Eilen vietettiin Kalevalanpäivää kosteassa sumusateen tihmussa. Elias Lönnrot istuu yhä patsaana Paikkarin torpan kalliolla. Sieltä lähti mies, joka antoi meille Kalevan, keräsi sen aineiston viime hetkellä. Kalevala on Lönnrotin oma luomus, mutta pohjana sille on valtava määrä Lönnrotin pikakirjoituksella talteen saamaa aitoa kansanrunoa suoraan niiden muistajilta ja laulajilta. Kunnioitan miestä edelleen. Tehkääpä kaikki se työ perässä, oi arvostelijat.

Kuvat kesältä. Sitä ei kaiketi voi olla huomaamatta. Torpassa ikkunaluukut on uudistettu. Täytyy odottaa niidenkin harmaantumista.

Nyt sunnuntaina alkoi ensimmäinen kevätkuukausi, maaliskuu. Tervetuloa vain, odotettu on. Olemme viimein päässet talven taitekohtaan, näin ainakin toivon. On saatu lauhaa ilmanalaa meillekin, ehkä jopa kylliksi, sillä teiden jääpinnoille on myös satanut vettä, mikä kyllä on hieman liikaa; pystyssä on ollut hankala pysyä. Tämä on tätä tasapainoilun väliaikaa, hidasta siirtymistä kohti kevättä ja kesää. Joka tapauksessa, tulipa vielä takatalvi tai ei, on jo aika sanoa, että pahin kylmyyys on (ehkä) ohi. Kun miettii mitä maailmassa tällä hetkellä yhä tapahtuu, on tämä pakkastalvi sittenkin  huolistamme pienin. Ei riittänyt Gaza ja Ukraina, saimme myös Iranin. Mitä suurempi kansa, sen hullumpi johtaja? No, pienilläkin kansoilla usein suuruudenhullu.

Fasismi ei suinkaan ole kuollut maailmasta. Fasisti on ihminen, joka ylenkatsoo toisia, varsinkin rotuja, pitäen ihmisiä alempiarvoisina. Sellaisia ovat nykyään Putin (ukrainalaiset ovat perinteisesti olleet hoholeita eli töyhtöpäitä), Trump sekä Netanjahu. Mitään tuo viimeksimainittu ei ole oman kansansa kohtalosta oppinut.

Lass sein! Tuon muun maailman sivuuttaen olen kuitenkin tehnyt kolme harjoitelmaa, raakiletta. Ne ovat myös elämän todellisuutta, parempaa sellaista, vaikkei aina uskoisi. Harjoitelmien nimiksi laitoin tällaiset: Sarastus, Milloin ja Tuli. Jostain sellaisesta joka on joka päivä lähellä.

Oma kokemus kaikesta elämässä on aina vahvin. Kuluneisiin ja tuleviin viikkoihin on liittynyt toiveita ja arkista todellisuutta, kun maailmaa tästä pienestä maalaisperpektiivistä katsoo idioottien puuhat unohtaen:

SARASTUS

Sarastus on kaunis sana, monestakin syystä. Se on hyvin lähellä kajastusta, joka taas on kuin kaihoa, näin tunnen. Sarastus kertoo aina uudesta päivästä, uudesta aamusta, joka nollaa yön ja edellisen päivän, tai ainakin voisi nollata. Usein kyllä menneitten aikojen tummat pilvet tapaavat yhä roikkua taivaan reunoilla, mutta se ei ole sarastuksen syy. Sarastus on joka aamu kuin vastasyntynyt, puhdas ja viaton. Se tulee vain ja tuo aamua tuosta vain näkyville edeten kuin ystävä, väliin jopa hymyillen.

Kun sarastaa, alkaa siten myös uusi yritys kohti sitä maalia, joka edessä odottaa. En puhu nyt lopullisesta maalista, vaan näistä pienistä välietapeista. Kun sanaksi valikoituu uusi, voi maailma sen myötä taas olla parempi kuin se entinen. Sarastukseen liittyy siis myös toivo.

Sarastuksen kantavana voimana on valo. Valon antaa aurinko, tuo ihmeellinen ydinreaktio, joka ruokkii itse itseään, tuottaa energiaa ja pitää prosessiaan hengissä ja käynnissä miljardeja vuosia. Aikamäärä tuntuu ikuiselta, vaikkei sitä kuitenkaan ole.

Mutta nyt en tahdo puhua siitä, joskin väliin eksyn minne vain ja jatkan teemaa omin tavoin. Ihmiskunta on hyvin nuori, vaikka onkin valloittanut maapallon itselleen. Toisaalta pallollamme elää muurahaisia paljon enemmän kuin ihmisiä. Ja kun ihmiskunta katoaa, muurahaiset ovat yhä täällä. Näin uskon ja luulen. Tietää tätä ei voi kyllä kukaan, koska meitä ei enää ole tuotakaan asiaa kirjaamassa. Ja kun me kuolemme, kuolee tekoälykin. Se siitä ja sen todellisesta älystä sitten.

Bon voyage! En jää kaipaamaan tuota maailman suurinta varasta. Kun sähköä ei ole, mitään tekoälyä ei ole. Muurahainen on. Torakka ehkä myös.

Oi, sarastus. Pidän aamuista, uuden päivän alusta, valon lisääntymisestä. Sarastus on raikkautta, rakkauttakin. Puhdasta se on varsinkin kesäisin, kun jo neljältä on kuin täysi päivä. Yö on voinut olla kylmä, tuuleton aamu ei edes nostata pientä viriä järvelle. Kesäinen lampi katsoo, kuvastaa rantansa puut ja pensaat, lintu lentää ja viidassa laulaa mustarastas, ehkä satakielikin. Olen ja olemme mukana kuvassa, katsomme, seisomme ja nautimme.

Tällaisia näkyjä, tällaisia iloja saavat maailmasta yhä onnekkaat – vieläpä ihan ilmaiseksi. Kun kevät tulee, kannattaa nousta ja lähteä, etsiä vielä pala koskematonta metsää ja sen kirkkaaksi kruunuksi luonnon omaa vettä: lampi, joki tai järvi.

Paljoa ei etelässä ikimetsiä enää ole, puhtaita järviäkään, mutta etsivä löytää. Kun siinä tyynen veden äärellä seisoo, kaikki paha unohtuu, unohtuvat raiskiot, ihmisten typeryys, sodat, kaikki se tuho, jonka juuri ihminen idiotismissaan saa aikaan. Me näemme ja koemme lammen reunalla hiljaisuuden voiman, sarastuksen nousun ja näemme maailmamme aivan kuten kuvastimessa.

Siihen heijastuvat ensimmäisten auringonsäteitten pilkahdukset kuin viestinä avaruudesta, kaikkeudestakin. Se on kuin rukous ei kenellekään ei mistään, ja sellaisena parasta uskontoa jonka tiedän.

Amen se on, ja niin alkaa taas päivä sarastuksen hiljaa kadotessa. Mutta jos haluamme, jos olemme yhä yhtä onnekkaita, voimme löytää sen vastakin. Myös yhä lumisessa kuvassa aamu on vasta aivan alussa.

MILLOIN

Otsikon sana on jo valmis kysymys ilman merkkiä sen perässä, kysymys, joka usein vaatii vastausta, mutta joka aina ei sitä saa. Suomen ensimmäinen taiderunoilija Samuli Kustaa Berg (Samuel Gustaf Bergh) kirjoitti runossaan Ystävälleni toistuvasti näin: ”Millon muistelet minua? Millon?”  

Kysymys seurasi aina hänen oman kaihoisan muistelunsa kuvausta. Ja muisto tietenkin on ollut vahva, kaiken aikaa pysyvä, ehkä jopa voimistuva, sillä Berg käytti myös kysymysmerkkiä vahvistuksena.

Runoudella on aikansa, paikkansa ja keinonsa. Mutta kuten usein elämässä, ystävä oli kadonnut eikä enää koskaan vastannut. Runoilija jäi yksin.

Kysymys milloin saisi vastauksen hyvinkin yksinkertaisesti vain yhtä kirjainta muuttamalla: ”Silloin!”. Se on tosin myös iloisen epätarkka juuri kuten kysymyskin, varsinkin mitä aikaan tulee. Aikajana kun voi olla vuosia, satojakin. Mutta onhan myös kysymys osa ikuisuutta, jos ihmisellä sellaista edes on, oma elinikänsä vain. Silti kysymyksiä riittää. Milloin tulee pouta, milloin sota päättyy, milloin palaat luokseni, milloin saan palkan (jos töitä on), milloin lähdemme maalle?

Moniin tiedämme vastauksen rutiineista ja sitten ennustuksista, varsinkin mitä säähän tulee, yleisistä perheen aikatauluista mitä maallelähtöön tulee (jos maapaikka on), mutta mitä tulee esimerkiksi rakastetun paluuseen, sen näyttää vain aika, sodista nyt puhumatta.  (Ne näkyvät tällä hetkellä lisääntyvän kuin rotat.)

Luultavimmin kysymys on turha, sen tulee sanoneeksi kaihossa ja ikävöiden, vaikka tietää, ettei siitä sen kummempaa voi seurata. Kun yksi yhteiselämä loppuu, varsinkin jos toinen sen lopettaa, ei suhteen kaipuussa ole edes mieltä. Mutta sitäkös kärsivä sielu haluaisi kuulla.

Se ei ole onneksi oma pulmani. Juuri nyt kysyn hiljaa, milloin oikea kevät tulee. Yö on taas ollut kylmä, aika kulkenut unessa nopeasti mutta nyt valveilla tässä sängyllä maaten lähes madellen enkä vastausta luonnoltakaan saa. Toisaalta kirkas on jo taivas, aurinko tulee nousemaan ja maaliskuun kynnyksellä se jo myös lämmittää niin, että päivällä ei tarvitse palella.

Niin etenemme ja pianhan se on, se kevät, Matinpäivä on jo ohitettu, tuo päivä, joka vanhan kansan mielestä murtaa talven selän. Vai pitäisikö kauniimmin sanoa taittaa. Edessä kevät on, eikä sen puolesta tarvitse kysellä enää kauaa. Silloin näemme, milloin todella on silloin.

Kyllä ainakin kevät tulee, kun on tullakseen, mutta milloin ihmiskunta viisastuu, siinä sitten kysymys, johon kukaan ei varmuudella osaa vastata. Silloin on jo turha sana, koska mitään parempaa ei näköpiirissä ole ainakaan vielä. Jos ennen ihmikunnan edistys saatettiin vuosistatojen kuluttuessa ja kuluttua selvästikin huomata, voimme tehdä myös päinvastaisia huomioita maailman ja ihmiskunnan taantumisesta ja tyhmyyden säälimättömästä kasvusta. Milloin ei siksi olekaan enää valiidi sana, mitään sille ei voi vastata. Mutta joskus moni epätoivoissaan loihe lausumaan vaikkapa näin: – Silloin ennen oli kaikki paremmin.

Ja silti me tiedämme, että tuolloin ajateltiin silloisesta menneestä elämästä usein yhtä kaihoisasti kuin nytkin.

TULI

Taas alkaa talvi olla koettu, ainakin teoriassa, mutta silti salin uunissa palaa yhä tuli, jonka jo yli tunti sitten sytytin. Ulkona on pitkästä aikaa jopa pari plusastetta, mutta eipä se vielä taloa lämmitä. Sytytän siksi tulen yhä vielä heti kun herään, olen kantanut puut jo valmiiksi, sytykkeet myös. Aamulla ei siten enää tarvitse hortoilla pimeässä vajalle niitäkään haromaan.

Kaikki käy nopeasti, rutiinilla. Tuli syttyy helposti, puut alkavat pian palaa ja palamisen humina täyttää huoneen. Parin tunnin kuluttua on tulen lämpö siirtynyt uunin tiiliin, joissa se myös pitkään pysyy. Vasta iltapäivän lopulla poltan vielä pienen pesällisen. Näinkin meillä pysyy lämpö ja asuminen helpottuu tällä ikiaikaisella metodilla, jota yhä suuresti ihailen.

On tietenkin olemassa viisaita kaupunkilaisia, jotka iloisessa vihreydessään haluaisivat kieltää jopa uusiutuvan puun polton, mutta he elävät omassa maailmassaan. Kaupungin todellisuus eroaa maaseudun elämästä aina vain enemmän.

Tulen voima on valtava. Jo lapsena ja nuorena olen sammuttanut metsäpalon alkuja maalla, nähnyt Kallion kodissa, miten tuli kuusen kynttilästä levisi lampun varjostimeen ja siitä verhoon, ymmärtänyt siten jo silloin, miten vaarallinen tuli myös voi olla. Silti tulen kanssa leikittiin pihalla surutta kavereiden kanssa niin koijissa kuin lumilinnassa.

Hengissä yhä ollaan. Ihme sekin. Mutta tuo leikki jää joillekin päälle ja sitten halutaan sytyttää kokonaisia rakennuksiakin tuleen. Pyromaani on silloin sana, jota sytyttäjistä voisi käyttää. Usein kyse on kyllä vain tyhmyydestä, nuoruuden typeryydestä, mutta joskus se on myös sairaus, josta ei hyvää seuraa muulle asujamistolle.

Tuli on tulta. Se antaa eläessään paitsi voimaa myös kauneutta. Liekki, joka palaa kynttilässä, heilahtaa kerran hämärtyvässä huoneessa vedosta tai liikkeestä ja tasaantuu taas. Se on kuin unta. Kuten tuikku lasisessa astiassa, johon se heijastuu ja monistuu. Entä vanha rautainen hella, joka myös luovuttaa lämpöä ruokaa valmistaessaan. Tai saunan kiuas, joka lämmittää löylyhuoneen, saa sen etelän helteitäkin kuumemmaksi. Ja sitten saunan pesuhuoneessa vain yksi pesällinen puita kuumentaa suuren padallisen vettä lähes kiehumapisteeseen, joskus jopa yli sen.    

Täällä maalla voimme toki peseytyä talossakin, on suihku ja boileri ja siten kuumaa vettä, mutta vasta saunassa tunnen, miten todella puhdistun. Perimääkö se?

Kaiketi siitä on myös kysymys. Saunamme on joskus ollut savusauna, savun tuoksu imeytynyt hirsiin ja niissä se myös pysyy. Jo siitä nauttii. Sauna on kokemus jossa kaikki aistit saavat herätyksen, hajuaistikin, varsinkin kun vihdan kastelee ja pitää sitä hetken kiukaan kivillä.

Vanha riitti, tuo jo vuosituhansia vanha saunomisen tapa on oma keksintömme,  jonka alku-ugrimme toivat tänne matkaltaan läpi koko pohjoisen Venäjän. Saunaa pidämme yhä hengissä ja myös arvossa. Sauna on kaiken lisäksi ainoa, lähes maailman joka kolkkaan levinnyt kielemme sana, eikä sitä ilman tulta olisi. Toki myös vettä tarvitaan kunnon löylyihin, mutta puukiukaan kivet saa mielestäni kuumiksi vain aidolla tulella (sähköstä emme puhu). Kun vettä heittää kiukaalle, se antaa löylyt, jotka tuovat ainakin minulle uskoa elämän jatkuvuuteen.

Palakoon tuli siis, suokoon meille edelleen niin voimaa, lämpöä, valoa kuin kauneutta! Kunhan pidämme sen myös kurissa, tuo vanhan ajan kansakoulunopettaja minussa yrittää yhä vain lähes kiusalla lisätä.

P. S.

Levoton veri veti eilen vielä liikkeelle, koska isommat tiet olivat jo lumesta ja jäästä puhtaita. Söimme mainiota vegeruokaa Karjaan Green Mama´sissa. Tuli kesä mieleen: Buddha Bowl. A:lle maistuivat taas Korean smashed tortillas, kuten usein.

Ajoimme sitten Fiskarsin kautta kotiin. Pysähdys, kahvia, jaettu korvapuusti ja kuvia joesta. Aina.

Tässä niistä kuvaushetkistä vain yksi. Valokuva jolla on edelleen sanottavaa minulle. ”Ihmisten maailman tuolla puolen on toinen taivas ja maa.” Ja se maailma löytyi myös joen pinnalta.

(1.3.2026)