Katajaa on varsinkin ennen pidetty vertauskuvana, kun on mietitty maamme kykyä olla olemassa. Sekä kataja että Suomi ovat joustaneet ja maamme selviytynyt pahoista paikoista. Ja sitten on taas noustu pystyyn.

Kataja onkin sitkeä, se taipuu vaan ei taitu, siitä tehtiin jousipyssyjä lapsena, sen lumoava tuoksukin tuli tutuksi; jopa siniset katajanmarjat. Monin tavoin olen alkanut pitää katajaa Suomen kansallispuuna, vaikka sellaiseksi on nimetty rauduskoivu. Helisevä koivumetsä, kuin Tarkovskin Andrei Rublevissa, kuuluu omissa mielikuvissani silti pikemminkin vanhaan, hyvään ja kadonneeseen Venäjään. Tästä nykyisestä emme juuri nyt puhu saati pukahda.

Katajainen kansani on myös Juhani Ahon teoksen nimenä. Aho kuvaa siinä maaseutua ja suomalaisuutta ja mikäs, onhan katajalla tosiaan on ollut kykyä kestää vaikka minkälaisia vastoinkäymisiä. Maalla asuttiin ennen ja maasta kansa kaivoi niin voimansa kuin ruokansakin.

”Elettiinpä ennenkin, vaikk´ojan takan oltiin”, kirjoitti jo Aleksis Kivi, ensimmäinen prosaistimme. Ja hän jatkoi: ”Ojapuita poltettiin. Ja ojast´ oltta juotiin.” Näin Seitsemässä veljeksessä; toisessa suomalaisuuden apoteoosissa. No, jumaliksi ei Kivi veljeksiä korottanut; mutta pakon edessä selviytyjiksi kyllä.

Kansamme näyttää usein yhä yksinkertaiselta, jopa köyhältä, jos ei enää aina rahallisesti niin usein henkisesti, ja joskus nololtakin, kun sähläilee ulkomailla vähän kuin Keihäsmatkoilla tai Leningradissa ennen, nyt kyllä jo vailla vodkaa. Mutta tämä surkeus on osin lumetta, vain pienen kansanosan antamaa kuvaa. Kansa on itse asiassa ollut kyvykäs mitä vaaroista ja ahdingoista selviytymiseen tulee.

Näin on osin ainakin maaseudulla edelleen, tämän minulle kertoo pienessä kylässämme saatu kokemus, joka ei koske itseäni, naapureita kyllä. Osaavia käsiä riittää. Varmaan niin on joka puolella Suomea. Mutta kaipa tähänkin tulee muutos, sillä maaseudun kukoistuksen ajat alkavat ehkä olla jo takanapäin.

Sen huomaa varsinkin, kun ajaa pitkin poikin pohjoisempana. Siikalatva ei unohdu, kun sen läpi taannoin pari vuotta sitten suhautimme. Ennen niin elävät ja elinvoimaiset kylät olivat autioitumassa ja kaikkialla pienten keskusten ulkopuolella näki teiden varsilla taloja jotka oli hylätty. Ne rappeutuivat ja lyyhistyivät ajan paineen alla, katot olivat painuneet sisään, ikkunat osin jo rikki.

Ennen niin kukoistavat ja työllä raivatut pellot kasvoivat vesaikkoa, pusikkoa ja jossain jopa puita, kuten nykyään niillä pelloilla, jotka lapsuuteni Kukkialla olivat ennen ruuan ja toimeentulon lähde. Näin käy kaikkialla, missä maanviljelys loppuu. Luonto ottaa taas omakseen sen, minkä ihminen siltä elämänsä tarpeisiin aikanaan suurin ponnistuksin valloitti.

Mutta sellaista nykymaailman kehitys on, ei vain Suomessa vaan kaikkialla. Raha vetää puoleensa, suuret kaupungit tarjoavat vielä töitä  ja ostosparatiiseja, huveja ja seuraa kaltaisista kaltaisille, ja niiden ohella asukkaat saavat myös palveluja, kuten vaikkapa sosiaalihuoltoa ja jopa jonkinlaista terveydenhoitoa.

Toistaiseksi, tekee mieli kuitenkin sanoa. Kaikesta meidän täytyy sitä paitsi maksaa jo nyt kova hinta.

Mikäs minulle tuli? ”Mikä sorti äänen suuren, äänen suuren ja sorian, äänen kaunihin kaotti”, kuten Kantelettaressa kysellään. Ehkäpä se, että maailmassa emme elä yksin ja oma toimeentulomme riippuu muitten maitten ja kansojen toimeentulosta. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei yksikään maa voi olla omillaan, ellei joku Islannin tapainen, jolla on kalaa ja geotermistä lämpöä. Mutta kauppaa kai heidänkin täytyy käydä. Ja turismi on nyttemmin siellä hyvinkin tärkeää.

Islanti on maa, jossa kauan sitten usein kävin. Se on kallein maa myös tulijalle eli turistille siis. Kallis kaiketi islantilaisille henkisemmässä mielessä. Voisin kirjoittaa siitä tähän sivukaupalla, mutta siellä ei katajia kasva, puitakaan, mitä nyt jokunen puunkaltainen Thingvellirissä, jossa mannerlaatat repeävät ja ovat jo jättäneet paikalle suuren kuilun.

Juuri siellä perustettiin myös ensimmäinen parlamentti maailmassa ja siellä sijaitsee nyt piskuinen istutusmetsikkö, todella liikuttava suomalaisen silmin katsottuna, mutta kaiketi uuden alku. Viikingit hakkasivat aikanaan kaikki Islannin metsät ja edes pieni osa niistä yritetään saada takaisin, jos se enää mahdollista on.

Se siitä ja loput jossain muualla. Takaisin katajiin ja kansaamme. ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”, kuten tuo vanha Adolf Ivar Arwidssonin sanonta kuului.

 On siksi sukellettava taas kotimaahan enkä ole tästä ajatuksellisestakaan paluusta pahoillani. Kotimaa on maa, johon syntyy ja jonka kielen sekä myös tavat ja kulttuurin oppii, kaksi jälkimmäistä silloinkin, vaikkei haluaisi. Maisema, varsinkin lapsuuden, imeytyy myös jonnekin muistin ja aivojen perukoille ja pysyy siellä. Voit muuttaa maasta ja asua jossain missä kaikki, varsinkin talvi-ilmasto tuntuu paremmalta, ja silti kaivata takaisin synnyinmaahan, jota todellisuudessa ei enää ole.

Emigrantin kohtalo, johon sisältyy myös immigrantin vastaava. Lähdet ja jätät maasi, mutta uudessa sinun on tulokkaana edes jotenkin sopeuduttava sen kieleen, sen kulttuuriin. Viet silti mukanasi myös tajuiset ja varsinkin alitajuiset muistot, jotka lakkaavat olemasta tosia, sillä jokainen maa muuttuu. Kun palaat käymään pitkän ajan päästä, et tunnekaan enää tätä Suomea. Oletko lopulta kukaan missään, voimme myös kysyä, mutta emme kysy. Kysyvä ei tieltä eksy, mutta joskus asioiden on vain annettava olla. Joka liikaa tietää, ei onnea koe.

Ja sitten tapahtuu myös muuta. Koko planeetalla vallitsee myös toinen todellisuus. Ikuinen pakolainen on jo liiankin tuttu käsite maailmassa, joka pakottaa aina vain suurempaa ihmisjoukkoa muuttamaan: sen aiheuttavat sodat, nälkä, vainot, ilmastonmuutos, alistettu elämä. Kuinka monelle nekin ovat jo arkista todellisuutta.

Suurin osa ihmisistä pysyy kuitenkin täällä Suomessamme ja yrittää sinnitellä silloinkin kun elinosuhteet vain huononevat, kuten juuri nyt. Katajainen kansamme on siten nyt jo samassa pinteessä kuin sen esikuvakin eli kataja.

Tuolla mäellä oli ja seisoi uljas korkea kataja, kun tänne yli 40 vuotta sitten muutin. Sen iäksi arvioitiin monta sataa vuotta; se oli kuin Lohjansaaren Paavolan tammi siinä suhteessa. Mutta kun tammi kasvaa yhä ja on saanut jopa aidan juuriensa suojaksi, tätä katajaa kohtasi toisenlainen kohtalo. Sen neulaset alkoivat vuosi vuodelta kellastua ja pudota eikä uusia enää kasvanut tilalle.

Tänne saapui tutkija, yliopistomies, joka tiesi kaiken puitten vaivoista ja tunnisti heti mistä oli kysymys. Kyseessä oli itiöiden mukana leviävä karistetauti, johon ei parannuskeinoa ole. Ja niin kävi vain, että enää vain tuon ikivanhan jättiläisen latvassa näkyy häivähdys vihreää.

Tuo pieni vihreä tupsu, kuvassa tuskin näkyvä, on kuin lippu, hätäsignaali, jonka hukkuva laiva lähettää: S.O.S. – pelastakaa minut. Mutta mitään emme voi tehdä. On vain katsottava ja todettava asia ja jätettävä puu siihen olemaan, vaikka tiedänkin, ettei se koskaan enää tule takaisin, ei meidän maailmaamme. Sen runko pysyy pystyssä vielä kauan, sillä niin lujaa tekoa on kuoleva ja täysin kuollutkin puu, mutta sitten sekin lopulta vain kaatuu ja maatuu, eikä jälkimaailma tiedä siitä enää mitään. Minä sentään nyt.

Ei siinä kaikki. Tauti leviää täällä hitaasti mutta varmasti. Kaikki vanhat katajat, joita täällä on riittänyt, näyttävät jo saaneen sen. Eivät vain tällä mäellä, vaan myös naapurissa; joka puolella. Hitaasti ne alkavat kellastua, yksi toisensa jälkeen. Se on kuin maamme koko kuva juuri nyt. Erona on enää vain se, että puu ei voi taudilleen mitään, mutta ihminen kyllä voisi; tai ainakin voisi yrittää.

P.S.

Tuli ei niin yllättävä tieto, että Eeva Kilpi on kuollut. Pitkä oli ura, korkea ikä, 98 vuotta. Ihminen poistui, ihminen jäi. ”Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta”, kuten nuori Haavikko kirjoitti. Aitoja, vilpittömiä, koskettavia olivat Kilven runot. Niitä luetaan, niitä siteerataan, niitä rakastetaan. Requiescat in pace.

(28.6.2026)