Muistan, uneksin oli Kyllikki Härkäpään kääntämän Bo Carpelanin hienon proosakirjan nimi; ruotsiksi Jag minns att jag drömde (1979). Jotenkin juuri se tuntui sopivan otsikoksi seuraaville mietteille:

YKSI

Keskiviikkona elokuun 12. päivänä koitti isosiskoni Anjan siunaustilaisuus Hietaniemen vanhassa kappaleissa. Olin hänelle loppuun asti pikkuveli.  Läsnä meitä oli kaikkiaan yhdeksän, koska mukaan tulivat Tanskassa asuvan sisarpuolemme Pirkon tytär Silja sekä hänen miehensä Jesper, jotka sattuivat olemaan Helsingissä. Pirkko itse saapuisi Suomeen vasta silloin kun tuhkauurna laskettaisiin maahan. Sinne olisi vielä puolentoista viikon legi.

  Munkkivuoresta oli paikalla seurakunnan pastori, jota veljen lapset Juhani ja Jaana olivat valistaneet. Olin toiveenani sanonut, ettei siunausseremoniaan tarvita isän koteja taivaassa eikä muuta uskonnollista sepitettä, koska Anja ei Jumalaan tai jumaliin uskonut; ikiuneen kyllä. Koulussa hän oli pitänyt paljonkin aamuhartauksia joita aina kehuttiin ja joita kehuivat avoimesti etenkin uskovaiset opettajakollegat. Se oli itse asiassa hävettänyt häntä ja siihen eräänlaiseen petokseen Anja usein kanssani palasi. ”Minä teeskentelin”, ja hermostunut naurahdus. Ja siitä näyttelemisestä hän sai vielä kiitokset!

   Mistäpä me emme olisi vuosien myötä puhuneet, aivan kaikesta. Kirkkoon hän kuitenkin kuului kansakoulunopettajan ammatin vanhalla velvoituksella ja siksi pastori oli paikalla. Menoissa oli siksi kyllä jälleen niin taivasta kuin uutta elämää, mutta eipä Anjakaan ollut kuulemassa. Usein tulee sellainen tunne, että hautajaiset järjestetään enemmänkin jälkeenjääville kuin kuolleelle. Mitäpä vainaja arkustaan näkisi tai kuulisi.

   Vain vuotta aiemmin olin istunut ystäväni vaimon hautajaisissa, siunaustilaisuudessa, jossa ei sanoja sanottu, puheita pidetty; myöhemmin vasta. Kappelissa sekin silti pidettiin, mutta Malmilla. Riitti, kun kirkollinen miljöö rauhoitti. Musiikkia kuultiin puheiden sijasta, uruilla soitettiin alusta loppuun, vain kukat laskettiin hiljaisuudessa, yksi kukka per saattaja, ja siinä se oli. Jokaisella oli oma vapaus ajatella mitä halusi. Se tuntui hyvältä.

    Tässä tilaisuudessa kaava oli vanha ja normaalisti käytetty. Yhden muinaisen jo kerran suomennetun virren sanat oli tosin muutettu, muuttajana Niilo Rauhala, runoilija ja passtori, jonka omia runotekstejä jouduin paljonkin lukemaan Otavassa toimittajana ollessani. Toinen oli Lassi Nummi, joka myös otettiin siihen työryhmään joka uudisti virsikirjaa ja Raamattua. Vanhat teksit ovat yhä parempia, pakko sanoa, vaikka Lassista ja hänen omista runoistaan pidänkin. Rauhalan uusi käännösteksti oli vierasta ja suljin suuni, vaikka yleensä laulan mukana, edes jotenkin. Nyt laulu-uskokaan ei auttanut.

  

Myös pappi itse lauloi hetken siunatessaan. Ääntä isolla miehellä kyllä riitti. Liikuttavaa on, miten luterilaisuus yrittää nykyään uudistaa askeettista ja ennen niin myös kaikista kuvista riisuttua kirkkoaan ja jäljitellä roomalaiskatolilaisuutta, uusilla messuilla ilmeisesti uusia kuulijoita tavoitellen.

    Ei matkiminen oikein onnistu. Uskonpuhdistus yritti keskittää kaiken pelkän sanan kuulemiseen, puhtaaseen uskoon. Luther kapinoi paavia vastaan ja vastusti samalla kirkon anekauppaa, rahakeskeistä myyntityötä, sekä varsinkin omaa isäänsä, tämän pitkää varjoa, jonka Luther uskonpuhdistuksellaan lopulta selätti paavin hahmossa. No, hankalaa ja tuskallista luteeruksen ajan saarnojen kuuleminenkin oli aikanaan ja usein yhä on. Silti se on ollut etenkin pohjoismaissa kirkon tehtävä, tuo aikanaan tuntikausia kestänyt helvetin kauhujen manaaminen. Kuulija parka on pakosta istunut kovalla puupenkillä, jottei nukahtaisi. Kaikkea on kansamme saanut aina kestää.

    Vaan mitä uudistuksella on saatu aikaan? Martin Luther on ensinnäkin jo kääntynyt haudassaan ja ylivoimaisesti parhaat ja koskettavimmat kirkonmenot ovat yhä ortodoksien aikaansaamat; roomalaiskatolilaiset menot ovat nekin usein pitkiä ja melkoisen ikäviä helistyskellojen leikkiä. Kuunneltu niitäkin on. No, kukin tulee uskollaan autuaaksi.

   Ortodoksien menoisssa on vähän puhetta, vain pieni saarnantapainen, mutta kaiken aikaa kuoro laulaa, ja laulaa usein erittäin hyvin. Ja sitten synnit tuodaan julki pastorille tiukasti kahden kesken supisten, kukin halukas seisoo jonossa vuoroaan odottamassa. Ja silloinkin kuoro yhä vain laulaa.

    Sävelet ovat jokaiselle tuttuja. Kirkossa seisotaan aina, laulu tukee seisojaa; vanhat ja sairaat saavat kyllä istua kirkon perälllä. Suitsuke tuoksuu, savua levitetään oikein heiluttamalla siihen suunniteltua astiaa, kadiloa. Muistan tuoksun yhä. Pietarissa aikanaan yhden sivukirkon kuorossa oli pelkkiä oopperan ammattilaisia. Erityisesti tunnistin sieltä aina nimettömäksi jääneen basson. Chapeau. Mahtaako vielä olla laulamassa vai onko jo joutunut rintamalle hullun Putinin karjaksi ja tapattamaksi.

KAKSI

Hyvästijättöä varten oli tilattu Perhon kabinetti. Siellä voileipä- ja mansikkakakun turvin oli sitten puheittenkin vuoro. Mikäpä siinä, joskin pysyin lähes vaiti. Parempi muistaa ja muistella rauhassa, ehkä kirjoittaakin joskus jotain, ajattelin.

   Mutta tämä koski toki vain itseäni. Jokaisella tapansa. Ihminen muistaa paljon ja muistot tulevat mitä erilaisimmissa yhteyksissä, usein vahingossa, tahattomasti. Hyvät asiat ja tapahtumat haluaa muistaa, ikäviä ei. Ja onhan vanha totuus se, ettei kuolleista puhuta pahaa, hyvää vain, jos yleensäkään puhutaan: De mortuis nihil nisi bene. Ja lopuksi toinen latinisti Anjan usein toistama lause: Requiescat in pace.

    Niin nytkin. R.I.P. Sama englanniksi Rest in peace. Se kertoo kuin tahattomasti jopa englannin kielen joidenkin sanojen alkuperästä. Romaanisista kielistä taas espanja, ranska ja tietysti italia itse ovat kaikkein selvimmin tuota ikivanhaa vuosituhantista juurta latinan kanssa.

  Suomea tilaisuudessa puhuttiin, mutta englanniksi puhe kääntyi usein myös, koska sitä kieltä Jesper ja Silja puhuivat omansa lisäksi. Heidän tulonsa ja olonsa tilaisuudessa kiinnostivat monia. Lopulta jokainen sanoi muutaman kysyvän sanan. Ja vastaus tuli heti ja helposti varsinkin Jesperin suusta. Tunnelma keveni, mikä hyvin sopi tilanteeseen.

   Tanska! Englanti kaikkia pohjoismaita yhdistää; ruotsia on turha yrittää; se ymmärretään, mutta tanskankielistä vastausta harvemmin. Anja olisi näitä puheita kuunnellut, tosin jo vaiti, mutta kuunnellut ilolla, jos olisi ollut pöydän ääressä viittä vuotta aiemmin. Enää hän ei silloinkaan itse juuri puuttunut keskusteluun, mutta kuulo oli vielä hyvä ja kiinnostusta riitti. Niin hän oli yhä mukana siinä pöydän ääressä muun saattoväen joukossa.

KOLME

Vuosia olimme Anjan kanssa puhuneet hänen poismenostaan. Kun kunto ja muisti heikkenivät, ei eläminen yksin enää ollut hänelle juurikaan hauskaa. Jos jotain, niin kuolla hän halusi, mieluiten tietenkin kotona ja unessa. Toive joka lienee monella ikääntyneellä, mutta harvoin toteutuu.

   Sanoin parikin kertaa, että voisimme myydä kaiken hänen omaisuutensa, matkustaa Sveitsiin klinikalle ja hän pääsisi siellä rauhallisesti eutanasian avulla täältä pois. ”Liian kallista”, Anja sanoi eikä se ollut vitsi; hän ei koskaan tuhlannut. Muuten ajatus oli mieluinen. Suomessa yhä vain edes vakavasti sairaalle kuitenkin mahdoton toteuttaa.

   Kun ihminen vanhenee ja muisti haurastuu, myös monet suojapeitteet pettävät. Se koskee varsinkin asioita joita ihminen on ennen visusti kätkenyt sisälleen. Jopa pidäkkeetöntä kiroilua, menneen maailman voimasanoja sain häneltä kuulla, väliin reippaastikin. Oli myös asioita, joista on turha sen enempää puhua. Ne kuuluivat vainajalle, eivät muille.

   Lukeminen alkoi jäädä, uni ja nukkuminen tulivat sen tilalle. Usein Anjalla oli kirja auki, mutta tapahtui sama kuin äidillänikin aiemmin: kirjaa hän luki, mutta sivut eivät juurikaan enää kääntyneet.

    Kaikki muutkin toiminnot heikkenivät; hella oli jo aikaa ollut pakon edessä ottaa pois, ettei suurempia tulipaloja sattuisi. Mikronkin hän pystyi rikkomaan, uutta hankkimaani onneksi käyttivät sitten enää terveysaseman lähettämät hoitajat.

    Radio jäi samaten, klassisen musiikin kuuntelu, mutta television hän sai vielä kapulalla auki, tosin sieltä löytyi enää vain yksi kanava eli  TV 1. Jos hän yritti katsoa muita, katosivat silloin kaikki, koska Anja paineli jokaista mahdollista nappulaa. ”Kaikki koneet vihaavat minua!”, hän tapasi sanoa. Ja yhtä lailla hän itse vihasi koneita. Kaukosäätimen nappuloiden villin painamisen hän oli kuitenkin lopettanut, ihme kyllä. Moninkertainen opetus pysyi sittenkin mielessä.

   En tiedä mitä hän televisiosta näki tai kuuli. Seuraa se taisi hänelle vain olla, ihmisen korvike. Olen ymmärtänyt Teksasissa asuvan poikani puheista, että niillä seuduin ja miksei koko maassakin on hyvin tavallista, että televisio on auki ja paasaa kovaa aamusta iltaan, vaikkei sitä kukaan edes katsoisi. Perheenjäsen, joka kertoo ettei eletä tyhjiössä?  

NELJÄ

Kun ei pääse  enää kulkemaan minnekään, matkustaa mielikuvissa ja menneisyydessä. Suurta osaa näytteli jo aikanaan Anjalle tärkeä paikka: kadonnut kesäparatiisi, piskuinen Siikasaaremme, jota äiti kutsui Siikaluodoksi. Koska siinä oli kuitenkin luodon jatkeena vielä parikin saarentapaista, joissa kasvoi oikeita isojakin puita, mikään karttanimi se ei ollut. Jos mistä, niin kesäsaaresta riitti puhetta. Sinne me palasimme lähes joka kerran kun näimme eli pari kertaa viikossa ja usein myös päivittäisissä puhelinkeskuteluissa.

Tuosta kaikesta kirjoitin pitkän runonkin Olipa kerran saari. Se on aivan liian pitkä tässä siteerattavaksi. Yhteinen kokemus se oli kummallekin, ei runo, vaan kesä ja saari.

Myöhemmin, kun mietin vielä viimeisiä sanoja jo kuolleelle siskolleni, sain aikaan enää muutaman rivin. Jotain omalta kannaltani oleellista niissä silti ainakin itselleni on:

” Requiescat in pace

Sinä rakastit lapsia, joita opetit lukemaan

ja heistä tuli samalla sinunkin lapsiasi.

Rakastit oopperaa ja aarioita,

ne soivat pitkät päivät mielessäsi.

Hiljaa eläen maailmakin pysyi pystyssä;

mitä itse et tarvinnut, sen saivat toiset.

Loppuusi saakka uneksit kesäsaaresta,

jonka elämä yhä vain jatkui sanoissa

kanootin lipuessa tyynellä järvellä

kuikan huudon kadotessa sumuun.

Toivoit nukahtavasi juuri tuohon uneen,

josta et sitten koskaan enää heräisi.

Ja niin tapahtui: myös siitä tuli totta.”

VIISI

On pakko sanoa, että jo vuosien ajan odotin siskoni kuolemaa, toki sitä toivomatta, mutta minkä tuolle tunteelle mahdoin, kun näin ja kuulin toistuvasti, ettei hän itse halunnut ja jaksanut enää elää.

    Kun Anja sitten kuoli, olisi luullut, että olisin tuntenut helpotusta.

    Ensin näin olikin, mutta sitten tuli toisenlainen hetki. Kenelle minä nyt soitan? Tajusin, etten kenellekään enää. Pakkosoittojen aika oli ohi. Puhelimesta ja puheluista en pidä ja silti käsi tarttui usein automaattisesti puhelimeen valmiina soittamaan vainajalle. Ja sitten, niin, sitten tuli taas ymmärrys siitä, että turha olisi edes yrittää.

   Näinkin voi tapahtua. Pakko muuttuu velvollisuudeksi, velvollisuus tavaksi ja tapa? – niin, miksi se muuttuu. Nyt minulle jäikin aukko; outo tyhjyys.

   Toinen, hyvinkin pieni ja mitätön asia yhdisti meitä. Lähes aina, kun lähden kotoa metsän keskeltä tuohon ah niin ihmeelliseen suureen maailmaan, poikkean usein kahvilaan ja kahvilasssa lähes aina tilaan cappuccinon; nimenomaan kauramaidolla. Kaurakappari lienee sen yksi kutsumanimi.

  Ei kaikkialla mutta monessa kahvilassa siihen lautaselle laitetaan pieni makeinen. Usein se on Fazerin sinistä tai ruskeaa suklaata.

  Kun en itse niitä syö, makeisia kerääntyi taskunpohjalle ja rupesin viemään niitä siskolleni. Aiemmin olin vienyt hänelle vaikka mitä herkkuja, mutta kun hän sitten rupesi todella lihomaan vastoin ikäänsä ja sen seurauksena liikkuminen yhä vaikeutui, lopetin. Tämä pieni tapa jäi.

     Kun menin hänen luokseen, kun hän vielä saattoi asia kodissaan, käänsin aina toisen taskuni nurin ja ladoin muutaman suklaamakeisen salin kaapiston kulmalle. Enempää ei tarvittu; hän sai jo yhdestä makuelämyksen ja minulla oli suklaalle kohde.

  Näin kävi myös sairaaloissa ihan viimeiseen saakka. Otin suklaan taskusta, näytin sitä Anjalle ja nopea oli käsi, kun Anja kaappasi sen.

   Siitä tuli kuin leikki. Annanko vai enkö anna. Ja kumpikin tiesi leikin luonteen. Voisin yhä kerätä makeisia ja pitää niitä oikean takintaskun pohjalla, mutta enää ei niille määrättyä kohdetta olekaan. Ja niin tapa on jäänyt. Suklaa pysyy lautasen reunalla, kun kahvilasta lähden. Ehkä se palaa aikanaan keittiön kautta kiertoon, sillä eihän käärepaperia ole avattu. Kaipa sen joku saa ja syö sitten siskoni sijasta. Ja elämä jatkuu.

(16.8.2026)