1.

Varhainen aamu koitti eilen taas kerran, uusi maanantai, viikon todellinen alku. Ja heti aamiaisen jälkeen lähdettiin liikkeelle, koska silloin missään ei vielä ole ketään. Näin ainakin ajattelin.

Tiet olivat tyhjiä ja nyt olimme päättäneet kivuta Vaeltajanristille, joka sijaitsee Olos-tunturin huipulla. Vain sähköä tahkoavat tuulimyllyt ovat sitä korkeammalla.

Kiipeäminen tekee hyvää – kipuilu kapuillen (vaiko kapuilu kipuillen) on aina parempaa kuin makaaminen tai möllöttäminen. Etelän kuumuus oli saanut aikaan sen, että liikkuminen oli jäänyt normaalia vähäisemmäksi. Nyt täyttäisimme vajetta.

Nousin kolme vuotta sitten ensimmäistä kertaa Vaeltajanristille samana päivänä kun täytin 75-vuotta. Eduard Uspenskia, ikivanhaa ystävääni haudattiin juuri silloin Moskovassa.  Osallistuin maahanpanijaisiin sähkeellä, muuta en voinut. Moskovaan ei silloinkaan tehnyt mieli ja nyt vielä vähemmän – jo pelkän koronatilanteen vuoksi. Entinen Moskova on muutenkin muuttunut ökykaupungiksi eikä kuvittaja Viktor Tshizikoviakaan, toista kaveria, sieltä enää löydy. Kuolleita ystäviä ja ylipäätään tuttuja on jo eläviä paljon enemmän.

Eetu Eetu, minnekä sinä unohtuisit monisärmäisine persooninesi. Et minnekään. Jossain tuolla on Fedja-sedän hyvä olla viimein. Jos maailma ei antanut rauhaa, salliko sen lopulta kuolema?

Nousu ristille on jyrkkä vaikkei pitkä, puolisentoista kilometriä. Puhelin kertoi, että kapuilukerroksia tuli peräti 17. Hyvää teki jaloille joskin pari kertaa oli pysähdyttävä hetkeksi hengähtämään. Puskista leyhähti kuitenkin niin runsaasti mäkäräisiä – niitä ei vielä ollutkaan muualla näkynyt – että matkaa oli pakko saman tien jatkaa. Tuulimyllymiesten paku ajoi hilpeästi ohitsemme, olivat menossa suurten energiaa jauhavien myllyjen systeemejä tarkistamaan. Emme kuitenkaan liftanneet kyytiin vaan jatkoimme sitkeästi jalan. Kun on Lappiin tullut, on syytä vaeltaa. Jutata.

Huipulla tuuli kuten aina, mutta se ei mäkäräisiä häirinnyt. Pienissä mutalampareissa oli tilkka vettä ja lämpö niitä varmaan siellä haudutti.

Kuvasimme ja kuljimme hetken, joimme kahvit kiireellä ja ei muuta kuin alas. Se sujui todella paljon nopeammin kuin matkamme äsken.

Tielle tullessamme oli elämä taas samanlaista kuin ennenkin, koska räkkä jäi taakse. Mitä nyt pari hyttystä oli eksynyt auton sisään, mutta siellä ne ja paarmatkin olivat jo vaarattomia.

2.

A:lla oli muistoja matkastamme tänne kahta vuotta aiemmin, joten hänen toiveestaan suuntasimme kohti Suomi-neidon kainaloa. Pysähdyimme Sonkamuotkassa, jossa Mailan putiikki ja Sannan putiikki ovat tien vastakkaisilla puolilla. Rihkamaa riittää, mutta munkkikahvit á 50 senttiä piti Sannan putiikissa juoda. Vastapäätä hinta olisikin ollut huimasti enemmän eli kokonaisen euron luokkaa.

Parhaiten Sannan kaupasta jäi mieleen susikoira, joka maata retkotti aivan sisääntulon edessä niin, ettei ohi tahtonut päästä. Raukea, kaiken nähnyt katse. Koiran elämää. Minä olen minä ja teen mitä tahdon. Pitäisikö siitä oppia jotain?

Koska olimme jo kainalossa, ehdotin että ajaisimme samaa vauhtia Hettaan. A:lla ei ollut mitään sitä vastaan eikä matka ollut muutenkaan liian pitkä. Kerran pysähdyimme lepopaikalle ihailemaan tyyntä järveä ja luonnonhietikkoa siinä.

Paikalle ajoi matkapyöräilijä jonka tarakassa liehui Italian lippu. Huutelin miehelle italiaksi ja kysyin mistäpäin hän oli. Milanosta, kuului iloinen vastaus. Miten hän Lappiin oli päättynyt, jäi arvoitukseksi, sillä vaikka vaihdoimme pari sanaa, ne olivat lähinnä jalkapallosta. Calcio, siinäpä oivaa potkua tuolle maalle. Itse en pelistä piittaa, mutta Italialle sen voiton mieluusti suo.

3.

Käväisimme Hetta-silverissä, jonka seppä oli ennestään tuttu. Norjan raja oli kuulemma vielä tästä kohden auki ja sinne ei olisi ollut jonoakaan toisin kuin Kilpisjärvellä, hän kertoi, mutta jotenkin Kautokeinoon ei enää (tai vielä) tehnyt mieli. Kuksa jäi myymälästä käteen, vaikka ostoshalut pienentyvät iän myötä. Mutta kuksa on kuksa, eikä mikään pölkystä sorvattu. Jo se vain, kuten nuoruudessani vuonna 1964 Kaukosessa sanottiin.

Jatkoimme matkaa läheiseen Tunturi-Lapin luontokeskukseen. Kaunis ja avara rakennus, josta aina löytyy jotain katsottavaa. Sieltä muistin Lauri Pappilan puulinnut, jotka yhä löytyivätkin keskuksen perältä.

Lihtos-Jussa eli Juhani Lihtonen oli vanha tuttu, edesmennyt myös, kuuluisa Lapinhulluksi tullut juristi ja sittemmin radiotoimittaja,  joka minut Lauri Pappilaankin tutustutti. Kotonamme on edelleen muutama Pappilan lintu, etenkin pöllö ja riekko ja Jussa teki 1985 miehestä ja tämän muistiinpanoista kirjan: Elämäni laitumet (SKS).

Niiden vuolija oli kysyessäni pari vuotta sitten kuollut hänkin, mutta 95-vuoden korkeassa iässä, mitä ei voinut pitää ihmeenä. Ja mies elää, kun linnut elävät. Kuten elää muistoissani myös Jussa.

Näyttelytilasta löytyi Heikki Willamon luontokuvia, jotka ovat harvinaisen koskettavia. Metsän eläimissä asuu metsän henki. Luontoa parhaimmillaan.

Myös A. kuvasi ja piti paljon näkemästään. Ja taas sain kuin varkain kuvatuksi häntä.

4.

Takaisin ajoimme Raattaman kautta ja ohi Autton kaupan, jonne ei kuitenkaan ollut asiaa. Ounasjoen varrella pysähdyimme, koska halusin taas kuvata suota siinä.

Suo on yksi mielimaisemiani, sielunmaisema, mutta jostain syystä juuri nyt tämä suo ei tehnyt vaikutusta, vaan näytti jotenkin veltolta ja valjulta. Tuli tunne, että sanoin siinä tutuille maisemille hyvästejä. Tai sitten ne sanoivat minulle.

Samalta tuntui, kun pysähdyimme sitten Pallastunturien taa. Aina ne kyllä ovat yhtä komeita ja kauniita, nuo pari miljardia vuotta vanhat ja aikanaan neljän kilometrin korkuiset jypyrät, jotka eroosio ja aika sitten tasivat nykyisiksi lempeiksi ja uinuviksi jättiläisiksi.

Kuvasin niitäkin, koska sitä ne tuntuivat aina pyytävän. Pieni lumiläikkä oli yhä näkyvissä Himmelriikin pohjoisrinteessä.

5.

Kotona lepäilimme ja kävimme sitten syömässä Oloksen Kammarissa. Nopea palvelu, hyvä ruoka, hyvä tunnelma. Turisteja, meitä suomalaisia, oli sielläkin; kesämatkailijoita riittää Lapissa nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ja sama tunne tuli kun käväisimme vielä Äkäslompolossa. Ylläs oli ennen eli vuonna 1961 kun siellä ensimmäisen kerran kävin vailla hiihtohissejä ja koululaisten hiihtolomalla kapusimme työllä ja tuskalla sen päälaelle pujottelusuksilla Sotamaan Penan kanssa. Ei ketään ollut silloin niin missään, lunta ja poroja vain, mutta nyt Äkäslompolo Jounin kauppoineen ja karaokebaareineen tuntuu jo Leviltä, oudolta villiltälänneltä sotkuisine arkkitehtuureineen ja kalja- ja pizzapaikkoineen.

Ei tehnyt mieli kuvata, ei mitään, ei edes juoda kahvia. Äkkiä vain auton nokka ympäri ja kotiin. Eikä siinä oma nokkakaan kauan tuhissut, kun pääsimme mökille.

Yllätyksiä riitti. Myös Jeriskylään oli tullut lisää turisteja asukkaiksi, aivan viereemmekin. Vaikka Lapin luonto ja sen lämpötila sopivat meille nykyistä etelän hellettä paremmin, tuli kotiinpaluu ehkä siitäkin mieleen.

Miksi suomalaiset tai ainakin jotkut meistä pitävät enemmän yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta; liekö vanhaa geeniperimää? Mutta niin vain on.

On aika lähteä ja toinen palata. Poissa hyvä, kotona paras. Kotona seinätkin auttavat, kuten Tshehov Talonpojissa kirjoitti. Niinpä tuumimme, että aikaistamme paluuta etelän pätsiin. Mutta sitä ennen päätimme käväistä vielä Himmelriikin huipulla ja tehdä Pallaksen vaelluksen sekä pistäytyä Kittilässä kulttuurin perässä: niin Särestössä kuin Kalervo Palsan vasta-avatussa museossa. Miten ja milloin, sen näyttäisi varmuudella vielä pari edessämme olevaa päivää.

(13.7.2021)