YKSI

Kuukausi sitten, syyskuun loppupuolella alkoi ruska, ainahan se alkaa. Joskus värikylläinen, joskus vain keltaisenruskea, silloin myös usein surkea ja alakuloinen. Toki muutamin poikkeuksin: villiviini ja vaahterat antavat punaisen kirkkaita sävyjä, kuten jotkut pensaat, japaninhappomarjojen kaltaiset. Ja samoin värejä säilyttävät yhä kukkivat kanervat, callunat.

Eikä myöhäinen syksykään saa vielä kaikkea elämää kaatumaan. Tuolla syreenipensaan juurella kasvaa villiintynyt piparminttu yhä niin kuin ei lainkaan tietäisi mitä kuukautta ja ajankohtaa eletään.

Mennyt on jo mennyttä. Paras ruska on enää pieni muisto mielessä vain. Vaikka ruska olisi täällä etelässä kuinka värikästä tahansa, se ei koskaan voita Lapin maaruskaa. Se on ja pysyy ihmeenä, jolle etelä ei edes yritä löytää vastinetta. Koska ei voi.

Ruska on hyvin ugrilainen eli omanlaisensa sana; muissa kielissä sillä on vastineita, muttei noin selkeitä ja kaltaisia. Ruska tarkoittaa lehtipuitten ja kasvien värien kirkastumista pieneksi hetkeksi juuri ennen kuolemaa; pelkkää ruskeaa se ei siten suinkaan ole. Värit hehkuvat hetken, keltaa ja punaakin. Muutamia lehtiä löytyy yhä maasta; menneen muistoina nekin.

Mutta aina kuolema tulee ja lopulta kaikki lehdet putovat. Ja mitä meillä on nyt ruskan jälkeen. Joukko ruipeloita puita, sumuisia aamuja, hiljaisia päiviä, tyyniä lampia ja jopa suuria järvenselkiä. Hiljaisuus on suuri, mutta se ei ahdista.

Me odotamme sen katveessa jotain, joka usein on ohi ennen kuin huomaammekaan.

Pari kertaa on myrsky pyyhkäissyt yli maan, mutta sitten tuuli on moinannut,  tyyntynyt taas. Ei enää ole tyyntä myrskyn edellä, vaan pitkää seisovaa hiljaisuutta myrskyjen jälkeen. Tuulivoimakin on tänä syksynä ollut tauolla ja sähkön hinta noussut. Ainahan se talvea kohti muutenkin nousee. Sillä yksi on varmaa; ilmaiseksi emme saa täällä elää ja myös kuolemastamme meidän täytyy maksaa. Jos ei enää omin toimin, niin toisten.

KAKSI

Olen tänäänkin herännyt aikaisin, kuten lähes joka aamu. On pyhäinpäivä, lokakuun viimeinen. Pyhä, vaikka lauantai. Vainajien päivä. Omassa elämässäni kuolleita on vaikka kuinka, eläviä enää yhden käden kourallinen, ystäviä ja tuttuja siis. Jos ennen tuttuja näki häissäkin, nykyään hautajaiset ovat ainoita juhlia, joissa vielä tavataan. Eikä tässä ole paljoakaan liioittelua.

Suuressa maailmassa tätä pyhäinpäivää päivää juhlistaa laillaan goottilainen Halloween, mutta täällä tuo Amerikkaan rantautunut irlantilaisperinne ei kauppojen krääsästä huolimatta ole sittenkään sen kummemmin lyönyt läpi. Poikani kokee sen kyllä Teksasissa asuessaan. Siellä heidän pihallaan on paljon hienoja valoja ja spektaakkeleita ja Lauri on jopa tehnyt puhuvan pääkallon, joka sujuvasti vastailee ohikulkijan kysymyksiin. Sekin on mahdollista tänä tekoälyn eli AI:n aikakaudella.

Aika kuluu, elämä muuttuu ja jatkuu. Eilen 30.10. oli mennyt tasan neljä kuukautta siskoni Anjan kuolemasta, mutta eilen illallla syntyi myös vaimolleni ensimmäinen lapsenlapsi, hänen tyttärelleen pieni tytär. Onnea onnea. Elämä ja kuolema ovat ikuinen vastakkaispari, jolle elämän jatkumo perustuu. Ilman lapsia ei meillä ole tulevaisuutta. Ilman kuolleita ei tilaa heidän uudelle elämälleen. Elämä suuntaa kaiken aikaa kohti sellaista, josta kukaan ei voi mitään varmuudella sanoa. Mutta juuri siinä piilee myös se ikuinen paremman elämän toive. Myös hyvä on mahdollisuus, ainakin sen tulisi olla.

KOLME

Elämähän on todella myös matka. Ja kuten Konstantinos Kavafis (1863 – 1933) on Ithaka-runossaan kirjoittanut, juuri matka Ithakaan on tärkeintä, ei perillepääsy. Odysseus lähti tuolle kotimatkalle Troijasta, kun sota oli päättynyt, mutta matkasta tuli pitkä, houkutusten ja vaarojenkin täyttämä.  

Kavafis kuvaa koko matkaa, mutta tärkeintä on se, mitä hän miettii runonsa lopussa. Tekstiotteet ovat tässä englanniksi, koska kreikkaa en osaa, ja luin aikanaan kaiken juuri tuolle kielelle käännettynä (suomennoksia ovat kyllä tehneet niin Aapo Junkola kuin Tuomas Anhavakin):

       ”Keep Ithaka always in your mind.

        Arriving there is what you’re destined for.

        But don’t hurry the journey at all.

        Better if it lasts for years,

        so you’re old by the time you reach the island,

        wealthy with all you’ve gained on the way,

        not expecting Ithaka to make you rich.”

   Pidä Ithakaa aina mielessäsi, sanoo säkeistön alku, kohteenasi siis. Ithakaan palaaminen on syy siihen, että yleensä lähdit matkalle. Älä kiirehdi perille pääsyä, vaan anna matkan mieluummin kestää vuosia, niin että vasta vanhana saavut perille. Olet silloin rikas kaikesta kokemastasi etkä odota, että nimenomaan Ithaka tekisi sinusta rikkaan.

       Seuraa opetus. Kyllä myös runo voi ja saa opettaa:

     ”Ithaka gave you the marvelous journey.

      Without her you wouldn’t have set out.

      She has nothing left to give you now.”

  

Eli näin: Ithaka antoi sinulle syyn unohtumattomaan matkaasi, ilman sitä et olisi sille lähtenyt. Mutta. Ithaka ei anna sinulle enää mitään muuta:

      ”And if you find her poor, Ithaka won’t have fooled you.

       Wise as you will have become, so full of experience,

       you’ll have understood by then what these Ithakas mean.”

  

Ja vaikka huomaatkin, että Ithaka on köyhä, ei Ithaka ole sinua pettänyt. Koska olet matkallasi viisastunut kaikesta kokemastasi, olet jo varmasti ymmärtänyt, mitä kaikki nämä maailman Ithakat tarkoittavat.

  

NELJÄ

Matkamme täällä jatkuu yhä enkä ole siitä pahoillani. Jokainen päivä on uusi, vaikkei siltä mitään odottaisi. Itse odotin eilen vaimoani kauppakeskus Ainoassa. Otan aina koneen mukaan, sillä se auttaa odottamisessa; sanat, aikanansa sanotut ovat oivia matkakumppaneita. Hetkien apukirjoja.

Kun nykyään tietokone yhdistyy nettiin puhelimen kautta, ei ole enää väliä onko jossain wi-fi vai ei. Joutessani selasin koneella myös instagramia ja osuin runoon, jota en ennen ollut lukenut. Sen oli kirjoittanut yksi nuoruuteni idoleista Albert Camus (1913 – 1960). Hänen kirjansa Sivullinen (L´étranger) ja sen kautta syntynyt käsite ja Colin Wilsonin teos Sivullisen ongelma olivat suuria tapauksia juuri murrosiän loppupuolella tietään etsivälle nuorelle minälle. 

En ollut ainoa. Filosofia ei tuolloin vielä ollut suinkaan kuollut oppiaine tai ajatussuuntaus. Se oli vankka osa elämää, kuten voisi yhä olla.

Kas näin sanoo Camus´n runo, jota siinä joutessani aloin kääntää:

”Sisälläni

Vihan keskellä tajusin, että itsessäni,

sisälläni eli voittamaton rakkaus.

Kyynelten keskellä tajusin myös,

että sisälläni oli vankkumaton hymy.

Kaaoksen keskellä ymmärsin,

että minussa asui voittamaton rauha.

Tämä kaikki sai minut käsittämään,

että keskellä talvea voin löytää sisältäni

voittamattoman kesän.

Tämä teki minut onnelliseksi. Koska se kertoi,

että vaikka maailma kuinka puskisi kumoon,

minussa itsessäni oli jotain sitä vahvempaa –

jotain parempaa, joka puskisi heti takaisin.”

VIISI

Suurimman osan elämääni olen ollut pessimisti, uskonut siis, ettei hyvä voita. Jonkinlainen käänne tapahtui vasta kun täytin 60 vuotta, välietappi se oli silloin. Olin mielestäni jo todella vanha, tästä perpektiivistä taas juuri ja juuri täysi-ikäinen. Aloin ajatella, että jos uskoo pahaan, se voittaa. Jos uskoo hyvään, se ei ainakaan häviä omasta mielestä. Ja siihen päätin siksi siitämisin (Tuomas Anhavan sana) uskoa.

Myös Camus´n runo ohjaa mietteitä pois synkyydestä. Säkeiden matkassa pääsemme muualle, eteenpäin. Pahaa tässä maailmassa on aina, ja luultavasti enemmän kuin sielu sietäisi, mutta hyvää on myös, se ei vain tule samalla tavalla näkyviin. Jos usko hyvään on ihmisen sisällä, se jo auttaa. Talvesta tulee silloin kesä, kuten Camus´n runossa – ja tuleehan se, kun vain jaksaa odottaa.

Tällä matkalla olemme juuri nyt. Minun Ithakani on toden totta nykyään juuri tuo uusi kevät. Joka ainoa vuosi suuntaan sinne taas. Kyllä myrskyjäkin saattaa olla matkalla edessä, toki kohtaamme synkkyyttä ja pimeää, jonka läpi on pakko usein vain pelkällä vaistolla navigoida, mutta jossain tuolla häämöttää myös uusi heräävä valo, vielä pelkkä ajatuksen lamppu, joka silti jo odottaa, että huomaisimme sen.

Ja huomaanhan minä, kun muistan, miten sama on tapahtunut joka ainoa vuosi tähänkin saakka. Eteenpäin siis. Pian on joulu, talvipäivän seisaus ja sitten alkaa taas toinen pitkä matka, mutta silloin jo kohti valoa, ei enää pimeyttä.

Jo tuo ajatus antaa voimaa ja halua elää; onhan seisaukseen matkaa enää pari vaivaista kuukautta. Kyllä me senkin yhä kestämme!

(31.10.2026)