”Talven syvyydessä käsitin, että minussa elää voittamaton kesä.”

Albert Camus

YKSI

Voiko talveen väsyä. Kun talvi ei hurmaa, se surmaa, vastaa tietenkin heti riimi. Ehkä väsyä voi, ehkä nyt jopa saa. Kun lumi tammikuussa tuli ja puut peittyivät kauneuteen, jota pakkanen vielä huurteellaan lisäsi, otin kuvia innokkaasti. Mutta, kuten kaikessa, kaikkeen tottuu. Kauneus, joka aluksi kosketti, ei enää tunnukaan samalta.

Toisto on testi. Talvisen luonnon katsomisessa tapahtuu sama kuin kirjan kohdalla. Hyvä kestää uudelleen lukemiset ja avaa kirjasta aina uusia puolia iän ja kokemuksen karttumisen myötä, huonompaa ei lue koskaan uudestaan. Ei niin, että luminen puu tai maisema olisi huono; sen on vain nähnyt jo, eikä vain kerran, vaan tuntuu että jo sata kertaa. Näky muuttuu tapetiksi, jonka haluaisi jo uusia.

Niinpä kuvaan yhä vähemmän ja vähemmän. Kun ohitan tutun joen, tutun poukaman, odotan tietysti näkeväni edes hieman virtaavaa vettä ainakin Väänteenjoessa. Löytyy sitäkin, mutta pakkanen yrittää valkaista ja sokeuttaa lähes kaiken ja tehdä pikkuisemmista joista kuin auraamattomia maanteitä. Onko siis niin, että kauneus vaatii myös kontrastia, liikettä, jotta se eläisi? Kysymys, jota jään nyt itsekin pohtimaan.

KAKSI

Täällä kylässämme tehdään Carunan toimesta sellaisia töitä, jotka muuttavat maisemaa. Kaikki sähköjohdot on kaivettu maahan ja vanhat tolpat kohta poistettu, kaadettu ja pinottu odottamaan kuljetusta jonnekin viimeiselle hautausmaalle. Toivottavasti ei sentään, toivottavasti niillä olisi edes jotain käyttöä jonkin uuden raaka-aineena. En tiedä, enkä vielä ole kysynyt. Saattaa olla, että kun tulevat tuonne autotallimme nurkille, menen ja kysynkin.

Maisema muuttuu. Kun ennen katsoin taloamme jokilaakson toiselta puolelta, Hyrsylään vievältä kylätieltä, sitä halkoi kaksikin johtolinjaa. Nyt näkymä on vapaa ja paljas. Pieni talomme, vanha jo iältään, mutta yhä pystyssä, näyttää nyt lähes liikuttavalta, kun on vielä lumen peittämä katon aurinkopaneleja myöten. Enää eivät sähkölinjat sitä määritä eivätkä laillaan eristä.

Kyseessä on kieltämättä hyvä uudistus, kun puut eivät kaadu myrskyissä linjoille, mutta huono syysmuuttoon kokoontuville linnuille. Missä ne istuvat nyt, tulevina vuosina. En tiedä, eivätkä taida tietää linnutkaan: varsinkaan kottaraiset ja pääskyset. Mutta ehkä luonto osaa ratkoa omat pulmansa minua paremmin. Luonto reagoi aina ja kuten uudet tutkimukset osoittavat, muuttavat ilmastoa tavalla, jota kukaan ei osannut sittenkään ennakoida. Kun napa-alueet lämpenevät, se tarkoittaakin polaaripyörteen rikkoutumista ja arktisen kylmän valumista meillekin. Olemme siis taas lähtöruudussa, talvessa, jollaisia viime vuosisadalla koimme. Ilmasto lämpenee, kyllä. Mutta käy myös näin, väärinpäin.

KOLME

Italiassa, sen pohjoisosissa tietystikin, kilpaillaan nyt olympialaisissa. Talvi tulee sinne vielä, vaikka olenkin lukenut, että lumi vähenee rinteillä.

Kauniita ovat jylhät maisemat yhä, kaikkea näemme televisiosta, jos vain sen avaamme. Mutta harva laji jaksaa kiinnostaa. Taitoluistelua olemme katsoneet, kuten myös alppihiihtoa ja kumparelaskua.

Outo laji. Oltiinhan siinä kovinkin moguleina, kun tultiin vieteriukkoina  ja -akkoina alas rinnettä parin hypyn lennättämänä, jolloin ilmassa kieputtiin ja tehtiin kuperkeikkoja, cräbejä ja krosseja ja mitäpä ei, ja tultiin vielä alas suksille. Koko lasku kesti jonkin verran yli 20 sekuntia. Hidastus näytti sitten virheet tai hienoudet. Tekniikkaa tarvittiin siis.

Seurasimme tietenkin myös hieman miesten jääkiekkoa. Surkean alun  eli häviön Slovakialle jälkeen joukkue meni ja takoi ensin Ruotsille lukemat 4 – 1 ja sitten Italialle, isäntämaalle 11 – 0. Se oli, kuten totesivat, tylyä. Varsinkin kun Italiaa valmensi suomalainen Jukka Jalonen. Mahtaa hän tuntea outoja tuntemuksia juuri nyt, tuo entinen valmentajamme.

Miten pitkälle kiekkoilijat lopulta etenevät, on kuitenkin vielä näkemättä. Kuten sekin millaista säätä huomenna eli maanantaina saamme. Puita vajassa vielä on, mutta kyllä ne vääjäämättä loppuvat, jos pakkanen vain jatkuu ja jatkuu.

Puiden raijaamisesta ja kanniskelusta on tosin tullut itselleni urheilulaji, joka pullistaa hauislihaksia. Kukapa olisi viime talvena tätä uskonut.  Muistan, miten viitisen vuotta sitten helmikuun lopulla avautuivat ensimmäiset sinivuokot. Varmuudella voi jo sanoa, että tätä emme nyt näe. Kuinka silti odotan juuri tuota hetkeä, jolloin voin kuvata ensimmäisen juuri aukeavan vuokon. Se on itselleni aina kevään positiivisin ennusmerkki. Kyse on samalla myös vihreän maailman ennusmerkistä, luonnon ja maan heräämisestä.

Kyllä kaikista vuodenajoista sittenkin läheisin on juuri kevät, se hetki kun koivuihin tulevat hiirenkorvat ja mustarastas laulaa, laulaa ja laulaa. Ensin hetken soperrellen ja sitten äänensä löytäen. Nyt ruokimme niitä talon edessä, ja useita näkyy varsinkin maassa jossa ne hyppivät lumessa ja juoksevat kuin hätiköt ainakin. On siis lähes varmaa että ainakin pari niistä pesii talon lähelle, reviirinsä laulullaan ilmoittaen ja alueestaan kiinni pitäen. Kiittävät ruokinnasta, ehkä.

NELJÄ

Eilen oli ystävänpäivä, Valentiinuksen päivä, joksi sitä kutsun. Helmikuu on siis päässyt jo puoleen väliin ja tänään ylikin sen. Onhan se myös jo kevään merkki, ajattelen. No, ainakin valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Kello on nyt 7.09. Nostan makuuhuoneen ikkunan kaihtimen ja mitä näenkään?

Valoa. Sitä tuolla jo on.  Ei vielä selkeää, tietenkään, mutta silti, aavistus siitä siintää jo tuolla idässä naapurin kalliometsän takaa. Eilen valo katosi kuudelta iltapäivän lopussa. Välissä on enää vain tunti ja pian ei sitäkään. Tajuan myös että taivas vetäytyy pilveen, koska kajastuksessa ei ole värejä. Se tarkoittaa kaiketi myös pakkasen lauhtumista ja jopa heti.

Vaikka kansakunnat tuntuvat kulkevan yhä pimeässä, valo lisääntyy maailmassa, nyt taas tällä pallonpuoliskolla ja pohjoisessa varsinkin. Ja sitten edessä on jopa yötön yö, tuo kaamoksen täydellinen vastakohta. Jos kaamoksessa onkin revontulia ja niiden ihmeellisiä värejä ja liikettä, niin Lapissa on sittenkin hauskempaa kesällä. Näkee ainakin sen, minne menee ja mitä edessä on. Jotenkin sitä yhä odotan.

Sain Ranskasta Leila-serkulta kortin jossa hänen maalaamansa ystävänpäivän kukat. Kun Leila on jo reippaasti yli 90-vuotias, niin todella haluan sanoa: –  Chapeau! Kaunis kiitos.

Kukat sopivat toiseenkin tilaisuteen. Hääpäivämmekin oli eilen myös, sitä ei siis taida unohtaa sitten millään, niin paljon ystävänpäivää rummutetaan. Kyllä aika on kulunut siitä, kun vaimoni tapasin. Tässä yhä olemme ja eteenpäin jatkamme. A. lukee tuossa vierellä, minä kirjoitan. Tänään hänellä ei töitä ole, onhan sunnuntai, minulla taas työtä on joka ikinen päivä, jos kirjoittamista pitää työnä. Se on itselleni jo enemmänkin merkki siitä, että yhä olen elossa, tai paremminkin siitä, että ihmisen tärkein osa eli pää toimii yhä. Ilman sanoja minua ei ole. Sanoja, joita maailmassa riittää tuhansilla kielillä. Niiden edessä olen hyvää lukiessani väliin sanaton.

Monia runoja olen nyt kirjoittanut, sekin ihme on tapahtunut. Yksi niistä haluaa pujahtaa tähän ehkä juuri hääpäivämme innoittamana. Sallittakoon siis. Kas tässä:

”Tonttukuningatar nukkuu

Kun sinä nukut, olet tonttukuningatar,

ainakin näytät tuossa vieressä aivan samalta

kuin kuningas siinä Simbergin omassa unessa.

Väsynyt ei enää valvo ja uni vie huolet,

joita meille toki avokätisesti jaetaan;

emmehän muuten maailmassa eläisi.

Yritän tätä kaikkea varjella,

antaa sinun rauhassa nukkua,

tehdä sen niin hyvin kuin voin,

sillä juuri se merkitsee.

Ei edes lopullinen toteutus,

vaan jo pelkkä halu, myötätunto,

auttavat ehkä jokaista meitä nyt,

ainakin ne vievät eteenpäin

vaikka yhden kiittävän hetken.

Ja kun sinä kohta taas heräät,

on maailma silloin jo toinen,

sama ja arkinen on päivä kyllä,

mutta jos vain itse haluat,

myös sadun ihmeitä täynnä.”

’

VIISI

Nyt kello on jo kohta puoli kahdeksan. Valo lisääntyy, muttei nopeasti; ehkä taivaalla siis on tulossa ehkä pilviverho. Ja kun katson mittaria, pakkanen on lauhtunut jo alle kahteenkymmeneen.

Kuin lapsi odotan ja toivon, että taivaan verhoutuminen jatkuisi. Onneksi on tennistä ja onneksi sitä voi harrastaa sisällä Talissa. Onko tämä ikää, että talvi tuntuu kuin turhalta, ainakin liian pitkältä, pimeältä ja kylmältä ajalta. Takana ovat ne päivät, jolloin tein tuonne pelloille pitkiäkin latuja ja hiihdin joka päivä. Surin silloin niitä talvia, jotka olivat lauhoja ja vähälumisia.

”Niin muuttuu maailma, Eskoni”, kirjoitti Aleksis Kivi. Ja muuttuu se. Jos ei muuttuisi, me katsoisimme aina samaa näkymää ja kuolisimme siihenkin. Näin luulen. Pysyvää on vain muutos, mutisen taas. Kaikki muutos ei suinkaan vie parempaan, mutta voisi joskus johtaa sellaiseenkin.

Sitä ajatellen on hyvä jatkaa kulkemista täällä. Veikko Huoviselta opin aikanaan käsitteen ”toiveikas talvimieli”. Otan senkin nyt käyttöön, joskin vähän toisenlaiseen. Veikkohan piti talvista, mutta piti myös siksi, että hänellä oli paha allergia kaikesta kesäisessä luonnossa: siitepölyn pikkuisesta hiukkasestakin. Minulle käsite tarkoittaa nyt kuitenkin sitä, että kevät tulee eikä talvi mahda sille enää mitään. Toivoa on ja talvimieleni suuntaa katseensa horisonttiin. Näine eväinemme menemme taas eteenpäin, kohti jotakin jossa on vähän kaikkea sitä, mistä ihminen ehkä pitää. Kuten Shakespearekin jo yli 400 vuotta sitten näytelmässään As you like it (Miten haluatte) kirjoitti:

”It was a lover and his lass,

   With a hey, and a ho, and a hey nonino,

That o’er the green cornfield did pass,

   In springtime, the only pretty ring time,

When birds do sing, hey ding a ding, ding;

Sweet lovers love the spring.”

(15.2.2026)