Ruusu on kukka, jolla on monta ystävää ja monta vihamiestä. Tai jos ei aivan vihamiestä, niin ainakin niitä jotka eivät ruusuista pidä.

Se ei johdu vain piikeistä, jotka ovat saaneet aikaan sananlaskunkin, vaan ehkä siitä, että jotain totuttua, konventionaalista ja siten myös tylsähköä on siinä, että juuri ruusuja annetaan lahjaksi, kun lahjaksi pitää jokin kukka antaa. Jopa hautajaisiin niitä tuodaan arkulle, muttei sentään aina. Onhan ruusu ehkä sittenkin enemmän onnittelukukka. Hyvää matkaa Tuonelaan, rakas veli, sisko, vaimo, mies, kuka ja mikä lienetkin. Lepää rauhassa, toivoo Mimmi.

Mistähän sekin tuli. Ruusun nimi taas oli Umbert Ecoa. Luettu sekin.  

En enää siteeraa tässä Gerdrut Steiniä, olkoon ruusu ruusu ja ruusun kaltainen, olkoon ihan vapaasti. Runoutta ruusu ei minulle ole. Ei varsinkaan silloin kun se omalla tavallaan ilmestyy ihmiseen.

Minutkin se lopulta löysi, joskaan en sitä ollenkaan odottanut. Mutta kukapa sellaista odottaisi.

Ruusua ei ojennettu päättäjäisissä, se saapui ensin niin, etten edes tiennyt sitä. Tunsin kipua kummassakin jalassa, lihaksissa jotka ovat ennen polvea, jatkuvaa särkyä. Sitten kipu siirtyi vasempaan jalkaan, samaan kohtaan ja otti vähitellen haltuun koko yläjalan. Se alkoi myös olla niin kova, että käveleminen vaikeutui.

Ajattelin ensin, että kyseessä oli venähdys; sitten, että mahdollisesti vasemman lonkan titaaniproteesi rupesi lähestymään loppuaan ja se pitäisi vaihtaa; näin kun oli jo tehty oikealle puolelle. Mutta proteesi oli vasta kymmenisen vuotta sitten laitettu ja kestoajaksi yleensä määriteltiin parisenkymmentä. Olinko siis vain epäonninen?

Kysymyksiä risteili mielessä vastausta saamatta, mutta jalka kipeytyi yhä vain, jopa niin että vaikka särkylääkkeitä löytyi, niidenkään ottaminen ei suonut nukkumisajan pituudeksi kuin parisen tuntia ennen heräämistä kipuun.

Kipu oli myös muuttanut luonnettaan, se oli suurta ja toistuvaa, tuli ja meni pulsseina, ei varsinaisesti sykkinyt, mutta nousi ja laski kuin valtameren maininki. Myrskystä ei siis ollut kysymys, mutta myrskyn se sai kuitenkin aikaan. Mitä, missä, miksi?

Kun tätä oli jatkunut muutaman päivän heräsin sunnuntaiaamuna ennen kolmea. Valoa oli jo, ei paljon, mutta riittävästi, vähän niin kuin jouluna puoleltapäivin. Sellaista se on, tämä maailman valojenkin vaihtelu.

Nousin heti, menin kylpyhuoneeseen ja ajoin parran; hampaat harjasin myös saman tien. Puin ylleni arkivaatteet, otin vielä särkylääkkeen ja lähdin ennen neljää matkaan kohti sairaalaa. Kokemus oli opettanut, että silloin Lohjalla ei vielä ollut jonoa eikä niitä potilaita jotka yskien, köhien ja räkien yrittivät saada muutkin potilaat juuri oman sairautensa piiriin. Kumppanipotilaan kanssa sairastaminenkin on helpompaa? Pieni suuri erehdys.

Ajoin läpi tuttujen maisemien. Ihmisiä saati autoja ei ollut missään, eläimiä vain: nyt lähinnä jäniksiä, jotka taisivat olla rusakkoja sekä lintuja: variksia, mustarastaita ja pelloilla töyhtöhyyppiä sekä tien eri puolilla tuulihaukkoja. Tuttu pari pesi lähellämme, naapurin vajan kylkeen vasiten niille laitetussa laatikossa, sillä oli taas käyttöä. Viime vuonna ne ilmestyivät, saivat aikaan kaksi jälkeläistä ja mitä ilmeisimmin samat palasivat taas. Linnutkin ovat paikkauskollisia, tuntuu.

Alavilla mailla ei ollut hallan vaaraa, mutta ohutta sumua kyllä, paksumpaa siellä missä tuuli ei lainkaan tuntunut. Kosteutta oli vähän. Vettä kaivattiin, ja kastelin kotona kaikkia viljeyksiämme, pääasiassa siis kukkia.

Niitä oli keväällä siroteltu siemeninä sinne tänne ja varsinkin alapeltoon jonka naapuri taas oli kääntänyt. Vuosi vuodelta viljelin aina vähemmän syötävää ja aina enemmän kukkia sielun ja silmien iloksi.

Pois olivat lopulta jopa perunat sekä kesäkurpitsat, joiden vaatimaton sato oli jäänyt osin syömättäkin; jäljellä laatikoissa kasvamassa olivat enää makean minitomaatin taimet, jotka kantoivat nimeä Tiny Tim. Iän myötä alkoi kaikesta luopua, olin huomannut, mutta piskuisista tomaateista luopuisin viimeiseksi.

Ajoin harjun kautta, koska arvelin, että Hanko-Hyvinkää olisi lähes tyhjä sekin. Totta se oli. Käännyin Ojamolle vai oliko se Tynninharjua ja ajoin sinne, missä liikenneympyrä johdatti valitsemaan tien sairaalaan. Ei ketään missään, ei koko suuren sairaalan pihalla, tyhjä oli parkkipaikkakin autoista. Sai kerrankin valita.

Jätin auton, kuljin ovelle, jossa luki Päivystys ja ruotsiksi Dejour. Tisuriksi sitä hoitajat entivanhaan kutsuivat.

Hoitaja tuli avaamaan oven, kun olin selittänyt ensin ovipuhelimessa vaivani. Hän kysyi hetua ja kertoi sitten etten saisi apua nyt. Minun pitäisi tulla kello kahdeksan kiirevastaanotolle, joka toimi nykyään toisessa kerroksessa. Eikä siinä mikään auttanut, ajoin takaisin ja filmi kelautui taaksepäin. Sama oli filmi, yhtään uusia näkyjä ei mistään ilmaantunut, lehdenjakajan auto vain.

Kotona olin, oli pakko odottaa, tehdä jotain. A, oli tyttärensä kanssa matkoilla, en siten häirinnyt ketään. Tein siis jotain, suljin silmätkin, mutta uni ei tullut. Luin, kirjoitin ja mietin, kunnes seitsemältä lähdin taas toistamiseen matkaan. Sama oli suunta ja kohde.

Autoja oli jo liikkeellä, vaikka yhä oli varhainen sunnuntaiaamu. Näin ihmiskunta alkoi täälläkin toimia. Koska aikaa oli, ajoin sairaalaan nyt Lohjan keskustan kautta, jossa liikennevalot eivät edes vilkuttaneet, seisoivat patsaina vain.

 Parkkipaikka oli yhä tyhjä, oven lähellä haahuili vanhempi nainen. A-portaan ovi avautui automaattisesti ja menin isoon hissiin joka nosti minut toiseen kerrokseen. Siellä odotushuoneessa oli jo kaksi ruotsia puhuvaa naista, joille valkotakkinen mies, arvattavasti lääkäri, kertoi suomeksi, että heidän pitäisi mennä Raaseporin vastaavaan, koska sinne he siellä asuvina kuuluivat. Mutta naiset sanoivat, etteivät lähde minnekään, koska he olivat tulleet tänne.

Toinen puhui todella kovalla äänellä ruotsiaan, nuorempi siis, vanhempi vain mutisi. Hissistä tuli nainen, sama jonka jo näin. Sitten nuori poika. Kone antoi naiselle paperisen vuoronumeron, kun sille näytti Kela-kortin. Olin unohtanut sen. Hain numeron itsellenikin ja istuin taas. Hyvää sunnuntaita, sanoin.

Ensin häipyi nainen, sitten ruotsinkieliset. Lopulta tuli minunkin vuoroni. Huoneessa numero 7 oli hoitaja, joka alkoi kysellä ja kirjasi vastauksia jonnekin. Hän otti minusta myös verenpaineen sekä happisaturaation. Kerroin kaiken minkä tiesin. Sanoin, että olin netistä jo lukenut, että kyse voisi olla ruususta, jalka kun oli täynnä punaisia rokonnäköisiä läiskiä, jotka olin saunassa huomannut. Hän halusi nähdä ne, kauhisteli ja sanoi sitten, ettei tuo voinut mikään ruusu olla. En alkanut väittää vastaan.

Pian olin taas käytävällä. Siellä ruotsinkieliset taas olivat ja yhä toinen kailotti, nyt Raaseporin sairaalan saapumisajoista, vanhempi vastaili hiljaa. Onneksi yksi ovi avautui ja nimeni sanottiin.

 Nuori mies, valkea takki. – Lääkäri, hän sanoi. – Potilas, sanoin minä.

Hän tutki tietojani ja pyysi sitten saada nähdä jalkani. – Ruusu, vyöruusu, nuori mies sanoi heti. Uskoin siihen, koska niin olin ajatellut. Vedin housut ylös ja istuin taas tuoliin. Puhuimme aikamme ruususta. Kysymys oli lapsena saadusta vesirokkoviruksesta. Kun kysyin miksi sain sen nyt näin, hän sanoi että se oli aina minussa, ikää myöten ihmisen immuunipuolustus vain heikkeni.

Ikä alkoi siis olla syy aivan kaikkeen? Hän lupasi kirjoittaa respetin, mietti ehkä vielä ikääni, kun kysyi, halusinko reseptin paperisena. Väitin pärjääväni älylaitteiden maailmassa eikä mies alkanut riidellä. Lähtiessä sanoin lääkärille, ettei hänen kannattanut tulla vanhaksi. Pysähdyin vielä ja käännyin, koska muistin pari säettä jotka olin kirjoittanut keväämmällä: ”Vanhaksi on hankala tulla,/ mutta vanhana on helpompi kuolla.” Pidin niistä itse ja siksi sanoin ne, mutta mies ei reagoinut, miksi olisikaan. Hän odotti vain, että poistuisin.

Kumarsin ja suljin oven perässäni. Kello kymmenen avautuisi Nummelan apteekki, sinne silloin myös ajoin. Sain viruslääkkeet ja farmaseutilta käskyn välttää aurinkoa ja juoda paljon vettä. Lupasin.

Niin minulla oli nyt ruusukin. Vieläpä kukkiva. Onnea vain. Juhannusruusut tekivät myös omia kukkiaan jo, kuten alhaalla emeritus-filosofi Paten haudalle istutettu ruusu.

Paten, A:n koiran kuolemasta oli kulunut vuosi. Aina Pate palasi mieleen, sillä nyt Patella ei kipuja enää ollut. Ehkä filosofi nukkui ja nukkui, mutta haaveili yhä Halikon Kurpitsaviikkojen tulikuumasta grillimakkarasta. Mietin sitä, otin lääkkeitä, join vettä ja ajattelin, että kaikki oli taas hyvin minullakin. Niin hyvin kuin tässä maailmassa ruusun ja ruusujen osalta olla saattoi.

(14.6.2026)