YKSI

Sanat ovat kaiketi yhä kirjailijan todellisia ystäviä ja joskus ne myös auttavat, vaikkeivät olisikaan aivan sellaisia kuin mieli pyytää ja haluaa. Sen koin, kun aloin joulukuussa 1986 kirjoittaa runoa, tai oikeammin pitempää runoelmaa, jolle annoin nimeksi Päivä sytyttää hiljaiset valonsa.

   Se oli joutsenlaulu ajalle Otavassa, jonka palveluksesta olin jo alkusyksystä sanoutunut irti. Runoelma valmistui jouluna ja päätin tehdä siitä pienen kirjasen, jäähyväisiksi menneelle, kädenojennukseksi tulevalle. Otavan faktori Heikki Ollinkangas löysi edullisen kirjapainon ja julkaisin sen kautta vihkosen, josta otatin sadan kappaleen painoksen. Jakelin runoja ystäville ja tutuille ja unohdin sen sitten. Toki lisäsin sen ceeveehen, sillä olihan sekin kirja. Pieni omakustanne, mutta sentään säkeitä täynnä.

  Unohdin koko teoksen, kunnes sain äsken meilin, jossa kyseltiin juuri siitä kirjasta. Lukija oli löytänyt tittelin jostain ja ruvennut etsimään sitä, koska oli pitänyt nimestä. Kirjaa ei kuitenkaan ollut löytynyt mistään; vain yksi antikvariaatti ilmoitti myyvänsä sitä, vaikkei sillä itsellään ollut siitä kuvaa saati kappaletta. Oliko kirja siis vain oman mielikuvitukseni tuotetta? 

  Vastasin ja kerroin pikku teoksen syntyhistorian ja sen, ettei edes minulla tainnut olla sitä, en ainakaan löytänyt runovihkoa enää mistään. Lisäsin kuitenkin, että totta se oli, että jostain se ehkä vielä voisi ilmaantua ennen kaatopaikalle tai murskaimeen joutumistaan.

  Lukija vaikutti pettyneeltä ja pettymys jäi mieleen. Kävi niin, että kun menin tapaamaan vanhaa elämänkumppania, josta erosin jo 30 vuotta sitten mutta jolle yhä haluan antaa uusimmatkin kirjani, löytyi hänen hyllystään myös tuo teos. Eikä vain yhtä vaan kokonaista kolme kappaletta. Ohuet vihkot olivat siten totta, edelleen olemassa. Sain mukaani kaksi. Toisen säilytin itselläni, mutta toisen lähetin lukijalle, joka oli sitä etsinyt. Jostain syystä se tuntui hyvältä. Enhän ollut lisännyt teosluetteloon omiani, vihko oli kuin olikin olemassa!

KAKSI

Entä sitten sen runot, koko pienen runoelman laatu ja henki; miltä minusta tuntuu nyt, kun sitä pitkän pitkän tauon jälkeen katselen. Saanko kiinni menneestä itsestäni, miehestä, joka eli ja ajatteli noin 40 vuotta sitten?

     Olen vuonna 1986 ollut nuoruuden ja varhaisen keski-iän vauhdissa, jonka vauhdin uusi oikea mutta vaikea ratkaisuni ja sen mahdolliset seuraukset ovat pysäyttäneet lähes täysin. Ehkä siksi olen valinnut alkuun kaksi mottoa, jotka tähän siteeraan.

   Toinen on suomalainen sananlasku: ”Paha mieli kuolemaksi. Hyvä mieli on alituiset pidot.” Olen siis halunnut pitää ajatuksiani positiivisina suuren tyhjyyteen hyppäämisen kynnyksellä, hypyn jota ei enää voinut perua. Toisena oli sitten Vergiliusta ja latinaa: ”Flectere si nequeo superos,/ Acheronta movebo.” Suomensin sen paljon pitemmin: ”Jos en voi taivutella yläilmojen asukkeja, tulen panemaan manalan maat liikkeelle.”

  

Jo tuo jälkimmäinen alkoi kiinnostaa. Jos ei taivas, minua siis auttaisivat helvetin voimat? Mutta sitä en ole voinut aivan tarkoittaa. Pikemminkin vain sitä, minkä toinen muinainen runoilija Titus Petronius Arbiter kirjoitti ja Tuomas Anhava tulkitsi: ”Olen elänyt elämän eikä kohtalo kovetenkaan voi /sitä riistää minkä aika on ehtinyt antaa.”

  Hyvillä mielinkö kulkisin siis sittenkin tulevaa päin, tulevaa josta en tiennyt yhtikäs mitään?

  Alan lukea pikku kirjasta hitaasti, sillä tahdon tutustua tuohon mieheen, joka 43-vuotiaana ei todellakaan ole ollut tyytyväinen itseensä eikä ole voinut hyvin. En ole lukenut runojen säkeitä niiden kirjoittamisen ja painamisen jälkeen enkä ole pitänyt teosta sen kummallisempana, lähinnä minimaalisena Tulipahan tehtyä -vihkosena vain.

    Näen, että minulla ei ole ollut aikaa miettiä, mitä olin tehnyt ja tein, vaan juoksin eteenpäin. Olen kaiken lisäksi ollut silloin elämän polun tyypillisessä keskikohdassa: ”Nel mezzo del cammin di nostra vita / mi ritrovai per una selva oscura / ché la diritta via era smarrita” , kuten Dante kirjoitti. Sen Eino Leino suomensi näin: ”Elomme vaelluksen keskitiessä/ ma harhaelin synkkää metsämaata/ polulta oikealta poikenneena.”

    Pitkiä, petiitillä painettuja runoja on kahdeksan, mikä hämmästyttää nyt minua, koska en ole milloinkaan pitänyt tasanumeroista.

    Runo numero yhdeksän jää siis puuttumaan… Pitäisikö se kirjoittaa nyt?  

    No,  ei siitä sen enempää, vaan äkkiä lukemaan laulua numero yksi. Kutsun näitä nyt lauluiksi Danten tapaan, sillä jotain samanlaista (Helvetti ja Kiirastuli, ei siis Paratiisia) sekä hyvin perisuomalaista mollitunnelmaa niissä kyllä on.

KOLME

Jo ensimmäisen runon alku kertoo mistä ehkä on kyse: ”Jälleen valloitetaan uutta päivää tulevaisuudelta,/ mitä kohta tapahtuu et tiedä, mitä äsken tapahtui/ et muista, mutta risuiset oksat metsässä/ näyttävät lempeiltä nyt: kuulas ja kirkas hetki,/ joka äkkiä on ohi.”

  Siitä edetään mustaa mertakin katsellen ajatuksin jotka ovat verkkaisia kuin kedolla lampaat, ”vähän ruohoa näkyy yhä lumen seasta”, aika ja ajankohta siis muistetaan. On joulu, juuri tuossa edessä kohta. Kynttiläkin palaa. Mutta ei siitäkään sen enempää. Pääosan ottaa nyt tiainen, pieni lintu:

   ”Ja ulkona, kun katson/ tiainen hyppii oksalta toiselle, virkku,/ iloisesti kääntelee päätä./ Se etsii ruokaa niinkuin aina,/ ei tarvitse paljoa./ Sen mieli on hyvä ja tehtävät selvät:/ jotenkin on taas elettävä talven läpi.”

   Näen siis, että olen halunnut uskoa tulevaan, olen vetäytynyt itseni sisään ja päättänyt selvitä, jos kerran tiainenkin talvesta selviää. Hetki optimismia on aina hyväksi, muista se, hyvä mies. Ja muistanhan minä tuon hetken nyt. Silloin olin jo mielestäni vanha, nyt täältä katsoen vasta aikuiselämän alussa.

NELJÄ

Palaan toisessa runossa myös menneeseen: ”hyvät hetket supistuvat ajan myötä lyhyiksi kuin juoksijan hengitys.” Kerron, että haen rauhaa nyt, että sytytän pimeän keskelle uuden rätisevän kynttilän. Että olen usein öisin valveilla ja näen kuun eri vaiheet. ”Aurinko pysyy sentään paikallaan.” Luonnon ja ajan ilmiöistä siirryn ihmisiin, jollainen ehkä itsekin olen. Joku tervehtii, minä vastaan, mutta tunnenko ketään? Ja sitten kun katson ihmisiä tarkemmin, näen heidän kohtaloitaan. Minusta tuntuu, ettei kenelläkään mene hyvin, ei ainakaan niissä miljöissä joissa itse liikun: ”Tuo mies taas puhuu humalassa eteensä, / ei huomaa paikan ajan vaihtuneen,/ ystävät ovat kaikonneet jo vuosia sitten.” Sekö olisi myös pian omakin kohtaloni, ellei ollut jo?

   Ihmisiä maailmassa riittää. Kulman takaa tulee jäykkä tyttö, ”joka osaa elää enää/ vain koiralleen, niin on käynyt vain/ ihminen puraisi, koira ei…”

   Ja lopuksi kysyn taas: ”Ja entä minä ja entä sinä, entä sinä,/ kenelle sinä elät? Kenelle me elämme?/ En juuri tänään halua kuulla vastausta./ Sen aika on vasta kohta.”

VIISI

Kolmas runo alkaa heti toisen perästä, kuten toinen alkoi ensimmäisen. Kaikki on ladottu yhteen pötkyyn tilan, paperin ja rahan säästämiseksi.

Kolmannessa moodi muuttuu, koska hyppään satuihin, jotka lohduttavat: ”sadut ovat tosia aina. Juoni on selkeä/ ja palkka ansaittu: kuolema pahoille, hyville rakkaus”. Ja satu miellyttää toisestakin syystä: ”satuun pääsee karkuun/ eikä takaa-ajajia siellä näy.”

     Siirryn siksi itsekin äkkiä runoon samantien, se kun saduissa aina onnistuu,  ja pian olen junassa, jonka eteen joku laittelee raiteita, ”eivät ne tyhjästä siihen ilmaannu.” Pian olen myös buffetissa, kyselen voileivän ja ryypynkin hintaa. Ja kohtalo armahti kulkijaparkaa, ajattelen nyt. Sillä näin tuon runon lopetan, koska yleensä eteen tulee myös seuraava asema ja iloinen emäntä ”joka tarjoaa piiraita ja teen. Siinä hymyilee.”

KUUSI

Neljäs runo siirtää tekijänsä toiseen miljööseen, luonnon keskelle. Epäilemättä samaan jossa nytkin tätä kirjoitan, Sitarlan kylän Niemelän mäkitorppaan.

   Vuonna 1986 eletään siis joulukuuta, kaikkialla on joulukuun pimeys. Lunta kuin unta. Tuuli tuulee, männyt heiluvat, joku lintu piiskuttaa, piiskuttaa. ”Mennyt vuosi on jo melkein eletty, ja miten.” Kysymyksiä riittää, vastauksia on aina vähemmän. Etsin runossa rauhaa, ja toivon sitä  itselleni totta kai, kellepä muulle kuin kaltaiselleni miesparalle.

   Tämä voisi huvittaa minua nyt, ellen muistaisi kuinka totta tuo masennus, tuo oman tilanteensa ja tilansa tajuaminen silti silloin oli. Yritin löytää rauhan, mutta helppoa se ei ollut. ”Helpompi olisi tehdä mitä vain, vaikka lämmittää sauna,/ mennä sitten lauteille, piiloutua höyryyn, / alkutilaan, alkukotiin, alkuturvaan takaisin!”

    Ja runon minä tietää kuitenkin totuuden. Toiveen perään seuraa enää pelkkä surullinen toteamus: ”Unelmat ja toiveet ovat nytkin yhtä halvalla/ ja kalliisti kaupan. Ja aina sinä ne ostat!”

SEITSEMÄN

Olen kuin jäänyt tämän vahingossa löytyneen kirjasen sisään, mutta ehkä syystä. En yleensä koskaan pysty lukemaan mitään omaa kirjoittamaani, mutta tämä on ollut muuta: tekstin olen kokonaan unohtanut ja vasta nyt tajuan mitä silloin tunsin ja koin myös sanojen avulla ja kautta. Yritin kokea, sanoisin. Itse muistan tuon ajan lähinnä kuvina, paikkoina, eräänlaisena jähmettymisenä pimeään, josta olin kuin osa ja silti tunsin myös sen, että eteenpäin oli mentävä ja puskettava. Miten ja millä keinoin, sen näyttäisi tammikuu 1987, uuden vapauteni ensimmäinen kuukausi.

  Runokirjassa en kuitenkaan ole vielä niin pitkälle, on joulukuu, joulu, vuoden viimeiset päivät. Muistan miltä tuntui istua Otavan työhuoneessa, kun talossa ei vahtimestarin lisäksi ollut enää ketään muuta. Olin luvannut olla töissä loppuun saakka ja olin myös päivätyöntekijöistä viimeinen. Uudenmaankadun liikenne oli jo vaimeaa, joulu meni ja uusi vuosi oli tulossa, ihmisiä silloin enää todella vähän liikkeellä ja liikenteessä.

KAHDEKSAN

Viides runo tahtoo kuvata maailman henkistä tilaa ja aloittaa sen hyvinkin uhmakkaasti: ”Tälläkin hetkellä istuu moni vankilassaan,/ja on aidosti hilpeällä mielellä,/ ei näe mitään syytä murheeseen.” Vankila on mentaalinen, samantekevä, sillä jos siitä saa palkan, se riittää. Ja siksi olen jatkanut: ”Jos katsoo eläintä häkissä, tuntee heti vaistomaista surua;/ on paljon vaikeampi huomata omaa häkkiään.” Kirjoitan myös, että häkin omistaja on aina jossain kauempana: ”hän hymyilee kun tulee sille päälle,/ eikä häneen pääse käsiksi kukaan.”

    

’

Miten totta, todempaakin nyt.

    Kuudennessa runossa taas viittaan itseeni, siihen miten puhun banaaleja sanoja: ”suuria kuten Sota ja Rauha, /pieniä kuten pikku Onni ja iso Onni, mukavat pariskunnat,/ jotka haluavat vaikuttaa sinunkin elämääsi.” Ja sitten tietysti taas kysyn: ”Mitä vielä tahdot, sinä iätinälkäinen?” Ja taas siihen ilmestyy tiainen kuin lohduttamaan: ”sille riittää pala talia ja siemenet, auringonkukkaa,/ tosin, sillä kaurasta se on saanut kylläkseen.”

   Hm, pitäisikö minunkin siis saada tulevasta työstäni hieman enemmän kuin vettä ja leipää? mietin ilmeisesti silloin. Ja heti vastaan runossa veden ja leivän myöntäen, mutta lisäten siihen lantunsiivun, porkkanan, salaatinlehden sekä paikan mihin päänsä kallistaa. Ja sitten kuitenkin vielä senkin, että pitää saada myös muuta, jotta tietää mitä ei menetä. Kryptistä, mutta ehkä totta noinkin.

  Seuraa laulu kuin stalinistien ennen:

     ”Heillä on,

      meillä ei,

      kuka kaiken vei -”

Nimitän sitä kehtolauluksi lempeän illan tunnelmissa. Ja muutun lauluksi samaa tietä:

    ”Minä hyräilen laulua, minäkin,

      ja laulan muuta; virsiä joita hautajaisissa

      lauletaan, vanhoja sävellyksiä, sanoja,

      jykeviä ja kuultavia kuin jää, kirkkaita,

      joskus vedeksi muuttuvia.

     Jotain niillä on ennen haluttu sanoa.”

YHDEKSÄN

Enää niteessä on jäljellä kaksi runoa, seitsemäs ja kahdeksas. Seitsemäs on pitkä. Puhun ensin lapsesta, joka olen ollut ja joka aina on jäljellä jokaisen sisimmässä. ”Pieni leikki on suurta elämää.” Lapsi kasvaa, varsinkin kasvattaessaan omia lapsiaan, ”koska on pakko”, ja sitten alkaa maailman todellisuuskin hahmottua. Ikuinen sota aina rauhan sisällä. Jos sinkoja lasketaan käsistä, niin vain huoltamisen ajaksi. Näin siis jo jouluna 86: ”Sinkojen kunto tutkitaan,/ rauhaa! rasvataan, huolletaan, rauhaa!” Ja sitten tietokonemiehet puuhaavat silti jo ohjusjärjestelmien kimpussa.   

     Neljäkymmentä vuotta tuosta on kulunut, onko mikään muuttunut? Mutta runossa minä tuolloin jatkan näin:

  ”Tämä on todellista rauhaa,

    sodan musiikissa on kiihkeämpi tempo.

    Niin vain on, että tulevat uhrit voi

    jo laskea aivan yksinkertaisin luvuin,

    ne eivät aikanaan sen kummempia tunteita herätä,

    niin kuin yksitellen liikenteessä kuolevat

    ovat pikku-uutisia vain. Kun heidät sitten kerätään

    samaan koneeseen, joka putoaa,

    on katastrofi järkyttävä ja koskettaa:

    juuri Sinä olisit voinut istua siinä.”

Ja sitten palaan taas itseeni. Mihinkäpä koira ruumiistaan. Mietin sitä, mietin miten selviän, mutta totean sitten tämän: ”Vain jalat kantavat vielä, vievät eteenpäin,/tätä ruumista jonka koneistoa hoidan/ milloin satun muistamaan, niin kuin/ koko ajan valitellen ja elämääni surren/ käyn juoksemassa henkeni hädässä./ Sitä sanotaan kuntoiluksi./ Se estää kuolemasta liian aikaisin!/ Kuka sen voi todella tietää?”

Kahdeksas runo on todella viimeinen, elegiaksikin hetkittäin muuttuva, tilanteen tunteellinen kartoitus: ”Niin kuluu verkalleen päivä, aivan kohta on yö,/ ja sitten aamu taas verkkaan kipuaa pimeästä laaksostaan.” Sytytän kynttilöitä, ehkä siksi että jotain näkisin, ”valaisen huoneen johon olen tullut odottamaan,/ annan lämmön levitä kaikkialle sisimpään.” Ja loppu on tulevaisuutta, josta nykyisyys antaa vain pieniä viitteitä, joihin on uskottava, kun seinän takaa tai lattian alta jostain tulee muisto, äänien maailma. Joku soittaa pianoa (Raimo Hartzellin hyvä kokoelma):

      ”Se lapsi soittaa nyt, ei osaa, haparoi,

        alkaa alusta ja heittää jo välillä sikseen,

        alkaa sitten taas!”

Ja siihen koko runoelma pian loppuu, uusi elämä alkaa, alkaisi, kohta aivan kohta:

      ”Sitä jaksan kuunnella yhä,

       vieläkin, juuri tässä tuolissa istuen,

       vaikka mitään ei kuulu.

       Sen soiton ääni on aina vähäistä lupausta täynnä.

       Niin lyhin päiväkin saa sisälleen pehmeän valon.”

EPILOGI

Runous todellakin loppui, tuo uusi vapaan kirjailijan elämä alkoi tammikuussa 1987 ja alkoi sittenkin aivan toisin kuin odotin, jos kohta on jatkunut tähän saakka. Silloin saapui arktinen kylmyys, monen viikon pituinen, jokaisena päivänäkin Helsingissä oli kolmekymmentä pakkasastetta, jopa yli, ja työhuoneessani lämpötila laski välillä lähelle kymmentä. Istuin ja paukutin takki päällä mekaanista Hermes 300 – konettani, se toimi, ei kylmyydestä piitannut. Muistan ajatelleeni vain, etten antaisi periksi. Jos alku on tällainen, millainen loppu lienee, mietin ehkä silloin, jos jotain mietin, sillä kirjoitin ja kirjoitin vain. Mutta samaa kysyn yhä. Vaikka kaikki muuttuu, tämä kysymys ei.

 

(8.8.2026)