AIKA JA MATKA

’

Joskus aika kuluu nopeasti, sitten taas hitaasti. Äkkiä täällä Kreetalla on edessämme viimeinen matkapäivä, tosin vasta vaivoin alkamassa.

Kello on nyt kolme aamulla, jos tämä vielä edes aamua on. Yö lienee, monelle hetki jolloin vasta mennään nukkumaan, vaikka täällä on kyllä hipihiljaista. Mikään bile– tai bailauspaikka ei Rethymno tunnu olevan.

Tällainen on aina leikin loppu, jonkin odotusta. Ja samalla ikuinen muisto Samuel Becketistä, jonka kerran vuonna 1962 näin Pariisissa, kun hän istui katukahvilassa kauniin nuoren naisen kanssa askeettisen näköisenä. Silloin en vielä tiennyt miehestä mitään. Mutta opinpa lopulta onnekseni tietämään.

Leikki loppuu aina ja aina Godota saa odottaa, sanovat Becketin näytelmät. Siltä tuntuu juuri nytkin. Ei tule pelastajaa ellemme itse pelasta itseämme. Kuulostaa jotensakin tutulta. Absurdia se ei minusta nykyään ole, onpahan vain elämän tilanne, johon usein on huomannut joutuvansa.

Edes moottoripyöriä ei tuolla rantakadulla vielä kulje; niiden äänen kuulisi kyllä. Ne ajavat täällä yhtä kovaa kuin Fellinin Amarcordissa sen ainoa ja mieleenjäänyt motoristi. Ääni kuului, mies ajoi pyörällään edestakaisin vailla mitään järkeä, kuten nykyään monet nuoret, juuri kortin saaneet. Ja kaikki tunnistivat hänet, oli vain pakko hyppiä sivuun. Lempinimensä oli ehkä äänen takia Pieru. Kasvojaan emme koskaan nähneet.

Viikko on hujahtanut vain. Rauhallista on ollut. Ehkä se johtuu meistä itsestämme. Aamulla olemme lähes ensimmäisinä aamupalalla, sitten reppu selkään ja kohti uusia päätähuimaavia seikkailuja. Ne ovat olleet seikkailuja vailla päämäärää; sen saamme, minkä näemme, kun jonnekin kuljemme ja tupsahdamme.

Se onkin aina paras tapa saada paikka haltuun: kulkea, katsella, ihmetellä ja kuvata, jos kohta alun kuvaamistulvan jälkeen tuo vuo on kuivunut. Nähty on, kuvattu on…. Ja sitten, kun on tarpeeksi tallusteltu, on aina välillä ihan syytäkin istahtaa kahville tai mehulle. Ja joskus sitten mennä jopa kunnolla syömään.

Vaivatonta on turistin työ ollut, hetki pientä röhää, uupumustakin, kuumeen tapainen tunne ja sitten taas kaikki on sujunut. Meri antaa avaruutta kuten taivas ja avaruutta riittää.

(Kuva Auli-Närevuori-Mäkelä)

Kun kiersi kaupunkia bussin kyydillä, pääsi korkealle, paikkaan, josta Rethymno hetken näkyi. Tiheään asuttu ja aivan alhaalla meren rannalla.

RUOKA

Vielä kolmisen vuotta sitten oli vaikea löytää kunnon tuokapaikkoja, joissa tarjottiin meille sopivaa ruokaa, ruokaa vailla lihaa, mutta nyt niitä oli; ei tullut enää pakonomaista tarvetta hakea ja hakea sellaista. Mikä eteen osui, se otettiin. Löytyi halpoja, aivan kelvollisia ns. viiden euron paikkoja, ja eteen osui rantakadulta jopa mainioita, jos kohta vähän kalliimpia ravintoloita; mutta suomalaisittain nekin olivat normaalihintaisia. Molemmilla oli suomalainen nimikin. Toinen oli Olli ja toinen Lissus. Olli oli Olli, Jalonen tietenkin, mutta toisen nimen merkitystä en tullut kysyneeksi. Lissu oli kyllä A:n täti.

Sananen ruuasta. Tunsin olevani Ricky Stein, joka piti ruokaohjelmissaan normaalista, simppelistä ja hyvästä ruuasta eikä pinsettipiperryksestä. Täällä olemme saaneet Ollissa sardiineja ja paistettua kesäkurpitsaa. Ja Lissussa taas meriahventa ja uuniperunaa, salaattia ja myös kesäkurpitsaa, mutta vähän toisella tavalla paistettuna. Ei paha.

Zucchinit (courgettes) ovat yleensä mauttomia, mutta täällä tapa millä ne paistetaan oliiviöljyssä saa ne tuntumaan suurelta herkulta. Saimme niitä myös linnoitusta lähellä olevassa Castelossa. Myös leipä on ollut mainiota, aivan tuoretta, kuumaa ja uunista tullutta; juurileipääkin usein. Vettä ja leipää. Kyllä, kiitos.

A. on myös pitänyt kreikkalaisesta salaatista, jonka ainesosat ovat kaikki olleet kohdallaan vailla mitään liioittelua. Kalamata-oliiveja, fetaa (vetaa fadilla Forssan eli Vorssan tapaan) ja sipulia tomaatti- ja kurkkusalaatin lisukkeina. Sipuli on makeampaa kuin meillä ja söin sitä minäkin irvistelemättä. Gourmandi en ole, mutta kolme H-kirjainta hallitsevat ruokailuani: Hyvää, Helppoa ja Halvalla. Täällä olen saanut niitä kaikkia.

Myös ravintola Castelo oli hyvä paikka, ja kohtuuhintainen. Vegeä sai. Ja annokset olivat siellä jopa kauniita.

LUOSTARI

Paljon olemme nähneet, jopa luostarin Rethymnon ulkopuolella. Luostarin perusti 1000-luvun alkupuolella munkki nimeltä Arkadios ja siitä se sai nimensä Arkadi. Toimintaa jatkaa yhä seitsemän munkkia, ja paikkaa pitää yhä yllä ihan selkeästi turistiteollisuus eli se osa meikäläisistä, jotka olemme kiinnostuneet muustakin kuin rantaelämästä ja löhöilystä. Luostarilla on omaa tuontoakin yhä: sen viiniä ja öljyä myydään, mutta jotenkin pullot jäivät omille sijoilleen. Oliiviöljyn olin jo ostanut lauantaitorilta pirteältä naiselta joka kertoi kaiken olevan täyttä luomua. Sanoin, että uskon häntä. Hymy tuli kiitokseksi.

Luostarissa oli vielä tilaa.

Kuvia otin l tavan takaa, koska kuvattavaa riitti. Ajaton idylli on myös aina kuvan hyvä kohde. Kirkossa pappi luki raamattua ääneen, se kuului päivän työhön.

Vanha oliivipuu. Se jos mikä oli kameran laulun arvoinen.

INTIA JA USKONTO

Paluumatkalla törmäsimme vielä näkyyn, joka oli täysin odottamaton. Tie oli äkkiä tukossa. Sillä kohtaa oli kauempana tiestä toinenkin luostari, mutta nyt paikan olivat ottaneet haltuun intialaiset maahanmuuttajat, monilla sikhien turbaanit päässään.

Tämä tapahtui sunnuntaina, joten kansaa riitti jopa hämmästyttävässä määrin. Heillä oli menossa myös oma uskonnollinen seremoniansa, johon liittyi juhla-asuja, autoja, kävelyä niiden perässä ja musiikkia, joka kaikui ensimmäisestä autosta rumpujen säestyksellä. Musiikin tunnisti, paljon olen Intiasta lukenut (Kiplingistä lähtien) koskaan siellä käymättä. Sitar soi ja Sitarlassa me asumme. Vain nimi muistuttaa Intiasta ja A:n nimi. Onhan se suuri vuoristo siellä.

Kaikille tiellä seisoville jaettiin pullollinen vettä ja banaani, jotka saimme mekin, siihen pysähtyneet töllistelijät, vaikka kaiketi meistä näki ettemme kuulu joukkoon. Taisi olla uskontoon liittyvä tapa. Se miellytti. Hyvä ettemme lähteneet marssimaan perässä.

VANHA MIES

Ihmisten kohtaamiset ovat satunnaisia ja sattumallisia. Moni unohtuu, mutta moni jää myös mieleen. Tässä niistä yksi.

Tulemme suuremman aukion laidalle. Siinä on kahvila ja pöytien takana istuu paikallisia. Se on yleensä suositus. Kolme vanhaa miestä ja yksi iäkäs nainenkin. Kaikki istuvat eri pöydissä eivätkä puhu toisilleen. Tuntuu ettei se olekaan kreikkalaista, vaan pikemminkin ugrien heimon tapa.

Vaimoni katsoo yhtä miestä pitkään, tietenkin niin, ettei tämä huomaisi. Katukuvaaja on sellainen. Iso putkikamera on jätetty kotiin, koska sen suuntaaminen kohteeseen muuttaa ihmiset lähes aina poseeraajiksi. Persoonallisuus häviää.

– Olen kuvannut tuon miehen silloin viimeksi, olen varma siitä, A. sanoo. Uskon ja tiedän että se pitää paikkansa. Hänen kasvomuistinsa on hämmästyttävä.

Istumme, juomme kahvit, katsomme kadun elämää. Vanha mies katsoo myös. Mitä hän näkee, en tiedä, hänellä on aurinkolasit silmillään. Savuke toisensa jälkeen näkyy hitaasti palavan hänen kädessään ja joskus hän sitä myös imaisee. Tapa ja tottumus, josta lienee vaikea luopua. Ja onko sillä enää väliäkään.

A. etsii puhelimen muistista vanhaa kuvaa ja löytää sen. Totta. Sama mies. Yli kaksi ja puoli vuotta on kulunut, ikää on tullut lisää meille kaikille..

’

Ehdotan, että hän näyttäisi kuvan miehelle ja ottaisi tästä uuden kuvan, mutta siihen tulee ehdoton kielto. – No entäs jos minä näyttäisin. Ei, kuuluu selkeä vastaus. Mutta kun puhun ja suostuttelen, vastustus vaimenee. Ja niin menen puhelimen ja siinä olevan kuvan kanssa miehen luo.

Hän ei puhu englantia, miksi puhuisikaan, enkä minä osaa kreikkaa, mutta kun hitaasti toistan asiaani, hän vastaa käsiliikkein ja englannin yhdellä sanalla, että voisin hakea sisältä tarjoilijan. Menen sisään kahvilaan ja kysyn nyt tarjoilijalta, vanhemmalta virkeältä rouvalta, voisiko hän auttaa. Se sopii toki. Ja niin olemme taas kadulla.

Näytän kuvan miehelle ja tarjoilija kääntää hänelle puheeni. Mies ottaa mustat lasit pois, tuijottaa kuvaa ja käsittää lopulta että juuri hän siinä on.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Mies alkaakin äkkiä nauraa, siitä ei ole tulla loppua. Kun kysyn voisiko vaimoni kuvata hänet uudestaan, mies sanoo: – Totta kai, olenhan minä nyt kuuluisuus.

Kuvista näkyy miehen ilo yhä. Mietin, millaista hänen elämänsä muuten on. Yksinäistä, se tuntuu varmalta. Näyttää siltä että hän joka ikinen aamu istuu kahvilassa ja katsoo kadun elämää, polttelee ja juo yhden kahvin. Ja saa se siellä rauhassa myös tehdä.

Täällä ihminen on selvästikin vielä ihminen. Hänellä on arvonsa, vaikka rahaa ei liikoja olisikaan. 

Seuraavana aamuna pitkän kävelylenkin jälkeen olemme päätyneet vähän vahingossa taas samalle aukealle torille. Olen äkkiä varma siitä että mies istuu kahvilassa taas ja totta, siellä hän on. Kun viittilöin ja mies alkaa katsoa tarkemmin, hän näkee ja tunnistaa meidät, ilo ja nauru palaavat hänen kasvoilleen.

Emme kuitenkaan jää kahvilaan nyt, vaan menemme torin laidalla olevaan pääkirkkoon istumaan. Kirkon hiljaisuus ja tyhjyys kiehtoo, antaa rauhan. Mutta miehen ilo seuraa minua sinnekin. Maailma on mikä on, monen yksinäisen paikka, varsinkin vanhana. Mutta elämä ei kysy ikää, ei sittenkään. Se pysyy ja on, kunhan me myös itse sitä edes hieman vaalimme.

MARGARITES

Edellisellä kerralla matkan yhdeksi kohokohdaksi jäi vierailu Margariteksen kylässä, savenvalajien ja pytyntekijöiden paikassa.

Niinpä päätimme uudistaa kokemuksen. Tuumasta toimeen. Ja niin ajamme autossa kohti jotain, josta on muutama hyvä muisto.

Lähes kolme vuotta on kulunut, mietin taas. Siinä ajassa voi tapahtua mitä vain. Miestäkään ei ehkä enää ole.

Näin on ja ei ole. paikka on tuttu, uskomattoman hieno lumipeitteinen vuori seuraa meitä ja lähestyy oikealla puolella, Ida, tai sitten Psiloreitis, jos oikein muistan. Kreetan korkein.

 

Ja sitten tulee savimaakareiden eli Margreteksen vuoro. Pyttyjä on. Ja siellä näen näyn ja saan kuvan. Kaunein kuvaamani taulu taas vähään aikaan.

Emme heti löydä sitä paikkaa, jota etsimme, mutta löydämme toisen. Hänen nimensä on Nikos Mouatsos ja katsomme miten hän dreijaa. Ammattilainen jos kuka. Myös tulokset miellyttävät silmää. Yksi pikkuinen pytty lähtee mukaan; suuria ei kotiin enää mahdukaan.

 

Kaikkialla on oliivipuita, viiniäköynnöksiäkin. Mutta oliivipuita on eniten. Eikös kyyhkyllä ollut oliivipuun oksa noksaan kun se saapui Noan arkille kertomaan, että maata oli jälleen näkyvissä.

Yhden kyyhkynkin kuvasin, Picasson valkean. Vailla oliivipuun oksaa se nuokkui ja nuokkui. Rauhaa sen piti edustaa eikä uinua. Aikamme symboli sekin..

PARASTA JA PAHINTA

Nyt on jo keskiviikko ja iltapäivän alku. Aika lyhyeen yhteenvetoon. Mikä sitten on täällä ollut parasta? Ehkä se, että vaikka turismi elättää, se ei lyö ainakaan vielä huhtikuussa täällä silmille. Hintatasokin on yllättävän maltillinen. Pari kertaa olemme joutuneet ottamaan taksin väsymyksen iskettyä ja pikku matkasta on maksettu kuusi ja sitten viisi euroa. Hupsis, sanon.

Sama koskee kauppoja ja paikallisten ruokabaareja. Mutta ei se yksin vaan se tapa millä turistia lähestytään. Usein katsotaan silmiin, kalimeeraa kajautetaan aamuisin iloisesti vailla imelyyttä. Jos apua on tarvis, aina vastataan ja neuvotaan, vaikka käsielein. Täytyy ihan koputtaa taas päätä, sillä täällä ei kukaan ole meitä edes yrittänyt huijata; tuntuu, että päinvastoin. Kömpelöä turistia ohjataan sinne minne tämä kulloinkin luulee haluvansa.

Pahinta ei siksi taida löytyä tai sitten olemme onnekkaita. Jopa ravintoloiden sisäänheittäjät basaarialueella ovat usein ujoja, varsinkin jos ovat naisia ja joskus näkee ujoja miehiäkin. Jotkut ihmiset ovat tiskien takana äkeitä ja pahantuulisia, mutta niin olemme väliin mekin. Syy äkeyteen löytynee kotoa, olosuhteista, omasta ehkä hankalastakin elämästä. Kaikilla tapansa, paikkansa, aikansa.

Näin olemme lähellä matkamme loppua. Näyttää että lentokoneet vielä kulkevat, että kerosiiniä saadaan, että sota Iranissa ei aivan ole katkaissut kamelin selkää. Trumpille ennustan enää kuukautta presidenttinä, sitten hän joutunee johonkin herrasväen hoitolaan. Ja tervemenoa! Kunpa sinne saataisiin vielä seuraksi Putin ja Netanjahukin. Riittäisi herroilla ehkä puhuttavaa ansaituissa pakkopaidoissaan.

Uudelle matkalle emme taida vähiin aikoihin lähteä. Mutta hyvä että lähdimme nyt kun vielä saattoi. Pienikin irtiotto paitsi virkistää, on saanut sanat taas hereille. Ne laulavat kuin tuolla ulkona mustarastas. Tai itse asiassa juuri äsken laulaja oli kyllä vain paikallinen kyyhky: – Hu-huu-huh, hu-huu-huh. Onhan sävelmä vähän yksitoikkoinen, mutta olkoon. Lintu se on sekin ja kaipa minun sitten pitääkin samastua juuri siihen.

(22.4.2026)