HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ

Vanha on kansamme ja vanhoja kansan nimitykset. Minua ne puhuttelevat yhä vain. Hauskahkosti niiden seurassa alkaa pääsiäisviikko ja ”päästäinen”, joksi se oli nimetty kommunisti Pepponen toimesta Isä Camillosta suomennetussa Giovanni Guareschin kirjasarjassa. Siinä pääsiäismunana oli pommi.

Mutta se siitä nykyaikaan yhdistyvästä syrjähypystä. Nyt lähdetään liikkeelle pääsiäisen nimistöstä. Ensin on palmusunnuntai, päivä, jolloin Jeesus saapui aasilla ratsastaen Jerusalemiin ja kansanjoukko tervehti häntä jo palmunoksia heiluttaen, koska hänen ihmetekoihinsa oli alettu uskoa; miestä pidettiin vähintäänkin suurena maagina. Ensimmäinen senkaltainen vapahtaja hän ei suinkaan ollut, mutta taisi kristinuskossa jäädä viimeiseksi.

   
Koska Suomessa ei palmuja kasva, niitä ovat pajujen oksat valkeine silmuineen, jotka ovat vasta puhkeamassa kukkaan. Kyllä vastineita löydetään, kun tahdotaan. Virpojilla on edelleen pajunoksia palmusunnuntaina, kun he silloin tulevat virpomaan: ”Virvon varvon tuoreeks, terveeksi, tulevaks vuueks. Vitsat siul, palkka miul.”

Malkamaanantai aloittaa aina pääsiäisviikon, hiljaisen viikon tai piinaviikon arjen. Malka on omassa silmässä, malka on silloin myös tikku, vika katsannossakin. Hyvä sana jolla monia merkityksiä. Siksikin se sopii tähän kristinuskon legendaan.

Maanantaita seuraa tikkutiistai. Jos maanantaina kerättiin ja tehtiin polttopuita, tikkutiistaina vuoltiin sytykkeitä. Kellokeskiviikkona karja sai sitten kellon kaulaan. Tai sitten kirkonkellot soivat hiljaa, aavistellen jotain pahaa tapahtuvaksi, mutta vain peitetysti, vaimean kumeutensa kautta.

Kiirastorstai enteilee nimeään myöten jo tulevaa draamaa, koska silloin syötiin ultima cena, viimeinen illallinen, jossa Jeesus kertoi opetuslapsilleen tietävänsä, että hänet kavalletaan. Siitä on tallella Leonardo da Vincin seinämaalaus Milanon Duomossa.

Mukana oli Juudas, kavaltaja, rahojen kiilto silmissään (30 hopearahaa) ja hän vain kuunteli ja yritti olla siinä mielin kielin muiden kumppanien seurassa. Jopa suuteli Jeesusta ystävyytensä merkiksi. Juudaksen suudelma, niinpä. Sen ikuisti puolestaan Giotto.

Meillä tuota viimeistä ateriaa kutsutaan nimellä pyhä ehtoollinen, joka korottaa nimellään tuon silloin vielä tavanomaisen ateriatuokion ylempiin sfääreihin. Leonardo da Vincin seinämaalaus on hengeltään samaa luokkaa, mutta sen nimenä on yhä vain vaatimattomasti viimeinen ateria. Suosisin tuota muotoa täälläkin. Joka itsensä ylentää, se alennetaan.

Pitkäperjantai on pitkä, koska Jeesus riippui koko sen ajan ristilleen naulittuna, kunnes lopulta tuohon järjettömään kidutukseen kuoli. Tuota tuskaa kuvasi munmuassa Michelangelo.

Päivää nimitetään siis myös hiljaiseksi. Ja sitten Jeesus kuoli. Hänet haudattiin kallioluolaan, jonka Joosef Arimatialainen luovutti. Haudan oli tarkoitus aikanaan olla hänen oman ruumiinsa viimeinen leposija. Ja kaipa siitä sellainen sitten aikanaan myös tuli.

Pääsiäissunnuntaina Jeesus nousi kuolleista, jätti haudan taas tyhjäksi, ja muuttui ajan kanssa Kristukseksi. Tosin maan päälle hänen henkensä jäi vielä harhailemaan 40 päivän ajaksi, kunnes päätti lopulta siirtyä kokonaan yläilmoihin. Tämä lähtöpäivä on sitten nimeltään helatorstai. Hela taas tulee ruotsin sanasta helg, pyhä.

Helatorstaihin on pääsiäisestä siis matkaa. Se löytyy toukokuulta ja on tänä vuonna sen neljästoista päivä.

Lapsuudesta muistan virpomisvitsat, joskaan Kalliossa ei mitenkään virvottu, kotona vain. Pääsiäismunia kotona myös sai, ne keitettiin itse ja maalattiin. Kun ne siinä vanhenivat, ei niitä mustuneine sisältöineen tehnyt mieli syödä. Suklaamunat tulivat vasta sitten kun Suomen sodanjälkeinen talous alkoi elpyä; näin ainakin meidän perheessämme. Jossain vaiheessa Fazer teki Mignon-munat. Ne muistan, vaikka kerran vain sain, ja niitä näkee yhä. Jos suklaata kaipaisi, siinä täyttä suklaata kai edelleen olisi.

Pidän pääsiäisen kuvista, tauluista, ikoneista ja muista kuten munasymboleista, joita kotonakin on. Traditiot eivät aina ole pahasta, vaikkei sisältöön uskoisikaan.

Jänis on myös pääsiäistä, pupu. Talvella niitä, tosin lähinnä rusakkoja, näkee täällä joka päivä, nyt ei enää ainoatakaan. Lumi on kaikonnut, siksikö ne hakeutuvat mitä ilmeisemmin syvemmälle metsiin odottamaan ruohon, kukkien ja viljan kasvua. Saahan pieni siten paremmin suojaa.

Minulle pääsiäinen ei ole uskonnollinen juhla, hiljentymisen aikaa se voisi kyllä olla; oikean rauhan aikaa siis. Mutta miten käynee rauhan. Maailma on liikaa uskontojen hallussa ja uusia syntyy kaiken aikaa. Monien uskontojen moraaliopit ovat tai olisivat tarpeen, mutta kun katsoo missä nyt mennään, nähdään, että uskonnot ja uskomukset aiheuttavat yhä vain sotia eriuskoisten kesken. Moraalista viis.

Piru  vieköön nuo maailmamme rähinöitsijät, jos piruja on. Tai hoidelkoon heidät hyväveli Saatanaa, joksi silkkaa pahuutta voisi myös sarjakuvanomaisesti nimittää. Mutta niin tuskin käy. Taas pahuus vallan saapi, kuuluu jonkin virren säe muistissani, ja niin on, jos/kun on ollakseen. Miten helppoa on olla paha, miten vaikeaa hyvä. Ja silti tuo jälkimmäinen on ainoa ratkaisu maailmamme pulmiin.

Pääsiäisen ajankohta heittelee ja nyt sen olomuodotkin. Juhlapyhät antavat toki ainakin hetkeksi taukoa arjesta, pääsiäinen on myös virstanpylväs ajan ja kevään etenemisessä. Oli aikoja, jolloin pääsiäisenä täällä oli kaikkialla aina vahva hanki, mutta kevättulva saattoi silti jo alkaa ja jokilaakso oli täpötäynnä vettä. Nyt tulvaa ei ole, vettä vain vähän enemmän kuin kesällä, eikä ole luntakaan. Muuttolintuja on yhä vähemmän, lintukato on ollut selviö jo monena vuonna, ja muutkin eli talvilinnut ovat kaikonneet kun ravintolamme niille on kiinni ja avataan taas joskus ennen joulua. Onhan koko luonto nyt alati avoin ruokala.

Ruokaa, niin. Moni paastoaa ennen pääsiäistä, myös ihan uskonnollisista syistä, mutta pääsiäisenä sitten syödään. Ja niin syödään täälläkin. Joka pääsiäinen, niin pitkälle kuin muistan, olen tehnyt lammasnavariinin nimeltä Printanier. Sen ohjeen opin 1960-luvulla ruotsalaisen Carl Butlerin keittokirjasta. Hyvää se on ollut ja yhä on. Kyllä Butler tiesi.

Enää en tee sitä lampaasta, vaan lihan vegaanisesta korvikkeesta. Mutta maku on sama. Se johtuu lantun, porkkanan, sipulin, valkosipulin, herneiden ja liemen ynnä ketsupin sekä rosmariinin ja laakerinlehden yhdistyneestä makumaailmasta. Mitä kauemmin pata hautuu, sen parempi, kunhan liemi ei katoa. Silloin katoaa oleellinen. Lisukkeena on riisi, joka saa sahramísta värikseen keltaa, auringon muiston.

Pata paranee kun seisoo yli yön jossain kylmässä paikassa; meillä kellarissa. Sitten se on syöty, noin vain. Silloin on pääsiäinenkin ohi ja edessä odottaa yhä vihreämpi ja valoisampi kevät ja kesä. Mutta vielä en halua edetä sinne saakka. Jos ei ole mitä odottaa, mitä meillä on?

JÄÄT LÄHTEVÄT

Sää kulkee ainaista vuoristorataansa, mutta joskus mutkat oikenevat ja syöksyt vähenevät.  Kevät lähestyy omin neuvoin ja paitsi että lumi on sulanut, jäät alkavat lähteä. Se jos mikä on oikea kevään merkki.

Ensin vapautui jokemme, sitten kaikki ne kohdat missä virtaus järvissäkin on. Ja lopulta itse järvi, sen avara ulappa, jos järvi on iso ja avaruutta siten löytyy. Pienet lammet pysyvät jäässä tiukimmin, mutta sulavat nekin. Jatkuvaa lämpöä ei mikään jää voi kestää.

Jäiden lähtö on vertauskuva ainakin itselleni. Jää tarkoittaa pysähdystä, elämän jähmettymistä. Kuolemaakin. Mutta kun kevät alkaa, alkaa jää käyttäytyä toisin kuin siihen saakka. Ei vain niin, että lauhoina hetkinä sen pinnalle ilmestyy vettä, vaan niin, että jään koko olemus muuttuu.

Ensin se on vain valkoinen, lunta pinnallaan. Mutta kun lumi sulaa ja usein myös haihtuu ilmaan, näemme paljaan jään.

Jää on kovana kirkasta ja siinä on vivahdus taivaasta heijastuvaa sineäkin, mutta kun se alkaa antaa periksi, sinisen sävy muuttuu. Ensin se on lähes mustaa hetken, vivahtaa joskus vihreään, on sitten tummansinistä, harmaatakin. Mitä enemmän jää sulaa, sitä enemmän siinä näkee sävyjä. Kunnes vettä alkaa olla vapaana kaikkialla järvessä ja jäästä sulanutta hyhmää näkee enää vain vähän niin kuin liian kauan seisoneessa baaritiskin juomassa, joka siihen on bilettäjältä unohtunut. Ja sitten, niin, sitten järvi on lopulta kokonaan pakkasten kahleista vapaa.

Aamulla tein Lohjalla tutun kierroksen, hankin ne vähät tavarat joita talo todella tarvitsi ja sain sitten impulssin: päätin ajaa Paloniemeen katsomaan kuinka jäät todella olivat lähteneet.

Päätöstä edisti se, että lämpöä oli vain pari astetta ja kaikkialla sadesumua joka peitti maisemaa ja sai sen pehmeäksi ja ystävälliseksi. Ottaisin järvestä muistoksi kuvia. Niitä kymmenien tuhansien vastaavien joukossakaan ei silti koskaan tunnu olevan liikaa.

Ajoin tuttu tietä, käännyin vasemmalle hylätyn kaupan kohdalta, sitten vasemmalle vielä kerran kunnes lähes heti tuli viitta oikealle: Uimaranta. Sinne.

Paloniemi on paikka, josta pidän. Tietenkin myös se ja vanha sairaalanseutu siellä ovat kaupungin uusien suunnitelmien alla. Luin, että sinnekin kaavaillaan asuntoja vanhan maakuntalaulun henkeen: ”Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa.”

Niin lienee, että lähes kaikki mikä kaunista ja avointa ja vapaata luontoa on, tullaan tuhoamaan, mikäli seudut ovat lähellä kasvukeskuksia. Myös Lohjalle Saukkolasta tultaessa on ikimännikköön jo kaivettu uusia teitä hiekkaharjuun, tulevia talojako varten? Näin luulen. Kuinkapa muutenkaan. Ei, sinne tuleekin toimisto- ja teollisuusalue. Vielä turhempaa.

Ajan rannan parkkipaikalle. Hiljaista on, kuten usein Paloniemessä. Kunpa rauha täällä myös pysyisi. Pieni on ihmisen toive, usein turha.

Kuljen rannalle ja katson tuttua maisemaa. Vapaata vettä on, mutta vielä sumua ja hyhmää näkee juuri sen verran että sitä on hauska kuvata.    

Kontrasti kuuluu taiteeseen, vaikka kuinka vähäinen. Idylli on lastenhuonetta varten ja niitä ihmisiä jotka mieleltään ovat yhä lasten kaltaisia. Heidänkö siis on taivasten valtakunta?

Kaivan puhelimen esiin ja otan muutaman kuvan. Eri puolilta, nopeasti. Ei ole kiire, mutta silti haluan tehdä kaiken heti. Miksi, sitä pitää kysyä omalta lapsuudeltani. Tahdoinko silloin aina jonnekin, koska elämä oli kuin pysähtynyt paikalleen. Ehkä. Näen itseni saaressa hiekkalaatikolla leikkimässä. Mutta siihen se leikki aina jäi ja mielen valtasi taas tyhjyys. Vain kirjojen kanssa kului aika.

Vielä yksi kuva, viimeinen. Käyn myös Liessaaressa. Tyhjä hiljainen ranta, autio ulappa jolta sumu hälveni jo. Kiitos. Pian astelen jälleen autoa kohti ja ajan kotiin, nyt Lohen kautta, sillä jotain tarpeellista unohtui Lempolan kaupassakäynnillä. Ja sitten kotiin.

Matkaa kotiin on 20 kilometriä ja aikaa menee saman verran, kiemuraisia kun ovat tiet ja oma kylätiemme sitten enää soraa, nyt vielä kelirikon osin töyssyiksi muuntelemaa.

Mutta sillä ei ole merkitystä. Jäät lähtevät, ne lähtevät järvestä ja lähtevät myös sydämestä, kun kotona sitten katson kuvia suurempina tietokoneen näytöltä, jonne kuvat noin vain ovat pilvestä tulleet.

Tosia ovat kuvat. Yksinäinen rannan puu, sumuinen avara ulappa, saari joka osin heijastuu veteen, osin heijastus katoaa hyhmään. Kuva on kuin mielenmaisemani juuri nyt, silti täynnä toivoa ja uuden odotusta. Uuden, jonka tulevasta olomuodosta ei paraskaan profeetta osaa varmuudella sanoa mitään.

(2.4.2026)