Ja se on nyt. Sunnuntai, kahdeksas marraskuuta. Nykysysteemin mukaan päivää vietetään aina marraskuun toisena sunnuntaina.

Vanhoina aikoina ei mitään isänpäivää ollutkaan, oli vain isiä ja sitten äitienpäivä keväällä ja oikeita äitejä. Onhan äiti toki lapsen synnyttäjä, isä ensin vain siittäjä. Minun nuoruudessani eli 1960-luvulla ei miehellä ollut synnytykseen mitään asiaa. Hän sai kuulla vauvan syntymästä, jos jaksoi soittaa Naistenklinikalle, ja sitten päivää ellei pariakin myöhemmin hoitaja näytti minulle lasin takaa nyytin, joka siis oli mitä ilmeisimmin poikani.   

Tutustuin kyllä poikaani sittemmin, koska tohtori Spockin lupaama kolmen päivän koliikki kesti parisen vuotta. Siksi me joka yö kannoimme pientä nyyttiä vuorotellen ympäri yhtä pientä yksiötä Munkkivuoressa, jotta toinen saisi nukkua. Kun pojan laski vuoteeseen itku alkoi lähes aina heti. Kun se lopulta loppui, oli mentävä katsomaan, hengittikö lapsi lainkaan. Niin ihmeeltä se tuntui.

Isänpäivä keksittiin ihan kaupalliseksi juhlaksi, ainakin sellaisena se tuotiin Suomeen. Kustannusyhtiö tarjosi silloin suurissa lehtimainoksissaan kirjoja, jotka voittopuolisesti kuvasivat sotaa ja sen sankareita sekä myös muuta kauhua ja jännitystä, joissa aseilla oli aina tärkeä osuutensa. Ne kun silloin kuuluivat miesten omaan maailmaan. Mies oli toki mies, siis kuin macho, nainen taas vainen eli nainen.

 Miten lie nyt. Muutokset on havaittu ja hyviksikin havaittu. Tasa-arvo ei ole tullut syyttä.

Isänpäivästä alkoi myös joulukirjojen myyntisesonki. Se kertoi aina saiko yhtiö myynnistä tuloksen, joka ylitti odotukset, vaiko sellaisen joka alitti riman. Jos, koko henkilökunta sai moitteita niin, että piiska viuhui säälittä fläppitaululla huonojen numeroiden yllä. Olihan piiskan varressa teejii itse. Voi meitä huonojen tulosten tekijöitä. Häpeää saimme osaksemme silloinkin kun tulos oli hyvä. Olisihan se voinut olla vielä parempi.

Kirjan elämä ehti muuttua täysin sinä aikana, jonka olen alalla ollut. Aloitin kirjoittamisen vuonna 1965; vielä ensi vuonnakin jotain ilmestyy. Runojakin.

Mutta toisenlainen on nyt jo ympäristö. Myynnit, kirjat, e-kirjat, äänikirjat, koko paletti. Ikääkö se on, että Finlandia-palkinto ja sen valitut (kuten Nobelkaan) eivät herätä enää juuri minkäänlaisia tunteita. Jahas, nämä ovat nyt muodissa. Valinnat tekee yhä useammin amatööreistä koottu lautakunta ja lopullisen valinnan aina yhtä uusi amatööri.

Herra mun vereni, tekisi mieli huokaista, mutta eihän se ole sopivaa. Tällä erää tajusin kuitenkin sen, mitkä kirjat siellä eivät ole mukana. Anu Kolmosen Paperijumalia parempaa teosta on aika vaikea kirjoittaa.

Häntä komppaa hyvin laillaan Tommi Kinnunen Pitkällä aukeallaan. Aihepiirit ovat erilaisia, mutta toteus todella hyvää. Kas se lause. Se kokonaisuus.

Suosittelen, vaikka tuskinpa sillä mitään merkitystä on. Myllyt pyörivät hetken, joulu tulee ja Finlandian puhaltamat uudet sankarit ovat taas äkkiä yhtä vanhoja ja vaisuja kuin kaikki muutkin. Vain muutos on pysyvää. Mutta pysyvä on myös hyvin kirjoitettu lause, tekee mieleni sittenkin lisätä. Outo kyllä uskon yhä sanan voimaan.

Viime päivät ovat menneet kesäkuun lopussa kuolleen siskoni asunnon loppusiivoukseen. Vähitellen se on saatu tyhjäksi. Jos kohta vielä löytyi jotain, jonka yksi kaappi oli kätkenyt. Siellä oli vanha kirjoituskoneeni Hermes 3000, jolla vielä 1998 kirjoitin kirjan Pelin henki.

Sitten ihan pakonkin edessä (artroosi, sormet) oli siirryttävä tietokoneisiin; sähkökirjoituskonetta en ehtinyt koskaan käyttää. Tuntuu oudolta nyt noin nopea siirtyminen Applen maailmaan, mutta tuon ajan digidigi oli kyllä vielä hyvinkin lapsenkengissä, jotta jopa kaltaiseni kömpelys saattoi sinne sujahtaa. Macilla kirjoitan yhä, liekö jo seitsemäs ellei kahdeksas. Vanhoja löytyy vajasta vino pino.

Tuo kunnon höyrykoneeni ikimuistoinen Hermes 3000 ei enää laula, vaikka voisi, sillä onhan sen sveitsiläinen kelloseppien tuote. Lahjoitin aikanaan koneen siskolleni, joka sijoitti sen piankin kaapin nurkkaan ja pimeään, koska hänenkään sormensa eivät enää saaneet kirjasimia liikkeelle. Muinaismuisto vai pyhäinjäännös? Liikuttava vempain joka tapauksessa.

Tyhjä asunto on outo kokemus minulle. Muutimme sinne Kalliosta vuonna 1957 ja kävin Munkkivuoresta vielä vuoden Kallion yhteiskoulua ennen kuin pyrin ja pääsin Munkkiniemen vastaavaan.  Minulla oli huone, joka lopulta jäi siskoni makuuhuoneeksi. Tuossa asunnossa ja tuossa huoneessa en ollut onnellinen.

Murrosikä oli kasvun aikaa, ja hankalaa, kuten monilla. Muistan siitä yhä paljon, ehkä liikaa, koska jokainen käyntikerta asunnossa saa minut mietteliääksi ja sille tuulelle, että hommat siellä on hoidettava mahdollisimman nopeasti. jotta pääsen taas pois paikasta, joka oli minulle eräänlainen vankila. Sama tunne tuli kun kävin siellä katsomassa dementoituvaa äitiäni ja sitten vastaavan kohtalon saanutta siskoa. Mutta heti ulkona raikas tuuli sai ja saa yhä menneet unohtumaan. Sillä niin kävi taas kerran. Eteenpäin, ei edes askelta taakse, ja äkkiä autoon ja äkkiä pois.

Elämme marraskuuta joka on kaikkea muuta kuin marraskuun kaltainen. Vieläkin on lämmintä. Kirjamessut sekä Turusssa että Helsingissä on koettu ja lusittu, olen siis käynyt puhumassa ja saanut tehdyksi ja sanotuksi kaiken sen mikä asiaan kuuluu. 2000-luvulla messujen aikaan oli aina lunta ja jäätä ja pakkasta, nyt siitä ei ole edes marraskuussa tietoakaan. Pitääkö ihan olla kiitollinen säiden herralle, vaikka polaaripyörre on kuulemma rikkoutuniut jo, tai sitten juuri murtumassa. Mutta mitä siitä seuraa, ei ole sittenkään varmaa. Kylmää, normaalia vai lämmintä. Vaihtoehtoja on.

 

Puhuin messuilla kirjastani Matkalla yhä, mikä nimi viittaa myös ensimmäiseen teokseeni Matkoilla kaiken aikaa (1965). Kirjani myyntiä puheet tuskin auttavat sen kummemmin, mutta aina on mukava tavata ihmisiä, jotka yhä lukevat. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tuttuja on tässä maailmassa jäljellä. Suorastaan liikutuin, kun Antti Tuuri tuli Pirkkonsa kanssa ihan varta vasten minua kuuntelemaan.   

Vielä me kaksi olemme ja liikumme täällä. Eihän siitä sittenkään ole kuin neljä- viisikymmentä vuotta, kun tuntui, että juuri me olimme kirjallisuuden huipulla. Mikä ajatus on aina juuri sen hetken hyvinkin huumaava ja aina yhtä suuri harha. Jokainen uusi polvi on uusi vain kerran. Ja sitten se kannetaan pois seuraavien tieltä. Ja näin tapahtuu, vaikka sillä hetkellä valtaa pitävät eivät lainkaan usko siihen.

Juuri nyt paistaa aurinko, on kirkasta, on hiljaista. Siellä täällä yhä vihreillä niityillä näkee peuroja ja kauriit syömässä, näkyvissä ovat, vaikka metsästysaika on alkanut. Joskun aamuyön pimeinä tunteina ilves kiljahtaa varmaankin naarasta kutsuen. Ja kun valoa alkaa viimein tulla seitsemän jälkeen, kuulen pienen pienet punatulkkujen vihellykset. Talvi lähestyy, ja lähestyy myös lintulautojen aika. Vielä eivät ravintolamme ole kuitenkaan auki, ne aukaistaan vasta kun maa on lumen peitossa. Kaksi lintulautaa vierekkäin, sillä talvella tungos niille voi olla kova.

 Kuvaan yhä paljon ja otan kuvia näistä ihmeellisen kirkkaista aamuistakin.

Ja kuvaan iltoja, jolloin valo katoaa, nyt jo viiden maissa. Jouluna sitten valoa alkaa nähdä vasta kello yhdeksän ja se haipuu jo kolmen jälkeen. Mutta, siitä päivä alkaa taas matkansa kohti kesää.

Joskus kuvaan tyyniä vesiäkin. Tuttuja kaikki, niin seudut kuin kuvat. Kas tässä Väänteenjoki, tuo Väntsy vaimoni kielenparrella.

Ja sitten taas kerran Paloniemi, Palis, kuten sen lempinimi kuuluu. Jotain olen minäkin siis oppinut, jos en muusta niin Lohjan sanastosta.

Isänpäivää on edessä enää hetki. Pian on edessä itsenäisyyden juhla, sitten siitä kaksi päivää ja Sibeliuksen syntymäpäivä. Ja poikani Laurin. Hän täyttää silloin jo 60 vuotta. Minne nuokin vuodet ovat kadonneet, kysyn minä nyt. No, tiedänhän minä myös sen.  Silti aina tekee mieli kysyä. Ehkä juuri se pitää minua yhä hereillä ja valppaana tässä maailmoista parhaimmassa, kuten Voltairen Candidessakin todetaan.

(8.11.2026)