YKSI

Maailma on yhä lähempänä kaaosta, mutta sitähän me emme tienneet tammikuun pakkasissa, jolloin päätös matkasta Kreetalle syntyi. Vuonna 2023 olimme syksyllä Rethymnossa ja siitä jäi hyvä muisto. Kaupunki se oli, ei liian iso eikä liian pienikään, vaan sopusuhtainen ja mahdollinen ottaa jalkaisin halttuun.

Myös meri siinä oli, aavana olikin ja turisteja myös, muttei sentään liikaa eikä paikka ollut resorttitaivas, vaan ihan ihmistenkin asuttamana vanhoine kaupunkeineen ja venetsialaisine linnoituksineen. Vaimoa miellyttivät myös kissat ja koirat ja päätös oli helppo. Sinne siis!  Faro, joka myös teki vuosi sitten sympaatisen vaikutuksen, jäi nyt. Mutta ehkä sekin on vielä tuolla Portugaaliassa paikallaan, jos joskus vielä voi matkalle lähteä. Sen näemme, kun elämme.

Alku oli kuten lähes aina kiireinen. Herääminen puoli kaksi yöllä, aamutoimet, autoon ja suunta kohti lentokenttää. Parkkihallissa oli tilaa, kun paikan oli etukäteen varannut eikä kevät tosiaankaan ole vielä kaikkein vilkkainta turistiaikaa. Välimeri ei ole kovin lämmin ja siksi rannat olisivat tyhjiä. Eivätkä lentoaseman rutiinitkaan olleet nyt kovin tuskallisia, matkalaukut robotin huoleksi, turvatarkastus minulla läpivalaisussa kuten aina (kaksi titaanilonkkaa) ja sitten se oli ohi. Äkkiäkös istuimme rauhassa konetta odottamassa. Se lähti kello kuusi hieman myöhässä ja perillä olimme vähän jälkeen kymmenen. Kellojakaan ei tarvinnut miettiä, sama aika meillä ja perillä.

Hanian lentokentällä seisoi rivissä kymmeniä USA:n lentokoneita, sotakoneita siis, jos kohta näkyvillä oli vain kuljetuskoneita. Ei niiden katsominen silti ilahduttanut, pikemmin päinvastoin. Iran, USA, Israel ja tietenkin kuten aina Ukraina ja Gaza muistuttivat niinkin olemassolostaan. Sota on idioottien puuhaa, olipa sitä käymässä kuka tahansa nykyaikana. Syy löytyy kyllä, kun se etsitään. Ja ei muuta kuin tappotöihin.

No, onneksi kaikki tuo unohtui kun ajoimme bussilla kohti Rethymnoa. Ρέθυμνο– niin kaupunki kreikaksi kirjoitetaan. Myös Hanian ja kentän takana siintävät suuret vuoret kiinnittivät ilolla huomiomme. Niiden huipuillahan oli lunta, jota emme kotosalla enää nähneet. Lefka Ori, Leuhka ori, Λευκά Όρη oli vuoriston nimi. Valkoiset vuoret, siis; tämän ymmärsin kun tarkistin.

Tämän pitemmälle en ole kreikan opinnoissani päässyt, mutta vastahan täällä on oltu vuorokausi. Ennestään jo osasin sanoa kalimeeran, efaristoon ja parakaloon. Niillä olemme selvinneet.

Mutta muutakin tuli äkkiä mieleen. Kun äsken kuljeskelimme vanhassa kaupungissa, kadotin hämmästyttävää kyllä hetkeksi suuntavaistoni.

Kreikkalainen puodinpitäjänainen, joka hoiti kahta sairasta vanhaa koiraa, (A. tunnisti ne hyvin edelliseltä kerralta) oli siinä niitä ruokkimassa ja muistin yhden sanan: – Talassa. Se tarkoittaa merta, jota Aleksanteri Suuren sotilaat huusivat kun näkivät sotaretkeltä palattuaan viimein oman Välimerensä. Sanoin sen. Nainen huitaisi kädellään suuntaa ja äkkiä olin taas kartalla.

KAKSI

Asumme tällä kertaa hotellissa nimeltä Bio Suites. Ei paha. Ei kallis. Makuuhuone ja oleskeluhuone keittiöineen ynnä parveke sisäpihalle ylimmässä kerroksessa. Kaikki kävijöiden kehut mitä luimme netistä, pitivät yllättäen paikkansa. Kun eilen oli matkan jälkeen hieman nälkäisiä, meille kerrottiin, että hotellissa sai buffetlounaan 10 euroa per asiakas. Usein kun ei syö lihaa, seuraa pettymys, mutta ei nyt. Menimme, söimme ja katso. Kaikki oli hyvää, kala mainiota, feta suorastaan suussasulavaa. Ja kaikkea oli, jopa liikaa. Miten joskus jokin voi sittenkin onnistua. Miehistön mieliala nousi kohisten.

Yökin sujui, joskin meillä oli vain yksi peitto, josta joku piti niin paljon että omi sitä koko ajan itselleen. En sano kuka. Mutta unta sain minäkin ja kun heräsimme, olo oli levollinen. Lepoa olimme siis saaneet.

Näkymä parvekkeelta oli edelleen hauska. Vanha savupiippu, kuin menneen ajan muistomerkki. Ja alhaalla uima-altaat. Niitäkin voisi ehkä myöhemmin kokeilla.

Mutta ei nyt. Päiväksi kun oli luvattu sadetta ja hirmuista tuulta. Mutta kun nuuhkin ilmaa, ei aivan siltä näyttänyt. Yöllä oli kyllä satanut, mutta tuulenperä selkeni. Otin piskuiseen reppuun silti varoiksi sateensuojan ja lähdimme kohtaloa uhmaten matkaan. Ensin rannalle, jossa olikin sekä aaltoja että valojen kauneutta.

Eikä vain vähän, vaan paljon, paljon. Tunnelmaa siellä lisäsi se, että olimme siinä koko rannalla ainoat ihmiset. Se tuntui ylelliseltä. Me vain, ei ketään muita.

Matka jatkui kohti vanhaa satamaa. Ja aika tuttuja näkyjä näimme, kauneutta  myös, kun silmä sitä etsi.

Vanha villikissojen valtaama talo joka oli ollut kissoja täppösen täynnä, oli nyt enää kyyhkysten hallussa. Ovi lukittuna ja reiät tukittuina.

Ei muuta kuin eteenpäin pitkin sokkeloisia kujia. Äkkiä puinen outo rakennelma erottui muista, vanhaa maailmaa kaiken keskellä.

Kävimme kahvilla, vaikka aamiainen hotellissa oli ollut taas lupausten mukainen, runsas ja hyvä. Harvoin pääsee tuollaisia lauseita kirjoittamaan. Luultavasti pettymyksiä on siis tulossa? Mutta itse asiassa kaikkialla muuallakin sekä hintataso että tarjoomusten laatu ovat ns. kohdillaan.

Joidenkin tuotteiden hinta on Suomessa jopa kolminkertainen Kreetaan verrattuna. Niinpä. En kysy miksi. Tosin mieli tekisi.

Näin alkoi päivämme. Kello lähenee vasta yhtätoista ja olemme suorittaneet turistin työtä jo vaikka kuinka, käyneet kirkossakin, jossa messu oli täydessä käynnissä.

Ihmisiä riitti, lähes kaikki kyllä keski-ikäistä tai vanhempaakin väkeä. Ilmassa oli suitsukkeen tuttu tuoksu, se oli suitsukepihkaa, jota myös Keikassa itse valmistetaan. Tämän opin, kun luin siitä netistä. Samaa käyttää meillä Suomen ortodoksinen kirkko.

Holvikirkko täyttyi papin ja kahden esilaulajan kumeasta veisuusta, mutta kuoroa kaipasi. Vaan eihän kaikki voi olla täydellistä. Juuri epätäydellisyys tekee sen, että maailma asettuu uomiinsa. Jos ei nyt, niin sitten joskus, voisi ajatella. Ja usein juuri niin myös ajattelen.

KOLME

Jos eilen kuljeskeltiin unen puutteessa jo kahdeksisen kilometriä, tänään jo aamulla tuli kuutisen ja sitten aina vain enemmän. Nyt kun ollaan taas hotellilla, on mittarissa jo lähes 12, tusina täyteen siis. Tuskin se enää ylittyy. Huvittavaa, että jalkoja hieman särkee, mutta hyvä, että niin on. Jos ei nyt, niin milläs kunto nousee. Aina on syytä liikkua omin neuvoin.

Tänään etsimme ensin vanhaa tutuksi aikanaan tulutta salaattibaaria, joka olikin muuttanut rantakadulle. Sitä ei tahtonut löytää, koska menimme ohi kahdenkin hauskan ravintolan: Olli ja Lissus -nimisten. Salaattipaikka oli lähes heti niiden jälkeen, mutta ohitimme sen iloisesti ja harhailimme rantakadun päähän toki merta ja myrskyä ihaillen.

Vasta kysymällä ja palailemalla osuimme oikeaan. Salad Consept on yhä nimensä veroinen. Hyvää salaattia kaikilla tavoilla ja mausteilla ja ihan kohtuuhinnalla. Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten se oli yksi harvoja ruokapaikkojamme, nyt niitä löytyy kyllä jo lähes joka lähtöön.

Oltiin vasta iltapäivän alussa ja vaikka päivästä ennustettiin myrskyisää ja sateista, vain kovahko tuuli on pitänyt paikkansa. Pari hassua pisaraa ja siinä sade on ollut. Emme valita. Varsinkin kun kuljemme edelleen jalkaisin ja repussa on vain yksi sateenvarjo mukana.

Vanha venetsialaisten linnoitus, yli 400-vuotias oli seuraava kohteemme. Se oli jo kovin tuttu viime kerralta ja silti aina uusi. Ihmisiä oli jo näin iltapäivällä runsaasti, mutta alue on onneksi laaja ja sinne mahtuu.

Muutamia kuvia, kyllä vain. Eikä vain muutamia. Kukkulalla oli tehty kivistä seitoja. Turisti tahtoo jättää jälkensä.

Ja niinpä jätin minäkin, pöljä. Mutta sehän on veistos: äiti ja lapsi, eikö vain?

Löytyi kirkko joka oli yhä käytössä ja sitten vanhempi jossa aikanaan oli taidenäyttely. Hieno paikka tyhjänäkin nyt. Varsinkin nissi, hienommin niche, joka ei johda minnekään. Silti kuin ovi vaikkapa taivaaseen. Mutta nissi jäi, kun kuvasin kattoa. Ikkunakin kertoi samaa.

Taivaaseen en kuitenkaan vielä halua. Sitten A. tahtoi kuvata minut ja otti kuvan piskuisessa kirkossa isomman vieressä. Hyvä kuva. Joku osaa, toinen ei.

Ja sitten ulkona muurien alla oli meri taas, myrskyävä, uljas. Meren takana on Euroopan mannerta, Kreikkaa. Ilmassa on kuitenkin täälläkin Saharan pölyä. Jospa se pöly voitaisi sitoa kasvillisuudella uuteen elämään? Tekniikkaa on, kukapa tietää vaikka tuokin unelma joskus toteutuisi.

Toinen matkapäivämme alkaa olla päätöksessä varsinkin kuljeskelun osalta. Mutta ei hätää. Päivä se on huomennakin. Sääennuste lupailee päivä päivältä parempaa ilmaa eli ihan Suomen kesän veroista yli 20 lämpöasteineen. Saa nähdä. Ja pian näemme. Jos emme aivan heti, niin ehkä jo huomenna.

(17.4.2026)