Lapsena kesän alku tarkoitti vapautta. Suvivirsi soi. Se tarkoitti vapautta koulusta, vapautta kulkea kevyet kengät jalassa, vapautta mennä minne nenä näytti, kun vielä oltiin kaupungissa, edellyttäen, että koti salli sen. Ja jos ei sallinut, se salattiin, sillä kyllä kaikenlaista eikä aivan niin hyvääkään oli silloin pakko oppia.

   

Jos jotain siitä salaamisesta kehittyi, niin omatunto, joka aina tiesi, milloin olisi ehkä pitänyt menetellä toisin. Talvella sen usein hautasi pimeys.  Pimeässsä liiku hitaasti, kirjoitti Tuomas Anhava ja sen englanninsi toinen runoilija eli Anselm Hollo näin: In the Dark Move Slowly. Ehkä se on jo ymmärrettävämpää kieltä tässä maailmassa, jossa mikään vanha ei säily, vaan muuttuu ja syöksyy eteenpäin vauhdilla jonka menoa AI ikään kuin jo hallitsee. Vain hetken (toimittajan huomautus).

   

Kesä muutti kaiken, sillä myös omatunto oli aina näkyvillä valossa. Oli valoisaa kun mentiin nukkumaan ja valoon herättiin. Vain unet kertoivat mitä yöllä, sen lyhyinä hetkinä ehkä tapahtui.

   

Kaikki muuttui kun kasvoi, ensin nuoreksi, sitten aikuiseksi ja sitten todelliseksi sellaiseksi. Prosessi ei koskaan ole lyhyt saati nopea, mitä vähän yli kaksikymppiset eivät usko. Tervetuloa vain tänne toiseen maailmaan. Kesät eivät aikuisen silmin olleet enää toiveiden täyttymys, vaan pelkkää lomien odotusta. Ja vaikka niihinkin saattoi liittyä muuta kuin suorittamista, jokin oli muuttunut; monet unelmista oli jo ammuttu alas. Sen olivat tehneet niin arjen rutiinit kuin niiden mukanaan tuoma elämän karu totuus.

  

Toki uusia unelmia silti vieläkin joskus ilmaantuu kuin poutapilviä kesäaamun taivaalle. Hattaroita, joita tuuli toi jostain ja vei nopeasti mennessään metsän taa. Ja sitten tuuli lakaisi taivaan puhtaaksi ja ainoat pilvet olivat aamulla alhaalla laaksossa, jossa sumu lepäsi ja yhä lepää kuin kevyenä peittona joen yllä.

 

Kesää odotamme aina, mutta ensin tietenkin kaipaamme kevättä. Onhan juuri se kuin kynnys avaraan taloon, portti niitylle, jossa kaikki elpyy ja alkaa kasvaa. 

 

Kun portti avautuu, vai pitäisikö sanoa veräjä ja saada siihen vanhan harmaan puun kitinää mukaan, kesä itse tulee ja ottaa maiseman haltuun. Se tarkoittaa värien vallankumousta: vihreää, viheriää, vehreää; puitten ja kukkien lukemattomia sävyjä jotka ovat maailmassa aina, mutta näkyvillä vain hetken. Se tarkoittaa ääniä, joilla on kyky tulla ja kadota, tuulen huminaa lehvistöissä, lehtokertun pulputtavaa laulua, mustarastaan omaa sävelmää, satakieltäkin. Ja sitten punavarpusen piukea ja iloinen vihellys lävistää äänimaiseman kuin nuoli.

   

Kaikki tämä on totta, ja silti totta vain hetken. Mutta juuri sitä ei kesältä haluaisi. Toivoisi kaiken aikaa, että aika pysähtyisi; että kesä yhä jatkuisi niin kuin syksyä ei enää koskaan tulisi talvesta ja sen pimeydestä puhumattakaan.

 

En todellakaan ole talvi-ihminen, mutta en helteittenkään ystävä. Olen siis kaiketi vanhanmallinen, mitä kesiin tulee; menneen maailman asukas.  Ennen nautin uimisesta, vähiinpä sekin on jäänyt. Vesi on mielestäni nykyään jo liian kylmää, ja ulkomailla rannoilla taas aivan liikaa väkeä, mutta onko silläkään enää väliä. Ikä tuo muutoksia ja laittaa monet asiat uuteen järjestykseen. Tärkeämpää kuin uiminen, on maailmamme täällä, tämä valo ja vihreys. Ja tähän voi taas lisätä huolehtivan vanhemman lailla: tärkeämpää kuin helle, on kohtuullinen lämpö, jossa ei tarvitse palella ja jonka avulla kaikki kasvaa.

  

Seuraa lisää pieniä toiveita ellei peräti huomautuksia sille, joka kasvun lopuksi saa aikaan: sateelle. Oikeaa kunnon suvisadetta pitäisi saada aina silloin tällöin. Kuivuus tappaa, myös ihmisen. Sadepäivät eivät töitä yleensä häiritse jos työpaikallasi on katto ja myös lomalla kaikkea voi tehdä kotonakin. Sateen tullessa, matalapaineen pyyhkiessä maita ja mantuja ja pisaroiden hakatessa kattoa, tiesin jo lapsena, että vuorossa olisi lukupäivä. Kirjoja kului yhden kahden vauhdilla päivää kohti. Kuluisipa edelleen. Yhä vaikeampi on löytää uutta luettavaa, josta innostuu. Onneksi hyllyistä löytyy vanhoja klassikoita, joista ainakin tietää sen, ettei niihin pety. Ikääkö sekin?

 

Iästä ja sanasta klassikko tulee mieleen Lauri Viita (1916 – 1965) ja hänen runosarjansa Onni, jonka Viita kirjoitti vähän ennen kuolemaansa. Siinä vallitsi kesä, muistot ja kesän odotus, sen henki. Onni on täynnä lähdön aavistusta ja kuoleman odotusta, mutta Viita ei suinkaan tappanut itseään, vaan kuoli runot kirjoitettuaan auto-onnettomuudessa, jota ei aiheuttanut. Hänestä, toipuvasta melenterveyspotilaasta, tuli rattijuopon uhri juuri joulun alla keskellä syvintä pimeyttä.

   

Runosikermä julkaistiin Parnassossa, jonne Viita oli ne lähettänyt eikä Viita ehtinyt niitä enää itse lehdessä nähdä.

  

Tässä sikermässä oli ensin kahdeksan runoa, viimeisenä niistä pieni runo. josta kuitenkin tuli kokoaan suurempi, kun silloinen ja Suomen pitkäaikaisin presidenttimme Urho Kekkonen siteerasi sitä uudenvuoden puheessaan:

  ”Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.
    Ikkunan edessä pystyyn kuivunut omenapuu.
    Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä.
    Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
    Kesä jatkuu. Kesä.”

Ikuinen kesä, lapsen toive, aikuisen hatara unelma ja Viidan totuus, jos kuolema sen hänelle antoi. Kun on täältä poissa, mitä jäljelle jää, vain ajatus, ehkä jopa valon täyttämä. Toisten elämä. Runosta tulee mieleen vaikka mitä, sen voi tulkita monella tavalla, jokaisen lukijan omalla, ja sekin tekee runon runoksi. Ehkä juuri siksi runo voi usein olla proosaa kestävämpää.

 

Kesä on taas kerran juuri alkanut, kalenterin mukaankin on kohta näin. Vielä on muutama viikko tätä aikaa, että päivä pitenee. En halua puhua siitä kuitenkaan. Vaihdan siis toiselle, hitaammalle kakkoselle. Hyvä etten ala peruuttaa.

   

Kas näin. Kun nuorena toimittajana Otavassa sain Paavo Haavikolta käskyn uudistaa antologiaa, jonka Osmo Hormia oli aikanaan tehnyt nimellä Uuden runon kauneimmat, tartuin siihenkin työhön, kukapa olisi Haavikkoa voinut vastustaa.

’

Halusin mukaan Viidan Onni-sikermän. Kun Auli Tarkka, sittemmin Viikari, joka oli Parnasson toimitussihteeri, kuuli siitä, hän lähetti minulle yhden runon, joka ei ollut taiton tiukkuuden takia kerta kaikkiaan mahtunut mukaan. Siitä tuli sikermään sen yhdeksäs runo, mutta ei loppuun, sillä loppuruno oli selvä jo. Niinpä runo sijoittui juuri ennen viimeistä runoa, paikalle johon se kiistatta kuului:

   ”Sain sen, mitä halusin, rakkauden,

    ja sentään: olenko onnellinen?

   Mitä odottelen?

   Joka kerta, kun oveeni koputetaan,

   on mieleni riemua tulvillaan.

   Mitä odotankaan.”

Miten hieno tämäkin runo on. Sattuma, Auli Tarkan muistuma, palautti Viidan runon maailmaan, hyvä sattuma.  Sattumat voivat olla sellaisiakin. Niiden kanssa elämme, halusimmepa tai emme. Voihan sattumien summaa nimittää kohtaloksikin, mutta mieluummin näin. Myös tämän runon voi tulkita monella tavalla ja jätän sanomatta, miten sen itse tulkitsen. Saa jatkua lukijassa, kuten tuo vanha hyvä lause ennen kuului.

(30.5.2026)