Matkalla

Matkalla oli Jack Kerouacin teos, englanniksi On the Road. Ei se ollut mikään onnen matka, mutta matka kuitenkin. Ja sellaisia ovat monet matkat. Ne alkavat ja päättyvät niin kuin usein ihmissuhteet, jostain syystä vain. Mutta sellaista elämä on. Me menemme ja kuljemme jatkuvasti jonnekin, välillä yhtään tajuamatta miksi, miten ja minne. Koskee myös koko ihmiskuntaa.

  Tämäkin matka alkoi sattumalta ja sattumalta se myös loppui. Kävin esiintymässä Kukkialla, oikeammin Rautajärvellä, ja olin tehnyt puheenkin valmiiksi. Rautajärvellä sijaitsee Kukkian Luontokeskus ja suurena paikan puuhamiehenä on ollut Erkki Kaukonen, johon tutustuin jo 50 vuotta aiemmin. Sitten tiemme erosivat, kunnes taas yhdistyivät. Kun hän pyysi minua esiintymään, en voinut sanoa ei.

Ehkä olisi pitänyt. Kuntoni ja vointini oli vielä heikonlainen, puoli päivää jaksoin, toista puolta enää vaivoin. Suuri uupumus ja vavistus kohtasi ruumiin, kiitos herpes zosterin, vyöruusun tällä omemmalla kielellämme ja sen antaman hermosäryn, jota lääkkeillä turhaan yritin nujertaa. Jos otin niitä, pää sumeni ja olin kuin zombi. Ratkaisua pulmaan oli siten vaikea löytää. Lääkkeistä luovuin.

  Muistan aikoja, jolloin pitkä ajaminen oli saanut minut samaan tilaan. Se meni ohi kun nukkui. Nyt yöt olivat vaikeita, kun särky herätti. Mutta esiintyä piti, paikalle olin tullut. Ohjelma oli myöhässä, Rautahovi täynnä väkeä, jonoa oli ulko-ovella vielä silloin kun esityksen jo piti alkaa. Ja jono purkautui hitaasti. Myös lisää tuoleja piti löytää.

  Rautahovi oli ja yhä on iso puutalo, aikanaan kuuluisakin keikkapaikka, siellä olivat vaikkapa Irwin Goodman, Renegades ja Paula Koivuniemi esiintyneet. Eniten minua kiinnosti vanha kuva, jossa soitti yhtye Handen humppa. Jotenkin se nimi viittasi kuin minuun, koko elämäni kaareen, ja olinhan minä silloin jo olemassa 1970 : kokonaista 27 v. Naimisissa, Otavan kustannustoimittaja, aloitteleva kirjailija ja lapsen isä.

  

Kuten ennenkin kaikki sujui kuten piti. Paljon oli musiikkiesityksiä Kukkia Ensemblelta, Sibeliustakin; kolme jo edellisestä kerrasta tuttua muusikkoa, jotka soittivat todella hyvin: huilua, viulua ja selloa.

Heitä säestivät kahden kirjailijan Anni Kytömäen ja Maria Vuorion kiinnostavat esitykset. Molemmissa oli lauseita, joihin teki mieli tarttua ja mieleen ne jäivätkin. Anni kertoi elämänsä järvistä, joista yksi oli nyt Kukkia, hänelle uusin tuttavuus ormioineen kaikkineen.

Ormio on liekokasvin kaltainen vesisanikainen ja sitä löytyy ainoastaan tästä vesistöstä. Maria puhui samoin luontosuhteesta ja siitä miltä tuntui kun metsä ilmoitti että oli sulkemisaika ja piti lähteä pois, koska ovet sulkeutuisivat. Sanasanaisesti en sitä kuvausta valitettavasti muista.

  Lopulta kun olimme istuneet tunnin, kahvitelleet puoli tuntia ja kuunnelleet vielä musiikkia, tuli väliajan jälkeen minun vuoroni. Pääsin vaikeasti lavalle, jaloissa ei ollut voimaa, ja kädet vapisivat kun käänsin lehtiä, olinhan printannut esityksen. Mutta pystyin kuitenkin istumaan ja lukemaan tekstini äänellä, joka ei aivan vapissut. Toivoin, että se, eikä esiintyjän kunto sinänsä kiinnostaisi ihmisiä.

Seuraavana puheen teksti, kertomus siitä, millaista oli kesäelämä 1940-50 luvuilla Kukkialla, Hämeen sydämessä.  

Kukkian kukat:

Yksi

Jo pelkkä nimi Kukkia saa minut nostalgiseksi ja mietteliääksi, kuuluuhan se lapsuuteen ja nuoruuteen. Varsinkin lapsuus on aika, joka pitää ihmisen otteessaan halusipa tai ei. Se muokkaa meitä, antaa vaikutelmat ja eväät matkalle, jossa lapsen kasvu kulkee tavallaan läpi ihmiskunnan varhaisen kehityksen. Kaikki oppi ja kokemus varsinkin ensimmäiseltä kymmenvuotiskaudelta jää jonnekin mielen ja sielun pohjalle, vaikka murrosikä haluaa pyrkiä kohti itsenäisyyttä ja kieltää usein menneen. Sekin kuuluu kehitykseen, jota mennyt ei kuitenkaan kuuntele. Se pysyy hiljaa sisällämme ja ohjailee meitä sieltä kuin salaa.

Kaksi

Niin ainakin itseäni. Ymmärrän miten Kukkia elää minussa ja senkin tiedän miksi. Joka ikinen kesä vuodesta 1945, jolloin olin kaksivuotias, vietettiin Kukkian Siikasaaressa. Vasta 60-luvulla tuo elämä hiljeni kohdallani, kunnes lopulta järvi jäi rannalta katsomisen varaan. Mutta sitä ennen se vei vuodesta aina yhden neljäsosan.  

    Saaremme Siikasaari oli kolmen saaren ryhmästä pienin, ja äitini kutsui sitä siksi nimellä Vähä-Siika. Karttanimeä siitä ei kuitenkaan tullut. Saaren näkyvin osa oli kallioluoto jolla punainen saunamökki, sitten lehtevämpi keskisaari jossa keltainen venevaja (oma asumukseni murrosiässä) ja lopulta haapojen täyttämä takasaari, jonne kohosi isoveli Juhan mökki paljon myöhemmin.

    Lapsuudessani sitä ei kuitenkaan ollut. Kun mökille kesäkuun alussa tultiin, oli saari kolmessa osassa vedenkorkeuden tähden ja keskisaareen ja huussiin piti siksi aina rakentaa kivistä ja laudoista silta. Ja kun elokuun lopulla lähdettiin, oli vesi laskenut niin, että saari näytti jopa isolta; savilahdessakin näkyi maata. Kun meidät hylännyt isämme 30-luvulla osti saaren, hän oli tehnyt sen alaveden aikaan. Savilahti oli niin kuiva, että sinne oli suunnitteilla tenniskenttä. Mökillä oli siksi vuosikymmenet tennismailatkin, vanhat ja puiset. Ne oli hankittu turhaan. Koskaan sellaista alaveden aikaa ei Kukkia sitten enää kokenut. Ellei juuri nyt, kun kuivuus keväällä yllätti viimein hetkeksi myös oman maamme.

Kolme

Kun isä syntymäni jälkeen jätti perheen, hän kysyi Anja-siskoltani tahtoisiko tämä pianon vai saaren.  – Saaren, vastasi pakollisen pianonsoiton kiduttama sisko heti. Niin saari jäi äidille ja lapsille erossa.

   Onneksemme, tuntuu yhä. Saarelle kuljettiin Ventoniemen linjurilla. Se lähti Helsingin linja-autoasemalta klo 14.20 ja kulki reittiä Helsinki-Lammi-Luopioinen-Aitoo. Sinne pakkauduimme tavaroinemme. Yhdessä korissa olivat kotona siemenistä kasvatetut krassintaimet, jotka elokuussa sitten kiipesivät kukkivina kalliolle. Kun pääsimme Niemikunnan tienhaaraan, siellä odotti Kaupin Jukka hevosen ja lavakärryn kanssa. Hänelle oli hyvissä ajoin lähetetty kirje, joka ihme kyllä aina tuli perille.

   Jukan ja hevosen kyydissä sujui loppumatka Kaupin rantaan, kunnes sitten me kolme: äiti, siskoni Anja ja minä pakkauduimme veneeseen, joka vajosi väliin tavaroiden painosta niin, että enää yksi veneen sivulauta oli vedenpinnan yläpuolella. Soutumatkaa saareen ulapan yli oli puolitoista kilometriä. Usein sää oli tyyni. En kai tässä muuten olisi.

Neljä

Mökki oli aluksi hyinen ja hellaan piti saada nopeasti tuli. Jäät olivat juuri ja juuri lähteneet, koivuissa vasta hiirenkorvat. Kukkian vesi huokui kylmyyttä. Hytisin yläsängyssä peiton alla, katselin ja kuuntelin. Leijona-kivi näkyi ikkunasta. Äiti ja sisko puhuivat jotain ja siihen puheeseen nukahdin. Kesä oli alkanut, olisin saaren vanki taas kolme kuukautta; olihan opettajaäidin ja -siskon kesäloma silloin vielä niin pitkä.

     Pakollinen vankeus teki minut lopullisesti minuksi. Kotona Kalliossa oli piha täynnä kavereita, maalla heitä oli todella vähemmän. Tämä siksi, että vaikka mantereella oli kaksikin ikäistäni Timoa (Lindholmin Timo etunenässä) ja Nuorrossaaressa Sahrakorven Risto, en päässyt heitä tapaamaan, koska en saanut ottaa venettä yksin, vaikka opin jo varhain soutamaan. Äidin kielto oli ehdoton. Kesäkavereiden kanssa leikkiminen oli siksi harvinnaista huvia. Minun seurakseni jäivät santakasa, luodon männyt, kuikkien huudot (kuiikka-kuiikka-kuik), kuhankeittäjän viheltävä laulu ja lokit, nuo Eino Leinoakin insiproineet. Olivathan valkeat nunnakivet lokkien aikaansaannosta.

   Elämälle pelastivat silloin itselleni yhä tärkeimmät eli kirjat. Kirjoja oli mökki aivan täynnä; niitä oli penkkienkin alla. Löytyi seikkailua, Karl Maytä, romantiikkaa, tyttökirjoja, vanhoja Valittuja paloja, dekkareita (Sapo- ja Salama-sarjaa) sekä Dickensiä ja Veikko Huovista. Ja sitten lopulta Väinö Linnan Tuntematon sotilaskin.

   Sitä en saanut lukea, joten luin sen salaa piilossa pöydän ja pöytäliinan alla. Kun se huomattiin ja otettiin pois, ilmoitin että olin päässyt yli puolen välin ja oppinut kaikki ne kirosanat joiden tähden kirja kai minulta kiellettiin, vaikka itse asiassa olin sisäistänyt samat sanat ja pahempiakin Kallion pihalla jo kolmivuotiaana. Niinpä sain lukea kirjan loppuun. Eikä siinä mitään uutta ollutkaan mitä kirosanoihin tuli.

Viisi

Ilman noita kirjoja en olisi tässä puhumassa. Ja ilman Kukkian Siikasaarta en olisi oppinut rakastamaan Suomea ja sen luontoa, jopa hieman tuntemaan sitä kasveineen ja eläimineen, myös antimineen. Köyhä perheemme sai osan ravintoaan järven kaloista, metsän sienistä ja marjoista. Ja sitten Kaupin perunakellaristakin, jossa jo lähes mädäntyneitten perunoiden joukosta löytyi aina ehjiäkin, ilmaiseksi. Kellarin tunkkaisen hajun muistan ja tunnen yhä, kuten kylmän maitonavetankin. Niiden vastapainona toimi suopursun ja koivusta tehdyn vihdan hieno tuoksu.

Kuusi

Kun vartuin, oli joka viikko siskon kanssa pyöräiltävä Ahmalan kauppaan Puutikkalaan (”Mitä et näe, sitä kysy; mitä ei ole, se hankitaan”), josta löytyi jauhoja ja muutakin tarpeellista. Jaoimme maanantaisin myös Niemikunnan postin Heinosen Hiljasta ja Kaiskosta alkaen. Maito saatiin joka aamu maitotalostamme eli Kaupista; pääläri odotti hakijaa vedessä jossa uiskenteli jääpaloja. Jää sahattiin talvella järvestä ja se säilyi koko kesän paksun purukasan alla.

   

Kaikkialle piti soutaa, perämoottoria ei ollut. Aina joskus käytiin myös Luopioisten kirkolla, jonne matkaa oli nelisen kilometriä. Silloin minut jätettiin Nuorrossaarelle jossa leikin Ripan ja Topin kanssa. Usein pelasimme myös bismarckia, ainoaa korttipeliä johon tykästyin. Pakkovaltti, vaalivaltti, grandi, misääri, valintapeli. Sitä pelattiin ylävintillä filttien alla ja alhaalla äijät pelasivat sitä myös, naukkujen ja voimasanojen siivittämänä. Veljeni Juha, joka nuorempana telttaili saarella, hävisi aina. Mutta lentopallossa ja tikanheitossa hän oli mestari ja minäkin kerran kolmas. Nyt en saa osumaa kohta enää edes tauluun.

Seitsemän

Kaihomielisen Juha-veljeni kanssa lauloimme lauantaisin kitaran ja sitten haitarinkin säestyksellä yhteislaulujamme niin että ulappa raikui (Anna arpisten haavojen olla; Sisar hento valkoinen, Petsamo). Eino Leino kuului hänkin Kukkiaan. Isoveli Juha siteerasi mielellään myös Leinoa ja tämän Kukkia-runoja. Ahosaari oli hieman Vehkasaaren kärjen takana ja siellä kävin usein. Löysin kerran saaren korkealta ruohomäeltä, josta talo oli jo purettu, ainoan nelilehtisen apilani. Leino vietti saaressa kesän 1914 maailmansotaa paossa Hella ja Sulo Wuolijoen vieraana. Hän raitistui pakon edessä ja tuli työkuntoiseksi – Kukkian kiitos. Runous alkoi juosta ja juoksi taas hetken hyvin. Elämän koreus.

    Elämän ihmeitä oli se, että Sulo Wuolijoki oli lapsuudessani vielä elossa ja vietti kesää Vekuna-saarellaan, kun siellä kävimme. Hän kuoli vasta vuonna 1957.

Sulo oli tuolloin jo sokea ja kulki talojen ja hyyskän välit niin, että nosti keppinsä ja seurasi sen avulla ilmaan viritettyjä köysiä, jotka veivät hänet aina perille. Näkyä en unohda. Me tunsimme hänen poikansa Rekon, jolla oli järven ensimmäinen pikavene, iso puulotja nimeltään Kukkian härkä, jossa kuulemma auton moottori. Se kulki hetken hurjasti ärjyen ja sitten aina pysähtyi. Kone putputti tovin, kunnes lähti taas vauhtiin. Miksi pysähdys? – Reko ottaa ryypyn, sanottiin. Ja niin mies taisi tehdäkin.

  Toinen moottorivene oli sitten Mattilan Topilla, joka kaksitahtisena putputti sekin, kun kulki hiljaa eteenpäin. Kun se sammui ja se sammui usein, kesti aikansa ennen kuin Topi sai sen taas liikkeelle, jos sai. Kirkkoveneen peränpitäjänä Topi oli yhtä kaikki uljas ja venettä souti kansallispuvussaan myös siskoni Anja. Meidän salmemme oli nimeltään Muutonsalmi; siksi että se oli puoliväli Puutikkalasta Luopioisiin, jolloin kirkkoveneen soutajia vaihdettiin. Kirkosta palattiin takaisin samaa tietä. Tämä kaikki tapahtui kuitenkin enää vain kerran kesässä.

Kahdeksan

Kukkia on kukkia täynnä, ainakin oli.

Järvisätkin eli järvileinikki (Ranunculus peltatus) kasvoi lahdessamme ja kukki runsaasti jokaikinen vuosi. Minulle sanottiin silti aikanaan, että järven nimi oli saamea ja tarkoittikin pitkää. Kukhes. Uhrikalliolla oli muinaishauta, saamelaisten tai vanhassuomalaisten pakanien, ymmärsin. Onkohan vieläkin?

     Toinen muinaishauta oli sitten aivan naapurissa eli Vehkasaaressa sen kalliolla meitä vastapäätä.  Tuon haudan jokaisen kiven käänsimme kerran: minä, Ripa ja Topi, koska etsimme aarteita.

   Aarteita emme löytäneet, mutta Miettisen arkeologiveljesten synkät moitteet sain tuhotyöstä niskaani. Palkka sekin. ”Tule ylös sieltä kuopasta, arkeologi…” kirjoitti Saarikoski ja lauloi Muksut. Arkeologia minusta ei tullut, sanamies kuitenkin. Ja myös me kaivamme ja kaivamme, jos katsomme taaksepäin. Kukin taaplaa tyylillään, kuten äiti aina sanoi. Ja totta se on yhä vain. Kyllä vanhatkin sananlaskut pitävät edelleen paikkansa.

Yhdeksän 

Yksi unohtumattomista Kukkian tapahtumista oli hirmumyrsky Mairen saapuminen järvelle ensimmäinen elokuuta vuonna 1961. Olin silloin lähes 18-vuotias, mielestäni täysi mies. Olinhan juuri palannut Saksasta, jossa olin ollut pari kuukautta töissä sahalla Hartz-vuoriston pienessä kylässä nimeltä Lautenthal. Siellä opin paitsi saksaa myös juomaan weinbrandtia Milch-baarissa. Natsimielisiäkin tapasin. Sellaisia yhä oli. ”Hitler war ein guter Mann”, supistiin sahalla. Ja illalla juhlissa ehdotteli minulle ikuista yhteistyömaljaa sota-ajan sukellusveneen kapteeni, pieni Herr Schröder.

  Mantereen lähellä Mättöjen saaressa oli kesävieraana saksalainen fräulein Jutta ja koska osasin nyt saksaa, sain määräyksen viedä hänet purjehtimaan. Veljeni antoi lainaksi purjeveneensä, jota olin hänen kanssaan oppinut käyttämään. Purjevene oli Kukkian ensimmäinen. Veli oli kapteeni lakkeineen, minä sitten perämies. Joskus vähän tympi kun Hevossalmea luovittiin vastatuulessa tunninkin verran ennen kuin päästiin läpi ja ulapalle, mutta purjehtija ei luovuttanut, se oli veljen säätämä laki. Sekään oppi ei näemmä ole ojaan kaatanut.

  Purjehdin fräulein Jutan kanssa Vekuna-saarelle, siihen, jonka mäellä oli näkötorni, ainakin oli silloin. Kipusimme sinne. Oli kaunista, tyyntä ja sitten painostavaa. Kaukana Ristisaaren ja Suolikon takana näkyi äkkiä sysimustien pilvien valtava lautta. Sanoin, että meidän ehkä pitäisi palata.

   Kun pääsimme rantaan ja veneelle ja aloin kiskoa sitä airoilla kauemmas, nousi hurja kohiseva tuuli. Yhdessä hetkessä se nosti veden pintaa niin, että purjevene paiskautui pienelle saarelle. Poistuimme veneestä nopeasti. Maailma pimeni täysin, alkoi sataa. Ukkonen jyrisi, salamat sinkoilivat kaikkialle pysty- ja vaakasuoraan. Helvetin esikartanossa olimme.

   Pieni matala karisaari oli hetkessä kokonaan veden peitossa, me seisoimme siinä vettä puolisääreen ja käsitin, että Jutan täytyi olla kauhun vallassa. Purjevene oli pusikossa osin kyljellään ja pidin sen keulaköydestä yhä kiinni. Pelkäsin. Samalla yritin silti lohduttaa Juttaa ja sanoin saksaksi, että ukkonen menisi ohitse, että tämä Donnerwetter oli aivan tavallista Suomessa, sehr gewönlich im Finnland. Jostain mieleeni tuli myös Herman Hessen runo Im Nebel – Sumussa. Aloin lausua sitä.

   ”Seltsam, im Nebel, su wandern – Outoa, sumussa vaeltaa.” Tuossa runossa on lopussa säkeet: ”Kein Mensch kennt den Andern, jeder ist allein”. – Kukaan ei tunne toistaan, jokainen on yksin. Outo oli runokin tuohon tilanteeseen, mutta muutakaan tyynnyttävää ei tullut mieleen.

  Lopulta ukkonen päättyi, ilma selkeni, tuli taas täysin tyyni. Tyhjensin veneen vedestä ja soudin meidät nyt kotisaareen, jossa oli jo valmistauduttu etsimään ja naaraamaan meitä. Jutta vietiin mantereen viereen Mättöjen saareen ja niin purjehdus oli ohi. Jutasta en koskaan enää kuullut mitään. Luulen kuitenkin, että jos hän on yhä elossa, tämän myrskyn hän Suomesta saattaa muistaa.

Kymmenen

Me tunsimme kaikki järven kulkijat, joka veneen, jokaisen moottoriveneen jo äänestä. Tunsimme kaikki järven huvilatkin, vaikkemme asujia.  

    Kalastaja Tamperi tuli joskus ja myi Kukkian muikkuja veneestään. Hän oli pelottava, mutta rehti. Huhuttiin että hän piti talossaan pöllöä lemmikkinä. Mene ja tiedä. Tuntuu nyt, että hän oli Leinon tapaaman 90-vuotiaan Pennan täysi inkarnaatio.

    Mökkejä ei montaa silloin ollut. Nuorrossaaren Sahrakorvet olivat kesävieraista ainoita tuttuja. Aalto oli Kaupin rannan edessä, Auttila hallinnoi Ristisaarta, Karvakari kökötti keskellä ulappaa, Holmuska Nuorroksen sivulla ja sitten kaukana karikkomme takana näkyi maaherra Matssonin mökki sekä Everstin punainen kalamaja. Myös Frenckellin, entisen ministerin paatti ja huvila tiedettiin.  

     Vehkasaari oli autio, muut Siikasaaret samoin; nuo isot saaret olivat lähinnä marjastus- ja sienestysmaitamme. Lehmiä, hevosia ja lampaita piti joinakin kesinä kyllä niissä hieman varoa, niitä oli viety laiduntamaan. Vihainen puskeva pässi on jäänyt mieleen. Hirviäkin näimme, uivat saaresta toiseen. Pääosaa näytteli luonto, ihminen oli pieni ja harvinainen statisti, kuin kutsumaton vieras.

  

Miten lienee nyt. ”Joka niemeen, notkohon, saarelmaan, kodin tahtoisin nostattaa”, lupaili vanha Kansalaislaulu. Taitaa tuo olla totta jo nyt. Huviloita riittää. Mutta myös minun entinen Kukkiani on yhä olemassa. Jos ei enää muualla niin ainakin näissä sanoissa.

Yksitoista

Sanoja on onnekseni yhä vielä riittänyt. Tänä keväänä joutui 95-vuotias siskoni Anja ensin yhteen sairaalaan, ja sieltä moniin. Siltä matkalta hän ei enää palannut, vaan katosi viikko sitten kokonaan tästä maailmasta. Kävin häntä katsomassa eri sairaaloissa ja hän milloin nukkui, milloin torkkui, ja kun heräsi, tahtoi ensi sanoikseen kotiin.

    Se ei ollut minun vallassani, joten kun hän vielä kykeni puhumaan, aloitin aina tapaamiset pohtimalla menneitä. Yhteisiä aiheita löytyi; olimmehan tunteneet toisemme yli 80 vuotta.

  Muistoissa riitti sota-aikaa ja kansakoulua, jossa hän opetti pieniä lapsia lukemaan ja laskemaan yli 40 vuotta. Joskus muistelimme myös entistä stadiamme ja Kallion maisemia, mutta pääosaa näytteli Siikasaari, eikä koskaan pahassa, vaan aina hyvässä. Kadonnut paratiisi sai siskon heräämään, hänen mieleensä tulvi yhä yhtä jos toistakin. Siinä me sitten kävimme läpi tuttuja seutuja ja ihmisiä, joista lähes kaikki ovat siskon tavoin jo muualla. Kukkia-järvi ja Siikasaaremme siellä, siinä vanhat tutut sanat, jotka jo saivat elämän taas virtaamaan ja usein hymynkin Anjan huulille.

   Lähimuisti oli kadonnut, mutta menneisyys eli. Milloin oltiin heinäpellolla, milloin viljaa korjaamassa tai kalaverkoilla. Usein hän kulki marjassa Isossa Siiassa tai sitten mantereella.

   Se oli yksi hänen mielimuistoistaan,  jonka oli oppinut ja jota minä nyt hänelle kerroin .Anja kuunteli, muisti ja ilahtui. Hän oli kulkenut metsässä varvikolta toiselle, tajunnut lopulta, että oli pahasti eksyksissä. Mutta ymmärrystä oli. Hän oli katsonut aurinkoa, tiennyt siitä mistä suunnasta järvi löytyisi ja mennyt sitä kohti, koska siellä rannan vierellä kulki myös tie. Tie löytyi, Anja palasi kartalle. Hetken päästä tiellä oli seisonut myös Lindholmin Hanna, joka oli hämmästyneenä kysynyt häneltä: – Miksi sinä tuosta suunnasta tulet?

    Se, tavallinen lause, oli ollut musiikkia eksyneen ja tien itse löytäneen korville.

    Toinen tarinoiden lähde, johon usein palattiin, oli juhannuskokko ja sen polttaminen. Muistan minäkin nuo juhannukset. Äiti ja sisko seisoivat kansallispuvuissa, veli soitti haitaria, joskus laulettiinkin. Tuntui että koko järven pinta valaistui tulesta ja pahuus katosi maailmasta, kun juhannuskokon liekit kohosivat taivaan avaraan syvyyteen. Kokkoa rakenneltiin siskon kanssa puheissamme monta kertaa tämän kevään aikana, ja aina se paloi hyvin ja loppuun, kuten joka juhannus. Me emme pelänneet kulohälytyksiä, sillä liekit loimusivat aivan kallioluodon kärjessä ja vettä oli sen kolmella puolella.

   Kun kokko oli poltettu, sen hiillos sammutettiin hyvin. Yöllä, kun äiti uskoi, ettei kukaan nähnyt, hän yhtä kaikki hiipi palopaikalle ja valeli sen vielä kerran vedellä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ja aina kun aamu koitti, mökki oli yhä olemassa, ei ollut sittenkään palanut.

(10.7.2026)