IDUS

Tuo päivä (Idus Martii) koittaa joka vuosi 15.3. Silloin vuonna 44 eea. eli jopa ennen ajanlaskumme alkua Gaius Julius Caesar murhattiin. Päivään liittyy paljon taikauskoisia käsityksiä, mutta koska juuri olemme eilen ohittaneet perjantain ja 13. päivän vammoitta, voinemme ohittaa huomisenkin. Taikausko on uskoa, joka perustuu vielä vähemmälle kuin varsinainen usko, joka sekään ei ole tiedon väärti. Unohtakaamme taikauskon merkitys siis. Me emme silti useinkaan kulje tikkaiden alitse, emme tervehdi kädestä jos välissä on kynnys, ja pysähdymme, jos musta kissa juoksee tien yli. Vai kuinka on?

Caesar jätti jälkeensä paljon sellaista, jota tuskin osasi odottaa; muunmuassa sanonnan E tu, Brute, Sinäkin Brutukseni. Olihan se yllätys että ystäväkin oli liittynyt surmaajien joukkoon ja antoi iskun omasta tikaristaan. Kenenkään ei voi siis täysin luottaa.

Myös caesar-nimitys jäi ja levisi ja tuli merkitsemään myös suurta hallitsijaa aina meidän päiviimme saakka: kaiser oli keisari Saksassa, tsaari Venäjällä. Näille uusimmille maailmanpolitiikan nousukkaille en kuitenkaan enää antaisi aivan tuollaista nimitystä, vaikka paljonhan he muistuttavat niitä mieleltään järkkyneitä, joita useista vanhoista mielisairaaloista löytyi ja jotka itseään keisareina ja kuninkaina pitivät. Erona on vain se, että sairaalassa heillä oli vain kuviteltu valta. Kunpa näin olisi nytkin.

SOTA, SOTIA

Uutisia olen siis taas lukenut. Iranin sota saa meidät nyt unohtamaan Gazan, Ukrainan ja Sudanin, ainakin hetkeksi. Se taas johtuu siitä, että sillä on ollut välitön vaikutus bensapumppuihin. Kun hinta nousee äkkiä jyrkästi, immeisillä on tapana reagoida. Tämä sota siis todella koskettaa ihan tavallistakin tallaajaa, jopa jenkkilöissä? Mutta onko näilläkään mutinaprotesteilla vaikutusta. Tuskinpa.

Itse lähinnä ihmetyin, kun menin tankkaaman HVO:ta, eli uusiutuvaa dieseliä. Sen hinta oli noussut kaikken korkeimmaksi, vaikka sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä raakaöljyn kanssa, jonka kulku nyt seisoo Hormuzin salmen tulpan vuoksi. Mutta kun uusiutuva aina maksaa eniten, sen on syytä maksaa nytkin, arvelen. Bensiksellä ei osattu sen kummemmin selittää hintalogiikkaa. No, ajan HVO:lla edelleen, koska uskon, että se on luonnolle suopeampaa. Rauhoitan siten omaatuntoani rahalla?

KEVÄT

Säässä maaliskuun alussa tapahtunut käänne jatkaa samalla uralla. Uraa!

Kevät ei tule ryskyen, mutta hiipien kyllä. Vähän kuin salakavalasti, voisi myös sanoa. Äkkiä juuri missään ei ole enää lunta, mutta paljon sitä ei ole ollutkaan, koska laaksossa ei ole lainkaan kevättulvaa. Ehkä suurin osa lumesta on myös paahteessa haihtunut ilmaan. Jossainhan sekin sitten taas tulee sateena alas omaa kiertokulkuaan toteuttaakseen. Eikä vielä huolta. Vettä Suomessa ainakin toistaiseksi riittää.

Joutsenet olivat ensimmäinen kevään varma merkki, ne tulivat ja jäivät, vaikka vielä äsken vapaata vettä oli aivan minimaalisesti. Mutta nyt niitä ui joella, joka virtaa vapaana ja meille jo tuttu pariskunta (näin uskon) pitää jöötä takasuolla, valtaojalla, jossa se aina pesii. Viime vuonna poikasia taisi olla neljä, kun taas kurkien joukkoon ei saatu yhtäkään. Hyvä, etteivät kurjet ole vielä tulleet, itse suo on yhä jäässä. Mutta voihan olla että jo iduksena kuulen kurkienkin huutoja. Kylläpä kaipaan niitä mestari Sibeliuksen tavoin. Kevättä, elämän uudistumista ne joikuvat.

Mustarastas on kerran laulanut kunnolla, kerran vain. Parvi peippojakin saapui, liian aikaisia, tuntuu; eilen näin pari niistä lintujen ruokintapaikallamme, joskin pian ne katosivat. Ei vielä kiurua, ei töyhtöhyyppää. Mutta kohta kohta. Kuten ei vielä sinivuokkoakaan, vaikka yritän ilman kaukolaseja tirkistellä rinteeseen. Sama kohta-sana taitaa olla niidenkin osana. Kyllä sääennuste termistä kevättä silti edelleen ennustaa ja lupaus siis pitänee.

KIRJA

Kirjoja tehdään Suomessa aina vain enemmän ja myydään yhä vähemmän. Olen tällä urallani nähnyt ehkä kaiken mahdollisen. Kun julkaisin esikoisromaanini (kaksi eri teosta) vuonna 1965, niiden myynti ei päätä huimannut, päinvastoin. Muutamia satoja.  Siitä noustiin sitten hitaasti tuhansiin, joskus kymmeniinkin ja jopa vielä enempään kuten kävi Mestarin kanssa. Kunnes seuraava teos sai taas tyytyä tuhansiin. Varsinainen alamäki alkoi sitten 2010-luvulla ja on siitä lähtien jatkunut. Pohjaa ei ehkä vieläkään ole nähty. Ynpyrä on jo monin tavoin kiertynyt umpeen.

Yhtä kaikki kirjoitan ja paljon kirjoitetaan edelleen. Etenkin nuoret haluavat käyttää sanaa kirjailija. Meistä vanhemmista todella moni on jo poistunut tai vaiennut (ehkä myös vaiettu). Oli siksi ilo saada postista Olli Jalosen uusin teos Puhdas viiruinen elämä.

Ollin teokset olen kaikki lukenut aivan alusta, koska hän otti osaa masinoimaani Otavan suureen novellikilpailuun, jonne lähetti teoksen Unien tausta. Se ilmestyi vuonna 1978. Ura on siis jatkunut jo 48 vuotta ja uskon että jatkuu yhä. Uusin teos on vielä kokonaan lukematta, mutta sen verran selasin ja lueskelin, että alkoi kiinnostaa ja paljon. Onnea sinne Rinkelimäelle jo nyt!

Myös vaimonsa Riitan uusinta kesän jälkeen ilmestyvää odotan. Hänenkin kaikki kirjansa olen lukenut ja tulen lukemaan hamaan tappiin. Mikä se tappi on, sitä en osaa sanoa. Alkaako vene vuotaa, kun tapin ottaa pois, katoaako lukukyky vai itse elämä, sen päättänee sitten aikanaan Herr Schicksal, suomeksi ehkäpä vain Kaino Kohtalo. Niin kaino kun kohtalo on, ettei se milloinkaan kysy kenenkään mieltä. Juuri siksi sitä kohtaloksi kutsutaan.

MINÄ

Ìtse kirjoitan yhä, kirjoitan lähes joka päivä edes jotain. Sanat ovat polku, jolla raivaan tietä umpimetsään. Jylhä on metsä, pieniä sanat, mutta sukkelia joskus. Jos niillä jokin tarkoltus yhä on, niin ainakin se, että ne pitävät minua pystyssä ja antavat mahdollisuuden jatkaa matkaa.

Yhden teoksen olen saanut lähes valmiiksi ja se ilmestynee syksyn alussa; ainakin siitä on tehty sopimus ja kansikin. Se on Satu Enstedtin hyvää käsialaa, kuten niin moni viimeaikaisista.

Matkalla yhä, kyllä. Alaotsikkona on sitten lisäys ”– vieläpä omaan sisimpään”. Kanteen se tuntui turhalta.

Tuo lisäys on kuitenkin tarpeellinen siksi, että kun kirja kertoo sairauksien sumasta, joka otti minut valtaansa, tajusin jotain myös siitä, mitä sairaudet tekevät niiden kantajalle. Ja  yhtä lailla aina myös sille perheelle, jossa hän elää. Viimeisimmän sairauden laatu oli sellainen, että yhä on käytävä kontrolleissa, mutta ne ovat pieni harmi, elämän virstanpylväitä vain. Joka aamu on armo uus, sanottiin ennen.

AAMU

Nyt on aamu, sen tulevasta armosta en tiedä, mutta hiljaista ja kaunista on.  Aurinko on nousemassa, kello jo puoli kahdeksan. Miten äkkiä valon määrä kasvaa. Nyt oli valoisaa jo kuudelta ja eilen näkyi hämäränvaloa vielä seitsemältä illalla. Tasaukseen ei ole matkaa enää kuin pari viikkoa, samoin kellojen kääntelyyn. Silloin katoaa aamusta tunti, jonka ilta heti kaappaa omakseen. Kesäaika alkaa.

Yhä tuli palaa uunissa ja humina kuuluu. Kun lämmittää puilla, ei sähköä kulu liikoja ja nyt alkavat aurinkopanelit (kirjoitan paneli, koska kanelikin on kaneli, ei kaneeli) myös auttaa meitä. Jos aurinko paistaa, saamme sähköä jo nyt kelpo määriä päivisin.

Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa. Tai: – Vattua se on vatun matokin, kuten äitini tapasi sanoa. Lisä ei ole pahaksi, vaan lahja taivaalta. Antaisipa muutakin.

Mitä siis toivon? Rauhaa, rauhaa vain, niin maailmalle kuin tänne maahammekin. ”Rauha on raatajan palkoista parhain”, kirjoitti Leinokin. Sitaatti jota sitäkin yhä aina toistelen.

Ehkä Leino tarkoitti hieman muuta kuin minä, mutta sanat jäivät. Kuten jäävät kirjat. Kuinkas Haavikko kirjoitti: ”Kirjat jäävät, kun muutan, lintu, maailmasta.” Hänelle kirjat olivat ”kirjeitä vailla osoitetta”, ja niin kai yhä on. Ne kirjeet ottaa vastaan enää vain sellainen joka paitsi osaa, myös haluaa lukea. Kyllä heitäkin on ja toivottavasti heitä myös syntyy.

Siihen haluan yhä uskoa. Jos kriittinen lukutaito katoaa, ottaa tekoäly vallan. Ja sillä tiellä ei todellakaan ole tulevaisuutta. Eikä sitten enää menneisyyttäkään, tekee mieli vielä lisätä.

(14.3.2026)