’YKSI

Mitä ja mikä kevät oikeastaan on?

Siihen voi vastata monella tavalla, kysymykseen, jonka itse tietenkin esitin. Kevät on hyvin yksinkertaisesti vain vuodenaika, joka alkaa, kun pohjoinen pallonpuoliskomme kallistuu aurinkoa kiertävällä radallaan taas aurinkoa kohti ja valon määrä ja auringon lämpö lisääntyvät päivä päivältä. Juuri nyt tuntuu siltä, että lähes dramaattisesti.

Parhaiten tämän muutoksen päivän pituudessa ja valon määrässä huomaa kaiketi jossain Lapin perukoilla, Hetassa tai Nuorgamissa, jossa pelkästä pimeydestä tullaan humahtaen kesän ikuiselta tuntuvaan valoon. Mutta saman tajuaa ja tuntee täällä etelässäkin. Jos vielä äsken valoisaa oli ehken kahdeksisen tuntia, nyt määrä on kasvanut jo kymmeneen, ja itse asiassa kahteentoista, jos valoisana pitää sitä, että taivaalla valoa yhä näkyy, vaikka maa ja metsät olisivat jo hämärähunnun tummassa peitossa.

Vuodenaika vaihtuu toiseksi, talvi jää taakse. Joka päivä seuraan valon voittokulkua, ihmisellä kun pitää olla harrastus, muukin kuin tennis. Taide, musiikki ja kirjallisuus ovat sitten jo elinehtoja. Kiinnitän huomioni aikaan, kellon osoittamaan, ja yhdistän ajan luonnon ilmiöihin, valon etenemiseen. Nyt kello on vasta viisi aamulla, mutta koska tuolla on kirkas, vaikka laskeva kuu, valoa saamme jokilaaksoon siitäkin. Kuu on yksin, tosin kyllä tähtiäkin näkee, mutta ei juuri nyt kuun heijastaman auringonvalon ympärillä. Missähän tuo entinen planeetta Pluto oikein tällä hetkellä harhailee?

Kello tulee kuusi ja kajastus on selkeämpää. Naapurin metsän takaa päivä saapuu, kuten aina. ja laaksossa valo on jo sinistä. Bleu heure, joskin vielä hieman vaisunlaisesti.

Pilvetön taivas tarkoittaa nyt sitä, että me näemme taivaalla auringon lähestyvää nousua ja kajastusta yhä aikaisemmin. Siitä päivä lähtee. Itse asiassa kyse on enää vain parista viikosta, kun sitten vietämme jo varsinaista valon juhlaa, kevätpäivän tasausta. Sen päivämäärä on tänä armon vuonna 2026 perjantai ja kahdeskymmenes maaliskuuta.

Minulle se on yksi vuoden juhlista suurimpia, pääsiäistäkin tärkeämpi; ei tosin edes liputuspäivä. Tasauksesta eteenpäin valon määrä vain kasvaa, kunnes sitten seisaus odottaa kesäkuussa juhannuksen tienoilla. Mutta sinne, niin pitkälle en halua ajatella. Pelkkä ajatus alkaisi heti masentaa.

KAKSI

Tästä tulen toiseen asiaan, siihen mitä kevät myös tarkoittaa. Se jos mikä on ainakin itselläni tunnetila, suuri ja voittoisa sellainen. Pimeys on lannistettu, tai siitä ollaan juuri pääsemässä, valon ja auringon voimat alistavat jälleen kerran kylmyyden ja pimeyden. Forza Finlandia!

Siinä voi halutessa nähdä myös jotain symbolista. Vaikka maailma on mikä on, vaikka tiedän, että planeetallamme on edelleen aivan liian paljon kurjuutta, sortoa, sotia, vääryyttä, kavaluutta ja kieroutta, löytyy maailmasta valon myötä myös paljon paljon hyvyyyttä. Hyvyys ei vain korota ääntään, ei kersku teoillaan, ei julista omia tekojaan toreilla ja turuilla. Hyvät eivät ole poliitikkoja, vaan maan hiljaisia ahertajia, sitä osaa kansasta, jota yhä voin kunnioittaa.

Kun Suomeen nyt raahataan ydinaseitakin, tuntuu että hulluus kukkii keveästi kansakunnan päättäjien kallojen sisällä. Kumiseeko siellä pelkkä tyhjyys sittenkin? Meidän geopolittista asemaamme ei kukaan ole koskaan voinut toiseksi muuttaa, eikä niin käy tulevaisuudessakaan. Venäjä on tuossa aina. Se on taas, kuten usein, pelkkä roistovaltio mitä johtoportaaseen ja kaikkeen hallintoon tulee, mutta niin on USA:kin. Ja Kiina hiipii vaivihkaa aivan samaan rintamaan. Parempi elää sovussa ja pitää puheyhteyttä edes auki kuin luulla, että elämää täydellisesti tuhoavilla pelotteilla homma hoituu.

Paasikivi tiesi, Kekkonen tiesi, hieman sitä ymmärsi vielä Koivistokin ja seuraajansa. Oppi oli aikanaan saatu kantapään kautta. Mutta nyt. Tietääkö tuolla omassa johtoportaassamme enää kukaan missä maassa he itse asiassa asuvat. Näyttää että ideologia vie ja vikisee mennessään ja ajatellaan kaiketi, että maamme sijaitsee jossain Euroopan toisella laidalla Englannin lailla. – Usko ja todellisuus ovat aina eri asioita.

Näin voisi ajatella karhu, joka juuri on päässyt esiin lumiluolastaan talvihorroksen jälkeen. Hieman se näyttää synkältä. Ainakin apealta. Vaan kevät kohottanee senkin mielen?

KOLME

Ikävät asiat eivät tosiaankaan kuuluisi kevääseen. Kunpa voisi ne unohtaa.

Yritän. Oi kevät, voi kevät! ”Sweet lovers love the spring”, kirjoitti jo Shakespeare. Kevättä voi rakastaa aidosti, vaatimatta siltä mitään muuta kuin sitä, että se todella tulee, hiipii vain hiljaa askel askelellta, päivä päivältä.

Kolmas kevään merkki ovat äänet, joita ei pitkään aikaan ole kuullut; niihin herää ja havahtuu yhdessä kevään kanssa. Eilen kuulin jo mustarastaan laulua, ei enää tuon mustiaisen arkaa harjoittelusopertelua. Toissapäivänä alapellon valtaojan jäällä istui kokovalkeisiin pukeutunut pariskunta, kaksi joutsenta, jotka olivat ehkä samoja, jotka aina täällä pesivät. Kailottaen ne siitä lähtivät kohti Musterpyyn järveä etsimään joesta järveen virtaavaa vettä, mutta pianpa tuo valtaojakin on auki, sitten koko oman laaksomme joki.

Viimeistään silloin joutsenpari palaa, pesii ja saa taas useita jälkeläisiä, toisin kuin kurjet, jotka aivan parhaina vuosinaankin saavat aikaan vain kaksi. Mutta kurjista – en kurjistumisesta – pidän myös, niiden äänistä, ulkomudosta, joka on kuin sekoitus risuja, viivoja ja  höyheniä. Ja silti kurkikin on kaunis, tuo oudosti rakentunut laiheliini. No, mikäpä lintu ei keväällä olisi. Jopa närhien rääkyntä eilen herätti minussa vain myötätuntoa. Toisiaan nekin etsivät, kuten tikka joka rummuttaa jo puuta hullun lailla ja palokärki, jonka kimeä kutsuhuuto leviää koko laaksoon.

Yöllä täällä on kuultu paitsi pöllöjen ja huuhkajan vastaavaa huhuilua, myös ilveksen kutsuhuutoa. Milloinkahan kaulushaikara saapuu ja huutaa kuin navettaan teljetty lehmä (näin Tshehov kertomuksessaan Rotkossa). Ilveksen käpälien jälkiä näki vielä äsken lumella, mutta nyt lumi sulaa sitä vauhtia, että sen antaman informaation aika on kyllä nopeasti ohi.

Ilveksen olen nähnyt omin silmin vain kerran, aikaisin aamulla, kun ajoin autolla kohti Lohjaa. Se kulki rauhallisesti tien poikki minusta piittaamatta. Mutta vaimoni näki sen syksyllä ihan päivälläkin, kun oli ulkoilluttamassa siskonsa kanssa tämän koiraa pellolla. Muistijälki jäi. En tosin ole kuullut, että ilves hyökkäisi ihmisen kimppuun.Mutta jos koirat juoksevat vapaina vailla ihmisen ohjausta, on niiden puolesta kyllä syytä pelätä.

Mitäpä eläimistöä täällä ei näkisi. Joskus on löytynyt jopa susien ja karhun jälkiä, mutta suden olen nähnyt vain Lapissa, karhua luonnossa en koskaan, Korkeasaaressa lapsena vain. Kauriit ja peurat eivät noista pedoista ilahdu, kuten eivät ilveksestäkään, mutta petoeläimen tarpeille emme mitään voi. Luonto on yhä laisensa ja kaltaisensa.

Tosin voisi kait toivoa, ettei se koskisi ihmiskuntaa. Mutta tuo toive on tietenkin turha, kun kauemmas katsoo ja tajuaa millaista ihmistenkin teurastusta maailmassa jälleen kerran harjoitetaan ihan vain hullujen päähänpistojen seurauksena. Uuden ajan Galigulat ovat jälleen liikkeellä.

Pikku Saappaan (sitä nimi Galigula merkitsi) suurin saavutus taisi olla, että perimätiedon mukaan tuo Rooman imperiumin täydellinen yksinvaltias ja sekopää nimitti hevosensa Incitatuksen senaattoriksi. No, Trumpilta tuokin saattaisi kohta sujua.

NELJÄ

Maailman nykypoliitikot haluan unohtaa, on pakko, joita eläminen tuntuisi elämisen arvoiselta. Kysyn siksi vielä näin: – Mitä itse vielä odotan keväältä?

Vastaus ei olekaan aivan yksioikoinen. En tiedä, en aivan osaa sanoa. Ehkä kiurua, ehkä töyhtöhyyppää, tuota antennilintua, tai sitten ensimmäisiä sinivuokkoja, leskenlehtiä ojan partaalla. Lopulta vaikkapa valkovuokkoja, vaikka ne ovat jo kuin äitienpäivän kukkia, joita riittää joka lehtoon niin, että niiden näkemiseen melko pian jo turtuu. Liika on aina liikaa?

Aivan ensimmäiset tulokkaat ovat kuitenkin kevään aitoja sankareita ja näytelevät siinä pääosaa, mutta joka päivä  näytelmän osajako laitetaan jo uusiksi.

Hetkeen se ei tunnu pahalta, mutta aikaa myöten muutosten nopeus alkaa hirvittää, kun tajuaa ja muistaa, miten äkkiä edessä on kesä ja miten nopeasti sekin kuluu. Kunpa tämä aika pysähtyisi, kunpa syksyä ei tulisi! Jos minkä, niin tämän huudahduksen saa kevät aina minussa aikaan.

Jarru päälle siis. Kuljetaan eteenpäin, mutta nyt hidastetaankin vauhtia.

VIISI

Kevään merkki on tämäkin: on sunnuntai ja naisten päivä. Enää ei ole vitsi sanoa, että naisten päivä on jo joka päivä. Ja hyvä niin. Tasa-arvo on tässä maassa lähes saavutettu, pientä hienosäätöä tarvitaan kaiketi aina, mutta ei ehkä enempää. Toista on jossain Iranissa tai Afganistanissa, jossa naisten tilanne on enemmän kuin surkea, katastrofaalinen varsinkin jälkimmäisessä. Maailmassa on liikaa sellaista, josta ei haluaisi tietää. Ja silti pakko on.

Kevät tulee kaikille. Kunpa voisi unohtaa kaiken pahan ja vain huudahtaa; – Come spring! Ja taas palaan Shakespeareen ja kumarran silläkin naisten päivälle, kumarran nöyrästi, jopa very humbly. Kuinka muutenkaan, mutta sopii minulle. Tasa-arvo on Ranskan vallankumouksen käsitteistä itselleni läheisin. Vapaus on hieno sekin, mutta usein illusorinen. Kuten veljeys.

Näin etenen jo kohti tämän tarinan loppua. Runous rules, ok. Edelleen Viljamin teksti elää ja on aina toistamisen arvoista. Tämä on viimeinen säkeistö runosta joka löytyy näytelmästä As You Like It (1599-1600; suomeksi Miten haluatte):

”And therefore take the present time,

   With a hey, and a ho, and a hey nonino,

For love is crownèd with the prime

   In springtime, the only pretty ring time,

When birds do sing, hey ding a ding, ding;

Sweet lovers love the spring.”

Kevät, kevät. Taas on aamu, yö on ollut täynnä unia, jotka ovat unohtuneet heti kun avaa silmänsä. Uunissa palaa yhä tuli, jonka äsken sytytin, mutta se humisee tuolla jo enemmän seuran, äänen ja tavan vuoksi, kuin talven tarpeen.

Lueskelen uutisia. Tuo todellinen rauhan presidentti tööttööt Trumppi suunnittelee jo maajoukkoja Iraniin. Jep. Pitäisikö rukoilla. En todellakaan ole pahoillani siitä, jos pappisvalta ja sen terrori kumotaan; kysymys on vain siitä miten. Ehkä hyviä vaihtoehtoja ei ole; niin taitavasti ovat johtajat rakentaneet systeemin joka pitää heitä vallassa – vähemmistön tuella! Mutta mutta mutta. Paljon on muttia maailmassa, poikani. Muistakaamme aina Axel Oxenstiernaa. Vähä järki hallitsee yhä eikä se todellakaan loista.

Ulkona on vielä hitunen pakkasta, pimeääkin, sillä kello ei ole paljoakaan vielä. Mutta aika kuluu ja taas alkaa aamu ja avaa vielä viattomat silmänsä uuteen päivään. Tuleeko siitä hyvä vai huono, kyllä se itsestämmekin yhä voi riippua.

(8.3.2026)