Keimiöniemen kalapirtit

Yksi Muonion todellisista nähtävyyksistä luonnon ohella on  Keimiöniemen kalakenttä, jolla pirtit sijaitsevat. Niemi on pitkä ja ulottuu syvälle Jerisjärveen. On suuri sun rantas autius, kuten suomalainen kansanlaulukin toteaa.

Mutta kalapirtit! En väsy katsomaan niitä. Vanhimmat on rakennettu jo 1700-luvulla ja suurin osa periytyy 1800-luvulta.

Kaikkia pirttejä näkyy kunnostetun ja veneistä ja osin uusituista veneteloista päätellen ne ovat yhä käytössä, joskin muita kuin turisteja niiden liepeillä näkee harvoin.

Kalastusta Jerisjärvessä on harjoitettu jo 1500-luvulla. Tärkeimmät kalalajit ovat siika ja muikku ja historia kertoo, että järven saaliit olivat aikanaan niin suuria että kalastajia tuli Torniosta asti kalaa pyytämään.

Kalaa lienee järvessä edelleen runsaasti ja ennen sitä savustettiin ja myytiin; nyt tarjolla tuntuu enää olevan vain poronlihaa. Sääli. Vaan minkä maailman menolle voi.

Teimme pirteille aamuretken. Aamut ovat täällä ylhäälläkin aina parasta aikaa. Kesäisin on valoa yötä myöten ja aamulla ihmiset tuntuvat kaikkialla nukkuvan. Ketään et näe kello kuuden tai seitsemän aikoihin liikkeellä, vaikka kesäturisteja on Lapissa nyt liikkeellä enemmän kuin koskaan havaintojeni mukaan.

Jos koronasta on jotain hyötyä, se on saanut ainakin kansalaiset tutustumaan paremmin siihen maahan, jossa asuvat. Kaiken lisäksi liikkellä ei ole hiihtokeskusten örveltäjiä vaan usein näkee pieniä urheilullisia perheitä. Hienoa. Minkä lapsena näkee, sen muistaa. Näinkin Lappi saa uusia ystäviä ja Lapin hulluus, tuo kaunis myytti, voi muuttua joskus jopa todeksi.

Parkkipaikalta on vain muutama kukonaskel rantaan. Oikealle jää suuri hirsitalo, jota on remontoitu niin kauan kuin muistan. Vuodesta toiseen se on samassa toimintaa odottavassa tilassa avoimine ovineen ja ikkunoineen ja sellaisena todella koskettava ja surullinen näky. Siinäpä ikuinen arvoitus, jota en ratkaise kuin sillä, että luulen voimien ja rahojen loppuneen kesken. Jos kentällä ihmisiä asuu, ne majailevat asuntovaunuissa, joita pihalla seisoo, vaikka koskaan en ole nähnyt ketään. Ihmisiä silti, vaiko trolleja, peikkoja, metsän henkiä?

Kuka tietää – minä en.

Katse kiinnittyy valtavaan muurahaispesään polun oikealla laidalla. Se on ikivanha, niin vanha että siinä kasvaa jo varpuja, mutta yhä käytössä, sillä pientä liikettä sen pinnalla näkee, kun pysähtyy ja katsoo tarkemmin. En ole asiantuntija, mutta uskon keon olleen vähintäänkin kymmeniä vuosia rakentamisen kohteena. Kiirettä on täytynyt pitää, sillä kuten Leino on todennut, lyhyt on Lapin kesä ja talven valta pitkä. Minulle keko on elämän sitkeyden symboli.

Sitten kalamajat tulevat näkyviin.

Kuljemme hitaasti ja kuvaamme.

Kaikki pinnat ovat kauniita; suurin osa harmaita. Elämän taideteoksia, ns. galleria- tai toritaidetta parempaa ja aidompaa.

Kaikki yksityiskohdat kiinnostavat, luonnonkivistä muurattu savupiippu tuntuu yhä olevan käytössä. Vain savu ja sen tuoksu puuttuvat.

Mutta yksi tuoksu leijuu maarianheinän ja mesiangervon ohella ilmassa. Se jos mikä kiinnittää huomion.

Olen kuin koira, tunnen hajujen pienimmätkin vivahteet. Ja oikea polttoterva ei haise, se tuoksuu. Lapsuus, Kukkian saaren puuveneen tervaus lähes joka kevät, kuinka sen voisi unohtaa. Pysähdyn ja kuvaan juuri siveltyä puuvenettä ja nuuhkin. Jo tämä elämys on lahja.

Maja majalta siirrymme eteenpäin.

On niin hiljaista että kuulee sydämensä ja toisenkin sydämen lyönnit.

Pinnat, pinnat. Värit, jotka vain aika osaa maalata.

Ja lopuksi Jerisjärvi, jonka takaa Särkitunturi juuri ja juuri pilkottaa rantavaaran takaa kun osaa etsiä. Miten pieneltä ja matalalta se näyttää, miten korkea se oli, kun sinne kiipesi. Mikään kuva ei tunnu toistavan perpektiivejä ja mittasuhteita oikein, silmä ja oma kokemus vain. Niihin jos mihin kannattaa Lapissakin luottaa.

(14.7.2021)