Joskus tulee sellainen päivä. Tekee mieli kirjoittaa, kuten aina aamuisin, mutta ajatus pysähtyy ja jää kynnykselle. Siksi, että pää on tyhjä, tai sitten aiheita on paljon, mutta yksikään ei ole mistään kotoisin, harhailevaa vilisevää massaa vain. Otat yhdestä kiinni, se liukuu käsistä kuin ankerias, toisesta, ja se hajoaa, etkä kolmatta enää edes yritä. Ja silloin käsität: jos tämä tapahtuisi tästedes aina, se tarkoittaisi sinulle vain yhtä asiaa: oman itsesi kuolemaa.

Siitä kierteestä on päästävä irti, mutta miten. Yritettävä on. Mietit kuumeisesti aiheita: Suomi ja Euroviisut, mutta tiedät heti, ettei se sinua itseäsi kiinnosta. Äänestysten yöllinen lopputulos oikeastaan vain huvittaa: Suomi putosi voittajasta kuudenneksi. Mitä tapahtui? Se, mitä maailmassa tapahtuu. Vasta kun kaikki äänet on laskettu, on voittaja selvillä. Ja mitä väliä lopputuloksellakaan paitsi että nyt voivat taas tamperelaiset hotellit avata ensi vuoden toukokuun varauslistansa… Koko viisuspektaakkeli on minun mielestäni typerä, hyvän musiikin kanssa sillä ei ole ollut enää pitkään aikaan yhtään mitään tekemistä. Kyse on renkutuksista ja siitä kuka ja miten ääniä voidaan pyytää ja manipuloida. Se että Venäjään verrattava roistovaltio Israel oli taas toinen, kertoo tästäkin.

Myös toinen kansallinen hypetys on nyt ollut meneillään, Suomi on ennusteen mukaisesti voittamassa jääkiekon MM-kultaa. Mestaruuskamppailut ovat alkaneet ja kaksi ensimmäistä ottelua on saatettu voitolliseen lopputulokseen. Mutta kuinkahan käynee. Usein ajatus mestaruudesta alkaa hiipiä joukkueen päähän ja seuraavaksi kaukalossa ollaan jo voittajia ja sitten pelkästään söhlitään ja sekoillaan ainakin kuilun reunalle saakka.

Monestakin syystä luulen, että Kanada vaihteeksi on jälleen kerran mestari. Saanevat maamme immeiset torilla taas pettyä kuten viisuissakin. Mutta ei sekään minua suuremmin murehduta saati kiinnosta. Jos jotain kaipaan, niin tennistä ja Ranskan avointen alkua: pian on vuorossa Pariisi ja Ronald Garros. Siinäpä vasta kesän merkki. Menestystä en suomalaisilta odota, ellei Heliövaaralta, mutta sekään ei ole tärkeää. Tärkeää on kenen tahansa hyvä peli, peli, jota on inspiroivaa katsella.

Olen päässyt jo näin pitkälle, eli saanut tyhjästä päästä irti puolitoista liuskaa. Ei tämä sentään ole tuskien taival, aivan Golgatan tie, mutta harhailua tämä on ollut ja tulee olemaan. Kello lähenee puolta seitsemää ja aurinko alkaa jo paistaa makuuhuoneen ikkunaan ja oikeaan silmäänikin.

Siinä uutinen, jonka olen ennenkin todennut. Aurinko on kello. A. lukee oikeampia uutisia ihmisten reagoinneista viisutoreilla. Ensin kaikki on edessä, sitten äkkiä jo takana. Taas kerran kysytään mitä tapahtui eikä vastausta löydy. Pettymys on totta, voi pettyneitä. Bulgarian voittobiisi on mitä ilmeisimmin pelkkä renkutus. Siihen kyllä uskon. Ja vuoden päästä sitäkään ei muisteta. Alkaa uusi yritys, uusi hypetys, uusi taival allikosta ojaan. Kerran niinkin päin.

Eilen luin lähes loppuun Joseph Brodskyn kirjan Veden peili. Jossain täällä se jo oli, mutta koska en löytänyt, piti tilata nettiantikvariaatista uusi käytetty. Löytyi.

Kirjoja meillä on liikaa, muttei liikaa. Mystinen lause, kun sitä alan ajatella. Kirjan sain ja hyvin sen jo muistin, mutta klassikossa on aina myös uutta. Kerran tai pari Brodsky eksyy omaan filosofointiinsa ja antiikin tietämykseensä, joka ei kaikille voi avautua, mutta kun muistaa hänen lähtökohtansa, senkin antaa anteeksi.

Kyseessä oli Neuvostoliitossa koulussa huonosti menestynyt kapinoiva nuorukainen, joka on kaiken, aivan kaiken oppinut ja opiskellut itse ja oppinut myös englannin kielen, jopa niin että kirjoitti lopulta silläkin. Kielestä oli hyötyä, kun hänet karkoitettiin maasta. Ensin eräänlainen säälivirka amerikkalaisessa yliopistossa, sitten ihan syystä virka ja lopulta kirjallisuuden Nobel.

Monien sattumien tie, jolla kuitenkin aina käveli yksi ja sama ihminen, itseensä uskova runoilija, tosin vailla kotimaata. Vain vanhemmat jäivät sinne. Heitä Brodsky ei enää koskaan nähnyt. Ja lopulta vanhemmat kuolivat. Kun Neuvostoliitto kaatui ja hajosi, ei Brodsky enää halunnut matkustaa rakastamaansa Pietariin, vaikka olisi jo voinut. Venetsiasta, myös kanaalien kaupungista, oli jo ehtinyt tulla Pietarin korvike.

Tästä Brodsky kirjoittaa, sekä elämästään että uppoavasta, mutaan vajoavasta kaupungista, joka löytyy turistirysän alta, jos jaksaa ja haluaa etsiä. Hän asui Venetsiassa useimmiten talvisin, kun yliopistosta oli lomaa, ja kotiutui laillaan. Sinne hänet myös haudattiin San Michelen saarelle, joka on pelkkää hautausmaata. Jäätyneen meriheinän tuoksu kanaalissa aivan kirjan alussa oli se Proustin Madeleine-leivos joka noin vain kuin huomaamatta sitoi hänet Venetsiaan. Olihan se myös Pietarin, menetetyn kotikaupungin tuoksu.

Muisto ja muistot, niiden vaikutus elämään. Mikään menneestä ei unohdu, vaikka itse emme sitä tajua, mieti tai etsi. Ruumis muistaa. Olen juuri äsken lukenut, että nimenomaan hajuaisti on ihmisellä näkö- ja kuuloaistejakin vahvempi. Uskon. Itse muistan lapsuudesta asfaltin ja varsinkin pien hajun Kalliosta, maalta taas krassit ja suopayrtit, kuuman kallion sekä männynneulasten tuoksun. Ja siinä on vasta tuoksuluettelon alkua, jossa suopursu jo malttamattomana odottaa.

Olen päässyt viimein lähes asiaan, sillä hyvä kirja kuten Brodskyn on sitä aina. Vuoroaan on tuolla odottamassa Siri Hutsvedtin teos avioliitostaan Paul Austerin kanssa. Ghost Strories oli alkuteoksen nimi, Haamutarinoita suomennoksen, jonka on tehnyt Cristina Sandu. Kustantajana on Otava, tuo entinen työpaikkani ja julkaisijani. Enää en tunne sieltä ketään. Eikä sen ohjelmakaan kiinnosta (paitsi Olli Jalosen ja Antti Tuurin kirjat) sekä juuri tämä Hustvedtin teos.

Luen sen heti, kun vaimoltani saan. Jo kirjan ensimmäiset varkain katsomani lauseet ovat hyviä: ”Olen elossa. Mieheni Paul Auster on kuollut.” Juuri noin. Nuo kaksi lausetta ainakin lupaavat paljon. Niissä on jo kirja.

Saa nähdä mitä sanon, kun pääsen kirjan sisään ja loppuun; tänään en sitä vielä voi aloittaa, tuossa vieressä sitä nyt luetaan. Mutta aikaahan on, uskon. Minulla on ollut se vakaa käsitys, että näiden kahden kirjailijan avio- ja työliitto oli onnellinen ja sopuisa, kumpikin antoi tilaa toiselle olla, tehdä ja hengittää, aivan kuten Suomessamme Riitta ja Olli Jalonen. Tavallista se ei suinkaan ole. Usein voimakkaampi alistaa toisen, ennen aina naisen; nykyään sukupuolikaan ei alistusuhdetta ratkaise. On ilo lukea jotain, jossa minkäänlaisesta alistamisesta ei ole mitään merkkejä; jossa toinen päinvastoin auttaa ja kannustaa toista.

Huomaan, että olen jo päässyt blogin loppupuolelle; viides liuska on menossa. Alkaako helpottaa, hyvä hatarapää herra. Ehkä. Lopuksi voisin puhua vaikka keväästä, tästä, joka viimein lähes täysillä kukoistaa.

Totta. Sade sai kaiken viheriöimään ja jopa haavat, nuo keväiset kummitusrangat, availevat hieman lehtinuppujaan. Puhumattakaan vaahterasta, joka kukkii. Kas tältä se näyttää:

Toinen kukkaan puhkeava kasvi, joka jaksaa aina liikuttaa, on kirjopikarilja. Niitä on täällä tasan yksi. Keskellä tiuhaakin kasvustoa, talon takana lähes auringolta piilossa ja Terijoen salavan allakin se kukkii; kukkii joka vuosi. Yksinäinen, mutta ilo minulle. Sitähän lilja ei voine mitenkään tietää.

Kolmas on päärynäpuu, pienestä taimesta aika huolettomati sen istutin, mutta kohdalleen se on kotiutunut, jopa tehnyt pieniä päärynöitä ja kukkii nyt runsaampana kuin koskaan. Jos sadetta saadaan eikä hallaa tule, voimme syödä taas muutaman päärynänkin. Muistelen, että ne olivat jopa makeita.

Siperian hernepensas on myös kukassa. Sadetta on sen lehdillä kuvassa yhä.

Samoin tulppaani on herännyt. Nuput olivat aamulla kiinni, mutta avautuvat heti kun aurinko alkaa paistaa.

Ja viimein huomaan, että myös isotalvio (vinca major) on kukassa. Talvio kärsi pahoista pakkasista kuten alapellon Paten haudan ruusutkin, mutta on toipumaan päin. Ja sieltä lehtien ja kuolleidenkin lehtien lomasta katsoi tuo uskollinen silmä minua. Ota kuva, ota! Ja otin.

Tässä tämä on, muuta ei tule. Onhan sanoja saatu silti. Syynä se, että vaikka sanottavaa ei ollut, periksi ei koskaan pidä antaa. Jos antaa, edessä toden totta on enää vain yksi tie. Se ei vie tuntemattomahan tupaan kuten Leinon Nocturnessa, vaan tyhjyyteen ja pimeyteen. Sinne ei vielä lainkaan tee mieli. Siitä lemmikkikin haluaa kertoa.

(17.5.2026)