En oikein tiedä miksi, mutta viime vuosien aikana Eestissä käynti on taas tullut tavaksi. Covid ja rokotusten puute keskeytti kaiken matkailun maailmalle, mutta nyt kun rokotuksia on kaksi ja EU:n rokotuspassi tai -todistus on ihan printattuna mukana, voi kaiketi matkustaa. Näin ainakin olen luullut.

Eestissä otettiin elokuun alusta Visit Estonia -sivuston mukaan taas joukko rajoituksia suomalaisia turisteja koskien, koska kolmas aalto oli purrut nuorisoon (lähinnä rokottamattomaan). Mutta kun ajoin laivaan, sain lähtöselvityksessä kuulla, ettei niitä vielä sovelleta lainkaan. Oli siis jo tehty määräys, muttei sen toteutusta.

Näin todella myös oli. Kun laivamatka oli ohi, ajoimme saman tien yhtä letkaa läpi Tallinnan ja suunnistin kohti tietä, joka vei meidät Pärnuun. Ja kun sinne saavuimme, oli ehkä suurin yllätys se, että maskeja käytti noin yksi sadasta, jos edes niin. Täällä elettiin aivan samoin kuten hieman alle vuosi sitten, kun viimeksi olimme maisemissa.

Aikanaan olin käynyt Pärnussa vain tunnin pysähdyksillä matkalla aivan muualle ja paikka oli tuntunut lähinnä viheliäiseltä juopuneiden suomituristien velttoilunurkkaukselta, vieläpä aitoon neukkutyyliin. Mutta kun viimein vuonna 2019 yövyin siellä ensimmäistä kertaa ja majoituimme Rannahotelliin, jonka arkkithetuuri jo miellytti, aloin ajatella toisin.

Vaikka Rannahotelli on hinnakkaampi kuin moni muu, sen sijainti ja huoneiden laatu ja koko ovat sellaisia plussia, että mieluummin pihistelee muussa ja yöpyy siellä kuin päinvastoin. Jossain iässä alkaa miettiä sitä, mikä on mielelle ja sielulle tärkeintä matkalla: eivät ruuan ja juoman nautinnon ilot, vaan hengen ja silmien.

Nytkin kun kirjoitan tätä, on näköala rannalle lumoavan kaunis. Kello on puoli seitsemän eikä ihmisen ihmistä missään. Ranta on typpösen tyhjä. Eletään elokuun alkua ja vaikka on sadetta saatukin eli pientä vihmaa hetken, ei taivaalla nyt näy pilvenhattaraakaan.  

Suomen kesä tai Eestin. Samalta tuntuu vaikka etelämpänä ollaan. Enää ei ole tukahduttavaa hellettä eikä liian kuuma päivälläkään. Ideaalista, mitä minunlaiseeni ihmiseen tulee.

Outoa on se, miten vähän täällä on väkeä. Kun katsoo pinottuja rantatuoleja, on vaikea tajuta, että ne ovat voineet pari viikkoa aiemmin olla pitkin poikin hietikkoa niillä lojuvine ihmisineen. Vai onko kyse vain bisnesideasta joka ei koskaan kunnolla toteudu?

Pari päivää tuntuu joskus viikolta, kun paljon kulkee, katsoo, tahtoo nähdä ja näkeekin. Pieniä iloja, suuria tunteita; usein näin, ei päinvastoin. Suuret ilot ja pienet tunteet -lause kuulostaa ainakin omissa korvissani mahdottomalta yhtälöltä, valheelliseltakin. Taas kerran: mieluummin vähän mutta hyvää kuin paljon mutta huonoa. Tämä koskee maailmassa ihan kaikkea, nykyistä kulttuuria varsinkin.

Pärnussa käymme aina Port Arturin ostoskeskuksessa, ehkäpä siksi, että sieltä löytyy ainakin kolme hyvää asiaa: optikko, jonka asiallisen tyylikkäistä silmälasikoteloista joutuu maksamaan kokonaista kuutisen euroa (hukkaan koteloita, en onneksi laseja), apteekki, josta samaten saa avun ihan mihin pikkuvaivaan tahansa, sekä sokerina pohjalla iso kirjakauppa kolmannessa kerroksessa.

Rahva raamat (”Parim valik raamatuid”), tuo kansankirja pitää yhä esillä vaikka minkälaisia kirjoja. Minulle kirjakauppa on edelleen elämän keskus ja sen muutokset ja huononnukset koskettavat mieltä kuin paarmojen puraisut ihoa. Siksi käynti kunnon kaupassa, vaikken edes ostaisi mitään, on vähän samanlaista kuin suihkuunmeno helteellä. Tulee hyvä ja raikas olo.

Paperille painettu kirja on oikea kirja, sanokaa mitä vain. Kun sen joku toinen lukee äänikirjaksi ja sitä sitten kuuntelee, katoaa sanoista usein se kaikkein hienoin asia, jonka Tuomas Anhava muistini mukaan määritteli näin: lukija on nahatusten kirjan kanssa. Väliporrasta ei silloin ole. Jokainen tulkinta pysyy ikiomana.

Tästä olen paljon puhunut ja nyt ajatukset ovat saaneet muodon: teos on oikeana kirjana. Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Toistoa ja jankutustakin, mutta vilpittömin aikein. Enkä tämän kirjan tekemistä ainakaan vielä kadu.

Kasvisruokaa ei Eestistä vielä paljoa löydy, vurstia sitä enemmän. Mutta aina sentään jotain. Villa Wessetin menu on tullut tutuksi ja pari ruokalajia saa suopeutta osaltamme. Saa riittää. Toki kaikkialla on tarjolla ikuinen vegeburger, mutta se on mielestäni tylsistä tylsintä purtavaa. Kuten vegepizzakin.

Vaan olkoon. Emme nipota. Miten kirjoittikaan Kivi: ”Elettiinpä ennenkin vaikk´ ojan takan oltiin. Ojapuita poltettiin ja ojast oltta juotiin.” Eikä oluttakaan olla juotu. Alkoholin viimeisimmän pisaran nielaisin yli 30 vuotta sitten enkä sen litkun lopettamista ole katunut hetkeäkään. Alkoholitonta olutta kuluu kyllä purkki lauantaisin kotosalla saunan kuistilla jäähdytellessä.

Tokiossa olympialaiset, täällä rauha ja hiljaisuus ellei teeveetä avaa. Onhan sitäkin katsottu. Suomi kyntää syvällä, vaan entä sitten. Aika aikaa kutakin, sanoi se pässikin. Ja menetti raukka päänsä. Urheilusta minun on siksi paras olla sanomatta mitään.

Parasta Pärnussa on ollut kuljeskelu sekä vanhoja taloja katsellen että varsinkin merenrantaa pitkin. Avaraa kuin muinoin Hailuodossa. Matalaa kuin jossain Oulujärvellä Paltaniemen uimarannalla. Hiljaista (ainakin aamuisin), vain pari hölkkääjää. Jossain muutama lokki, koska ilmassa kiirii kalakaijan kailotus. Ei edes ajopuita. Siisti on tämä ranta ja siistinä sitä pidetään.

Hoia merd – hoida merta eli pidä meri puhtaana. Tätä slogaania näkee monin paikoin. Kyllä, myöntelen. Hyvä niin. Uskon että juuri heinäkuun helteisinä päivinä tämä ranta on kuhissut ihmisiä ja elämää. Mutta ne jäljet on siivottu pois. Jos ihminen tuhoaa, hän myös rakentaa. Toki helpompi on tuhota, minkä sodat osoittavat. Mutta kuten muurahaiset vielä ihminenkin kekonsa korjaa. Yhä homo sapiensilla on enemmän järkeä kuin typeryyttä. Pitäkäämme siitä kiinni.

Ah, taas palaan tuohon ja eksyn  täältä. Avanti, popolo!

Eilen ajoimme katsomaan merta toisesta vinkkelistä. Ensin Audruun, jossa vallitsi unelias rauha, sitten siitä Lindin satamaan ja lopulta Liun. Paljon näimme, mutta merta vähän. Maa täällä on niin litteää ja kasvusto sen verran rehottavaa, että vain satamien kulkuaukkojen kautta pilkotti se meri, jonka täytenä näemme hotellin parvekkeelta.

Silti emme matkaa katuneet. Pysähdyimme matkalla kahville Lindin vanhaan ja kymmenisen vuotta aiemmin lopetettuun kouluun, joka oli nyt kahvila ja kerrassaan viehättävä paikka.

Tietenkin myös siellä oli pino kirjoja, joita kuka tahansa sai ottaa ilmaiseksi – arvatenkin muinaisen koulukirjaston jäänteitä.

Krahv Monte-Cristo… Yksi lapsuuteni ja nuoruuteni lempikirjoista.

Monte Criston kreivi on kunnioitettavan paksu ja kiehtova kertomus petoksesta ja kostosta ja lopulta muustakin, kenties rakkauden parantavasta voimasta. Mieleen palaavat aina sen loppusanat: Odota ja toivo. Juuri niihin sisältyy Alexander Dumas´n kertojan mukaan ”kaikki inhimillinen viisaus”, jos oikein muistan. Pitääpä joskus ihan tarkistaa.

Kävimme myös Audrun metsäkalmistossa. Hautaaminen puiden keskelle on hieno tapa. Näin elämä jatkuu kuolemankin jälkeen.

Yhä on matkaa edessä ja muutama päivä jo takana. Kohta aamiaiselle ja kävelylle vaihteeksi pitkin merenrantaa. Merelle voi sanoa taas kerran näkemiin; ei ole tarkoitus vielä hyvästellä.  Myöhemmin Tallinaan ja Fotografiskaan ja sitten laivalle ja kotiin yömyöhään. Uskon, että olemme uupuneita, mutta uskon myös, että taas kerran osoittautuu todeksi se armenialainen viisaus, jonka vuonna 1972 Jerevanissa kuulin: ”Parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla.”

Ja tietenkin se P.S.

Aamun kävelyllä olimme vanhassa kaupungissa, joka tosin ei iso ole.

Muutamia katunäkymiä jäi kameraan ja mieleen.

Muutama ovikin.

Myös muutama kyltti.

Ja lopuksi Pastoraat-kahvila. Paimen, kirkko, pastoraali. Vähän kuin mini-Kappeli Espalla.

Ei ihminen juuri nyt enempää tarvitse. Arjen kauneutta, kupin kahvia ja hetken tuumaustauon. Ja sitten taas eteenpäin.

(5.8.2021)