YRITYSTÄ

Syksyä tämä on. Ja onhan syyskuu. Eilen oli myös Yrittäjien päivä, jollainen kirjailijakin kai on. ”Yritä, Anneli, yritä”, hoki äitini. Anneli oli hänen oppilaansa, ja lauseen taas oli sanonut oppilaan äiti, joka oli lisännyt tyttärelleen: ”Ei opettajakaan olisi opettaja, ellei olisi yrittänyt.” Muisto, joka pysyy.

Suomessa yrittäminen on hankalaa. Se johtuu paitsi byrokratiasta myös raskaasta maksuviidakosta. Helpompaa siirtää maksut työnantajalle ja saada palkkansa täytenä. Jos sekään enää onnistuu. Lehtitalot ovat jo laittaneet niin kuvaajia kuin toimittajia pellolle ja ottaneet heidät sitten takaisin työsuhteeseen free-lance-sopimuksin, jolloin eläke- ym-maksut ovat siirtyneet tekijöille. Samalla hinnat työstä ovat tietenkin myös halventuneet, ja jos tarjous ei kelpaa, kymmenen työtöntä on selkäsi takana. Revi siitä sitten.

Sumutusta tuo kaikki on. Mutta ehkä on parempi siirtyä pahoista tunteista kohti jotain parempaa. Ei maailmassa mikään tietenkään ole niin tärkeää kuin toimeentulo ja omilla jaloilla seisominen. Mutta jotenkin yhtä tärkeää on se, että pystyy katsomaan maailmaa yhä avoimin silmin ja jopa joskus nauttimaan siitä. Myös sumusta.

SUMUA

Monena aamuna kun olen kirjoittamisen jälkeen lähtenyt kaupoille ja Lohjaa kohti, olen ajanut sumussa, joka onneksi ei ole ollut omassa päässäni, vaan ympäröivässä maailmassa. Kosteutta on riittänyt ja yöksi lämpötila on laskenut reilusti alle kymmenen asteen ja sumu tiivistynyt, paikoin jopa sankaksi. Varoen on pitänyt ajaa, sillä kauriiden ja peurojen poukkoilu tielle jäisi melkein näkemättä, jos vauhtia olisi liikaa.

Sumu herättää myös esteettistä mielihyvää. Kun maisema kääriytyy pehmeään harsoon, se saa rumankin tuntumaan kauniilta. Ja kauniin tuntumaan ihmeeltä. Kuten sumun läpi katsovan auringon heijastukset joessa.

Joki on Väänteenjoki ja kun matkaa täältä Lohjalle suorinta tietä, se kulkee Kosken kartanon kautta. Siitä hetki ja eteen tulee Väänteenjoki, joka on ylitettävä. Siltoja löytyy vain yksi.

Joki on leveä ja tuo vettä Hiidenvedestä kohti Lohjanjärveä. Paikka on aina miellyttänyt silmää ja on kaunis varsinkin nyt, kun on sumua. Auton voi pysäyttää, siinä on bussipysäkki kuin varta vasten tällaistakin matkailijaa odottamassa. Eikä muuta kuin puhelin käteen ja sillalle kuvaamaan.

Kapea on sillan jalankulkutie, mutta aamuisin liikennettä ei ole vielä paljoa. Jos on koskaan. Ja aina näkymä palkitsee, joskus niinkin, että se tuntuu sadulta.

LOHJANJÄRVI

Toisenlaista satua näin ja näimme myös, kun eilen ajoimme katsomaan Liessaaren uutta siltaa. Vanha puinen oli romahtaa ja uusi oli pakko tehdä. Kaksi vuotta siinä meni ja sen ajan saarelle kuljettiin ensin ponttoonien kautta ja sitten toisenlaisen tukevamman ratkaisun. Nyt kummatkin ovat historiaa.

Meistä ei vaimoni kanssa ole pitkään aikaan otettu yhteiskuvaa, mutta nyt se onnistui, kun kuvaan tuli kaksi varjoa jotka olivat aikeissa astua uudelle sillalle.

Onhan se komea, vanhan puisen kaltainen, onneksi, ja nyt kai sitten kestävä. Oli, koska yli pääsimme. Takaisinkin oli siksi helppo astella.

Yhtä helppoa oli seistä sillalla ja ottaa kuvia.

Olimme kuvitelleet, että koko Lohjajärvi olisi yhtä sakeassa sumussa kuin kotilaaksomme, mutta näin ei suinkaan ollut. Sumu pakeni jo, mutta vielä sitä näkyi kaukana ulapan toisella puolella.

Näkyi myös kalastajien vene. Kaksi seisovaa hahmoa, jos tarkkaan katsoi. Veneessäkin on seistävä, kun virvelöi, silloin heitto onnistuu paremmin. Sen muistan jo lapsuudesta.

Kalastaminen on itseltäni jo jäänyt. Kalasta silti pidän. Se on myös mainio lihan korvike. Jo nuorena pidin kuhasta a la Mannerheim. Piparjuurta. Voi ikimuistoinen Sociksen baari ja sen ystävälliset tarjoilijat Toini-rouvasta alkaen. Yhä tekin elätte muistoissani.

Vielä vilkaisu ulapalle. Hyvästi sumu. Mutta hyvästit eivät ole lopullisia. Syksy on alkanut ja kohti pimeää mennään. Sumuisia aamuja ja päiviäkin tulee aina vain lisää, kunnes ilma jäähtyy niin, että alkaa tulla jo kuuraa ja luntakin. Mutta sinne on onneksi vielä matkaa.

PILVIÄ

Pilviä olen ihaillut myös ja yhtenä aamuna lähdin vain matkaan tarkoituksenani kuvata juuri niitä. Pilvet kertovat paljon. Niistä voi nähdä sään ja päivän tulevaisuuden. Kevyet kumpupilvet eivät ainakaan ennusta sadetta. Mutta pilvet voivat kasvaa ja muuttua ukkospilviksi.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut nyt. Ja mitä viileämpää, sen harvemmin ukkosta saamme. Niinpä matka pilvien maailmassa jatkui suotuisasti, kun ajoin kohti Pusulaa.

Milloin yksi kurkki minua puiden takaa. Magiikkaa lähes.

Milloin toinen urkki niin kuin todella olisi vakoillut matkaani.

Kenelle ja mitä tietoa ne levittivät, sitä en osaa sanoa. Mutta oma maailmansa ne ovat. Joskus niin jylhiä, että ajattelee niiden sisällä todella olevan valtakuntia, jotka ovat meiltä salassa. Vaikka tiedänhän toki, että kyse on vesihöyrystä vain, joka sitten tiivistyy ja palaa taas veteen ja maahan sateena, maahan josta se on noussutkin. Samaa kiertokulkua kuin ihmisen elämäkin, nopeampaa vain.

TENNISTÄ

Joskus päivät ovat tällaisiakin, arkea arjen perään. Paljoa ei tapahdu, maailman uutisia ei halua ajatella, vaikka toki ne mieleen tunkevat, mutta huiskin pahoja uutisia pois kuin paarmoja helteellä.

Ei nyt, ei Trumpia, ei Putinia eikä muitakaan surkeita valesankareita. Maailma on myös tätä, aivan tavallista elämää, johon kuuluu jopa tenniksen seuraaminen.

US Open, vuoden viimeinen Grand Slam on juuri nyt käynnissä ja joka aamu näkee sellaisia otteluita suorana, jotka käydään New Yorkissa myöhään edellisenä illalla ja sitten yöllä. Niin kuin nytkin. Zverev ja Tabilo pelaavat. Me katsomme ja teemme samalla myös omiamme.  Kello täällä on jo 7.15, siellä vasta viisitoista minuuttia yli puolenyön.

Zverev on voittanut ensimmäisen erän, Tabilo uhkaa juuri ottaa toisen tie-breakissa. Mutta käykö niin. Ensin näyttää, että käy. Sitten Zverev ryhdistäytyy taas. Tenniksessä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Ja niin vain käy että Zverev vie sittenkin toisen erän ja voittaa tie-breakin jopa numeroin 7 – 2. Mutta vielä on kolmas erä käytävä ja sitten ehkä neljäs ja viideskin. No, Zverev vei myös kolmannen.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin tennisottelun ennustaminen, jopa sääennustukset pitävät nykyään lähes aina paikkansa. Maailman ja elämän ennustaminen on sitten taas epävarmempaa. Toki Ukrainan sota joskus loppuu, toki Hormuzin salmi avautuu, toki öljyn hinta laskee taas, ellei uusia kriisejä synny.

Huvittavaa on, että nyt maksan uusiutuvasta dieselistä yli kaksi ja puoli euroa litralta, enemmän kuin muista polttoaineista siis, ja sitten vielä dieselveron päälle. Se jos mikä on vedätystä. Eihän uusituva ole mitään sukua maasta pumpattavalle öljylle. Mutta turha minun on mutista. Kun haluaa suojella luontoa, saa siitäkin maksaa. Ja mistäpä ei. Hengissä olemme ja elämä jatkuu, kriisien kanssa tai ilman.

Kyllä uusia kriisejä taas syntyy. Jossain, jotenkin voi sytytyslanka jo olla tulessa. Ihminen on sellainen, eläin, eikä aina parasta lajia oleva. Mutta mutta, muisti muurahainen ja mutisi muuan mieskin sanan virkkoen noin nimeten: – Onhan villikin eläin mahdollista kesyttää, hevonen ja koira ovat hyviä esimerkkejä siitä. Yhteisselämämme sujuu, kunhan ymmärrämme lajien ja luonteiden eroavuudet. Miksi se ei onnistuisi ihmisten kesken?

Naivi ajatus, johon silti yhä vain haluan uskoa. Olen siis toiveikas hölmö, vai muutenko vain uskon tuollaisiin ajatuksiin kuin pilviin. Mutta kyllä pilviinkin voi uskoa.

Vuoret ovat pilviä, kirjoitin runoon kauan sitten ja se jäi kokoelmankin nimeksi. Pilvet ovat vuoria, sanoisin nyt. Pilvet silti tulevat ja menevät.

Tämän sanoi jo laillaan Charles Baudelaire Pahan kukissa (suomentaneet Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo):

”– Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?
– Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana… kaukana… ihmeelliset pilvet!”

Niin se on. Ja sellaisena pysyy.

(6.9.2026)