Syksy on kääntämässä kylkeään. Jos alku oli arkaa, on äkkiä edetty pitemmälle ja kaikkialla näkee jo värejä, tosin yhä vihreääkin ja sitten lähinnä ruskeaa ja keltaista. Ei huippuruskaa, muttei aivan huonoakaan. Myös alastomia puita seisoo jo metsissä, haapoja etenkin.

Siellä täällä on yhä myös muuta väriä ja etenkin oma villiviinimme on punastunut kuin nuori neito tai ujo poika, eikä vain hetkeksi vaan kauemmaksikin aikaa. Sillä yöpakkasia ei vielä täällä ole ollut ja siksi villiviinin lehdet ovat yhä köynnöksessään kiinni.

Lähes jokainen yö on kuitenkin ollut viileä, mikä on tarkoittanut sankkojakin aamusumuja, jotka vasta keskipäivällä ovat hälvenneet. Auringon voima heikkenee ja sekin pitää sumua paikoillaan.

Toisaalta enpä ole valitellut. Kaikkialla maisema on pehmentynyt, rauhoittunut, muuttunut kuviksi. Väänteenjoella pysähdyn aivan varta vasten, kun olen ajamassa Lohjalle ja kuvaan jokinäkymää sydämeni halusta.

Tuttukin maisema on joka ainut päivä uusi. Vaikka pidän enemmän keväästä ja kesästä kuin talven tulosta, on jatkuva muutos myös tärkeää. Se, että päivä on päivältä toinen, kertoo siitäkin mitä tässä elämässä arvostan: eteenpäinmenosta. Olen lukenut että jossain Singaporessa on lähes aina samanlainen ilmanala ja lämpöä suunnilleen plus 31.

Totta tai ei, pahalta tuntuu pelkkä ajatus sellaisesta ja siten aina samankaltaisesta uudesta päivästä (ja elämästä). Niin syvällä sisimmässä taitavat suomalaisen luontomme muutokset olla jo minussa. Tiedänhän onnekseni kokemuksesta suunnilleen sen, mitä  syksyn edetessä voi kaltaiseni ihmislapsi odottaa, mutta ymmärrän myös, että silti jokainen päivä voi olla pieni yllätys.

Hyvä tai paha, sen tietää sitten taas yön tullessa. Ja silloin päivän kulku on jo ohi ja arnelias uni vie miehen mennessään. Vaikka uni usein johdattaa minut seikkailuun, jossa onkin ratkottava pulma pulman perään.

Niiden ratkaisemiseksi päätän lopulta aina herätä. Ja servus, eipä olekaan puhelin hävinnyt, auton sijainti hukassa tai sitten jopa lompakko. Tallella ne ovat ja niin on itse mieskin puhumattakaan vaimosta, joka minun unessani piti löytää ja tavata. Tuossa vieressä hän on ja lukee kaikessa rauhassa Eduard Louisin uusinta kirjaa Luhistuminen, jonka hänelle Turun kirjamessuilta eilen toin. Pari tuntia ja kirja on luettu. Ja jälleen ovat Haavikon runonsäkeet totta: ”Kirjat, muutossa hankalat, ovat kirjeitä vailla osoitetta, tuuli repii, ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.”

On aamuja, jolloin piskuiset hämähäkit, joita jostain syystä kutsun lukeiksi ovat kutoneet maisemat kuin pakkaskuuran peittämäksi. Niitä täytyy olla miljoonia jo pelkästään täällä kylämme laaksossa.

’

Miksi ne tulevat juuri syksyllä ja vain muutamaksi päiväksi ja mitä ne sitten tekevät? Arvoitus, jota en edes yritä ratkaista, ihailla vain. Sen tiedän, että jokaisena myöhäissyksynä tämä sama näytelmä tapahtuu. Yhä, voisi kai lisätä, kun alkaa miettiä luontokatomme kulkua.

Mutta ei siitä nyt. Aamuisin valon lisääntyessä on keittiön ikkuna se, jota mielelläni katson, jopa kauempaa. Hämärä keittiö, mutta ikkuna kuin taulu, lähes vanhanajan laatumaalaus. Vinossa vain.

Miten hyvin hämärä ja pimeä kehystävät tarvittavan kohteen. Kun nuorena yritin kehittyä maalarina, ymmärsin, ettei siitä tulisi mitään, käteni teki viivaa joka ei vain ollut sopusoinnussa näkemäni kanssa. Sanoilla se tuntui onnistuvan paremmin ja lauseen saattoi aina muuttaa. Öljyväreillä ja akvarelleilla sain muutoksilla aikaan vain pelkkää sotkua.

Vielä kerran olemme käyneet katsomassa Liessaaren uutta siltaa, jykevää ja silti kaunista, koska uudenkin sillan muoto on vanhan sillan kaltainen. Kaksi vuotta tuo siltaremontti kesti ja taas saareen voi kulkea rauhassa ja ihailla järviluontoa.

Sen teemme. Aina kuljen sillan jälkeen myös sinne, missä on puu, joka kasvaa horisontaalisesti pitkin Lohjanjärven pintaa.

Vuosi vuodelta koivu pysyy paikallaan, se ei vieläkään ole romahtanut järveen saati kuollut. Miten voimallisia ovat sen yhä elävät juuret, kuin pedon valtaisa koura, joka on iskeytynyt maahan eikä suostu päästämään irti, antamaan painovoimalle periksi. Mitähän Newton olisi tästä sanonut?

Helsingissäkin käväisin. Käyn siellä lähinnä enää siivoamassa siskoni asuntoa, purkamassa sitä niistä tavaroista joita elämän ajan sinne on kymmenien ja taas kymmenien vuosien ajan kasannut. Ja joskus samalla matkalla käyn myös Kalliossa, lapsuuteni maisemissa. Paitsi katsomassa tuttuja seutuja, myös ostamassa Waystä juurileipää, joka onkin maineensa arvoinen, tosin vielä hinnakkaampaa kuin New Yorkin itävaltalainen ruisleipä. Niinpä sen hankkiminen ei aivan tavaksi muodostu.

Kuvasin tällä kertaa vaihteeksi taas entisen kotitaloni, Tolosen vuokrakasarmin, joka silloin ennen oli harmaa, nyt osakehuoneistoiksi muutettuna nuhruisen beessin värisen.

Alakerta oli ennen täynnä elämää ja liikkeitä: muistan ainakin yhden jonka nimi oli Suikki. Toinen meille tärkeä oli A.B. Wirtasen sekatavarakauppa, jos nimen oikein muistan; siellä meillä oli pysyvä tili, jonne äidin palkka aina meni, ja uutta velkaa alkoi kertyä. Salimme ikkuna oli alimmainen oikealla puolella, juuri liikehuoneistojen päällä.

Ennen asunnossa oli kolmekin ikkunaa sivulla, kunnes Kallion Yhteiskoulu pystytti oikeudellaan lisärakennuksen ja kaikki ikkunat peittyivät. Vain makuuhuoneeseen jäi ikkuna talon pihalle ja keittiöön ja roskakuiluun sitten kolmas. Ennen valoisa huoneisto pimeni ja me muutimme pois. Silti mieleen jäi ikuinen näkymä salin ikkunasta Kallion kirkolle. Kuvasin sen nyt kadulta. Olin äkkiä taas se pieni poika joka siinä ikkunassa oli ja odotti että näkisi opettajaäidin hahmon, joka tulee koulusta kotiin työpäivän päätyttyä. ”Miksei äiti jo tuu…”. Ainahan äiti lopulta tuli.

Lokakuu etenee riuskaa vauhtia. Vielä ei ole kylmä, vielä ei uuniin tarvitse kantaa puita, vielä sisällä pysyy lämpö muutenkin. Vielä elämä jatkuu, vielä kaikkea puuhaa on, muutakin kuin talon lämmittämistä. Eilen, lauantaina 3.10. käväisin iltapäivällä Turun kirjamessuilla, jossa minun oli määrä puhua kirjastani Matkalla yhä. Matkaa Turkuun täältä aina ja yhä on, satakunta kilometriä suuntaansa.

Messut olivat nyt Logomossa, ja tajusin, että autolle piti etsiä parkkipaikka junanradan toiselta puolelta ja mennä paikalle kävelysiltaa pitkin. Puikahdin rautatieaseman parkkikentälle, ajoin vahingossa päin kielletty ajosuunta -merkkiä, mutta löysin sen takaa heti vapaan paikan. No, ensi kerralla sitten suunnistan paremmin. Onneksi kukaan ei nähnyt toilailuani.

Moni on mieltynyt Logomoon uutena messupaikkana, mutta minusta se oli silti sekavampi kuin entinen, jossa lähes kaikki oli yhdessä rauhallisemmassa tasossa.

Katselin näkisikö tuttuja myyjiä, mutta löysinkin ensin sattumalta käytävältä Jaloset, Riitan ja Ollin. Iloinen jälleennäkeminen, kuten sitten myös Katrin, Pienen Kirjapuodin haltijan, joka oli messuilla Naantalin Kirjajuhlien edustajana. Ja tietysti tapasin taas kerran Terra Gognitan, jota yhä jaksaa hoitaa Kimmo Pietiläinen. Aina on pysähdyttävä näiden mustien tietokirjojen ääreen ja usein kirja kulkeutuu mukaan. Kuvankin sain otetuksi Kimmon juuri kertoessa toiselle asiakkaalle kirjoistaan.

Sitten oli lähdettävä taas eteenpäin omaa esiintymispaikkaa etsimään.

Ei se aivan helppo ollut. Esiinnyin Verstaalla, joka sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Sinne piti kavuta ahtaita portaita ja kulkea sitten vielä ahtaammalla käytävällä oikeaa salia hakien. Mutta kuten aina kirjaihmisten kanssa, sopu antoi sijaa, Verstas löytyi ja lopulta kaikki hoitui. Puhekin, jota johdatteli Aviadorin Vesa Tompuri tuttuun leppoisaan tapaansa. Matkalla yhä oli tehty, se oli kirja, sairaskertomus, josta kuitenkin selvisin toistaiseksi, kuten termi kuuluu. Mutta niinkin sama matka jatkuu aina vain.

Kaikki oli taas hoidettu. Matkalla olisin silti edelleen, kyllä vain. Olin tullut Turkuun parinkin pysähdyksen taktiikalla, mutta nyt ajoin takaisin yhtä soittoa ja matkaan kului enää tunti ja viisitoista minuuttia paljon yli kahden tunnin sijasta. Tie ylös mäelle oli jo kellastunut kuin vanha kirjansivu. Sain auton parkkiin vaahteran alle ja pääsin viimein taas kotiin.

Poissa hyvä, kotona paras. Paitsi vaimoa, tallella oli myös näkymä ikkunasta juuri ennen kuin se peittyi yhä aikaisemmin alkavaan pimeään.

Enää ei vihreä ollut laaksoni, monivärinen kyllä, mutta  kohta enää  pelkästään ruskea ja aina vain ruskeampi.

Mutta ei vielä, ei ei. Jokainen päivä on onneksemme ainoa; ainoa lajiltaan ja laadultaan.Ja niin on hyvä. Yhä mieli tekee edetä ja mennä eteenpäin. Nyt taas kerran pimeän läpi kohti uutta ihmeellistä kevättä. Siihen jos mihin haluan edelleen uskoa.

(4.10.2026)