EINO LEINO, 100 VUOTTA KUOLEMASTA

Eilen lauantaina 10.1. Eino Leinon kuolemasta tuli tosiaankin kuluneeksi täydet sata vuotta. Tyypillistä Suomen nykykulttuurille on se, ettei merkkipäivää juuri noteerattu: radiossa luettiin runoja, ja parissa nettilehdessä vilahti pieni viittaus. Siinä toden totta aivan kaikki.

’

Kun kyse on kuitenkin runoilijasta, josta tuli Runebergin ohella Suomen toinen kansallisrunoilija, se kertoo ajastamme juuri sen, mitä ei ehkä saisi. Elämme jo maassa jossa viihde on korvannut todellisen kulttuurin ja välinpitämättömyys innon. Kun lisäksi surkea englannintaito pyrkii viralliseksi kieleksi ja rapauttaa suomen kieltä, ei paljoa ole kohta tehtävissä. Omasta kielestämme jää jäljelle alkeelliset raamit, ehkä, eikä muitakaan kieliä todella kunnolla opita. Umpio joka sopii paremmin kuin hyvin kuvaamaan suomalaisen elämänmuodon kaikinpuolista surkastumista.

Leinon elämästä olen kirjoittanut viitisen erilaista teosta, parissa on L. Onerva syystä täysillä mukana, ja tehnyt runoantologioita hänen tuotannostaan vielä enemmän. Voisi ajatella, että olen jo niin kyllääntynyt, etten enää sitten millään jaksaisi lukea häntä, mutta niin ei vain ole. Kirjailija Italo Calvinon klassikko-tyypittelyn mukaan klassikko on teos joka ei koskaan lopeta sanottavaansa. Toinen Calvinon määritelmä kuului, että klassikon jokainen lukukerta on aina uusi. Kun ihminen ikääntyy, hän löytää hyvästä tekstistä kulmia ja puolia, joita ei ole ennen huomannut. Ja juuri näin onkin.

(Leinon hautajaiset Vanhassa kirkossa)

Leinon tekstit täyttävät kaikki Calvinon määritelmät. Hyvä elää, huono kuolee. Ja Leinon runous elää, joskin yhä harvempien ja vanhempien lukijoiden toimesta. Tätä menoa jopa Tove Janssonin muumeille käy huonosti. Kielitaito ja ymmärrys eivät kohta enää riitä. Seuraavien vuosikymmenten kirjat ovat sitten enää ehkä tekoälyjen suoltamaa simppeliä soopaa. Rappio on jo nähtävissä ja se on selviö. Minkäänlaisia korjausliikkeitä ei opetushallitus ole kouluopetuksen suhteen tehnyt eikä näköjään tee. Se on propsi, joka ajelehtii tietämättömyyden virrassa ja antaa pölkyn mennä ja muuttua uppopuuksi. Tai kuten oheinen kuva näyttää, aurinkukkapelloksi, jota ei ole korjattu ja joka yhä törröttää pystyssä siemenineen vailla enää mitään tarkoitusta ellei keväällä kukkia viimein kynnetä maahan.

TALOUS JA VÄITÖSKIRJA SIITÄ

Sama hedelmättömyyden tunne koskee myös talouttamme. Sitä rapauttavat paitsi omiemme halu selkeä halu myydä kaikki menestyvä teollisuus muille maille ja paeta sitten rahoineen ulkomaille, toki myös pari isompaakin asiaa. Ensinnä pandemia-ajan väärät päätökset, täysi block-out, (vertaa Ruotsi) sekä Ukrainan sota ja Venäjän kaupan totaalinen seisahtuminen. Pahempaa lienee, ettei sodan jälkeenkään näytä olevan enää mahdollisuuksia uusiin avauksiin idän suhteen, vaikka pakko olisi.

Joskus maltti olisi hyväksi, se tolkku kaikessa. Täällä meillä johtoportaan pitäisi miettiä mitä tulee sanoneeksi maailmassa, jossa kaikki kirjataan ja kaikki muistetaan. Paasikivi ja Kekkonen tiesivät tämän. Pitkään vielä Niinistökin. Voisiko historiasta taas kerran oppia jotain. Myös hirviön kanssa on tultava toimeen, varsinkin kun kyse on maastamme, jolla on yhteistä rajaa sen kanssa Euroopan eniten.

Maa vierestämme eli Venäjä ei poistu, se muuttuu aikojen saatossakin vain vähän, jos sitten koskaan. Minun laskujeni mukaan koko Venäjän imperiumin historiassa on ollut tasan yksi vähän parempi hallitsija eli Aleksanteri toinen. Koska hän oli hyvä tsaari, hänet tietenkin murhattiin. Huonommat elävät yllättävänkin kauan. Putin, tuo Vladimir Suuri, on yhä hengissä, koska luultavasti Kremlissä ei edes ikkunoita saa enää auki. Tuo ikkunasta putoaminen kun on johtoportaan tavallisin kuolinsyy idässä, on alkanut tuntua.

Maailmantilannekin muuttui kaiken lisäksi täysin, kun Trump heittäytyi Putiniksi ja antoi Venezuela-operaatiollaan ja Grönlanti-himollaan ikään kuin vapaammat kädet sekä Kiinalle että samalla Venäjälle. Lopulta maailmaa tosin jakavat enää Kiina ja USA. Venäjäkin pilkotaan, uskon, ainakin jotain vastaavaa siellä vielä tapahtuu. Kiina ottaa paitsi Taiwanin myös laillaan osia Siperiasta. Siellä sen maaperässä uinuvat maailman rikkaudet. Kukapa ahne ei niitä mielisi.

Entäs piskuinen Suomi tässä uudessa kuviossa jollaista kukaan ei nähnyt tulevaksi. Täällä on aina nuoleskeltu jotain puolta ja silloin myös pyllistetty toisaalle. Nyt kohteita ei enää ole, heikko Eurooppa on aina juuri sellainen kuin on, sekasotku.

Meillä on vain itsemme. Käytännön elämässä tärkeää on koko maan talous ja juuri se pitäisi saada nousemaan. Kun maamme johtaa työttömyystilastoja koko Euroopassa, ei enää naurata. Me avaamme maata kuitenkin lähinnä ulkomaisille riistäjille: kaivosteollisuus, datakeskukset, infrakin, ja luulemme menestyvämme. Katin kontit. Vastuussa tästä on koko maan nykyinen johto eikä oppositiosta ole sen kummemmaksi, sehän nähtiin jo. Mitä siis on edessämme, sen näyttää kaiketi tyly aika. Kreikan tiekin tuntuu jo ikään kuin paremmalta vaihtoehdolta kuin nykyinen. Ja välillä tuntuu siltä, ettei edes siitä olisi enää pelastajaksi.

Joskus on syytä synkistellä, mutta ehkä synkistelen turhaan. Kirjoitan tätä Jyväskylässä, jossa eilen sain seurata väitöstilaisuutta. Vaimoni tyttären puolison Joni Heikkisen väitöskirja punnittiin ja hyväksi havaittiin kuulijoiden mielestä. Talouden ennustaminen uusin menetelmin oli tilaisuuden aiheena. Jos talous sakkaakin, etsijöitä löytyy. Kaikkea ei koskaan ole menetetty. Myös vanhan laivan kurssia voi kääntää.

Väitöstilaisuuksia olen seurannut ennenkin. Tämä Jyväskylän vanhassa seminaarissa pidetty tilaisuus poikkesi suuresti kaikista edellisistä. Nyt vastaväittäjä, maailmalla tunnettu ja tunnustettu taloustieteilijä Michael Ehrmann lähinnä kyseli (englanniksi) äärettömän kiinnostuneena ja hyväksyvästi Heikkisen valtaisasta (englanniksi kirjoitetusta) väitöskirjasta, se kun oli parikin kertaa pitempi kuin normaalisti. Ensin kuva vastaväittäjästä.

Kaksi tuntia innostavaa keskustelua ja sitten Joni Heikkisestä tehtiin tohtori. Se on maratoonarin saavutus, joka viimein palkittiin. Hengissä maaliin, vieläpä hyvällä ajalla. Tässä alemmassa kuvassa väittelijä vielä kuuntelemassa Ehrmannin kommentteja.

En ymmärrä taloutta sen kummemmin, sen käsitekieltä siis, mutta omaani sentään ja maamme kehityksestä jotain. Sen kyllä tajuan, että uutta tutkimusta ja tietoa tarvitaan. Parempi siis puhua suulla suuremmalla. Näin tilaisuudesta kertoi jo etukäteen Jyväskylän yliopiston nettikirjoitus:

”KTM Joni Heikkinen tutki taloustieteen väitöskirjassaan kotitalouksien odotuksia sekä viestinnän merkitystä makrotaloudessa. ✨

”Väitöskirjan keskeinen tulos koskee Euroopan keskuspankin rahapoliittista viestintää, jonka mukaan EKP:n suhtautuminen inflaation poikkeamiin oli epäsymmetristä vanhan rahapoliittisen strategian aikana vuosina 1999–2021. Tuolloin inflaation ylityksiin hintavakaustavoitteesta suhtauduttiin selvästi vakavammin kuin sen alituksiin.

”- EKP:n viestinnän analyysi viittaa siihen, että keskuspankin suhtautuminen inflaation ylityksiin ja alituksiin on ollut epäsymmetristä vuosina 1999–2021, mutta vuoden 2021 strategiauudistuksen, jossa EKP muutti hintavakaustavoitettaan, jälkeen viestintä on muuttunut alustavien tulosten mukaan symmetrisemmäksi, toteaa Heikkinen.

”Väitöskirja osoittaa myös, että median sävy on yhteydessä inflaatio-odotuksiin eri väestöryhmissä, ja että verkkohakudata tarjoaa lisäinformaatiota lyhyen aikavälin talouskehityksen ennakointiin.

”Heikkisen väitöskirja ”Essays on Expectations and Communication in Macroeconomics” tarkastetaan 10.1.2026 klo 12.00 Seminarium-rakennuksen Vanhassa juhlasalissa (S212).”

Väitös kulemma vielä tarkistetaan, mutta kyllä ennusmerkit olivat todella hyviä. Kustoksena toimi Kari Heimonen, joka kirjoitti paljon keskustekusta muistiin. Tässä on sitten mietteliäs hän.

Myöhemmin istuimme vielä hetken karonkassa Lyhdyssä. Tilausravintola Lyhty oli täynnä Alvar Aallon muotoilua; kaunista ja sympaattista. Yksinkertaisuudessa on jotain, kun se on käytännöllistä ja silti täysin omanlaistaan. Kuuntelimme puheita, joita kollegat ja paikalle saapuneet ystävät pitivät. Joni Heikkisen tietä oli vaimoni seurannut jo pitkän pitkän ajan siitä lähtien kun tämä oli nuori poika ja alkoi taipaleen A:n tyttären kanssa. Paikalla olivat myös Jonin vanhemmat. Kollegoiden kiitosten jälkeen oli heidän vuoronsa.

Pitkä tie tuli kerrotuksi monin eri tavoin ja koskettavin sanoin.

Ajattelin siellä näin: kaikessa elämässä on aina toivoa. Kehitys ei sittenkään pysähdy. Umpikujassakin voi olla ovi, tai sen voi kiertää, ellei jopa ylittää. Kunhan vain maltamme katsoa aina palloon. (Tennispelaajan tärkein ohje.)

Uskon siis yhä tulevaisuuteen, haluan uskoa, vaikka moni asia sitä uskoa on jo horjuttanut. Jo vuosikymmenet ajatellut ja pohtinyt entropian lakia, sen todenperäisyyttä. Se näyttää yhä pitävän paikkansa. Entropian laki on termodynamiikan toinen pääsääntö. Mutta sen voi myös irrottaa yhteydestään ja sen avulla miettiä koko maailmamme.

Minä suomennan lain vaikkapa näin: Kun maailmassa kaaos lisääntyy, jotkut sen osat kohoavat kuitenkin yhä näkyviin kuin pylväät ja järjestys niissä kehittyy, samalla kun nuo pylväät nousevat hitaasti kohti korkeuksia. Juuri tässä, kaikessa tutkimuksessa, on myös maailman toivo. Lääketieteen kehitys koskettaa näkyvimmin ihmiskuntaa, mutta kaikki muukin tutkimus tekee laillaan samaa, se ei vain tulee esiin samalla tavalla.

Toistan yhden vanhan mietteeni: Tiede pelastaa, taide parantaa. Toki edellyttäen että kyse on laadusta. Tiedettä seuraan ja kunnioitan, taidetta seuraan samoin mutta sen kanssa myös elän ja rakastan sen parhainta osaa. Sekä tiede että taide ovat ihmiskunnan suurimpia saavutuksia tai pelastajia, sanottakoon tuo miten vain.

Aika Jyväskylässä päättyy ja suuntaamme kohta vaimoni kanssa kohti kotia, kunhan vähän edes alkaa sarastaa. On sunnuntaiaamu. Viime päivien pakkaset ovat hieman lauhtumassa, mikä ei tunnu pahalta, päinvastoin, joskin pieni lumisade liukastaa teitä. Varoen siis matkalle. Edessä on vielä monen tunnin vääntö.

Se myös piti paikkansa. Ohittajat peittivät auton aina sellaiseen pyryyn ja lumen sakeuteen että hyvä kun tiellä pysyimme. Mutta pysyimme, koska kotona olen ja tätä blogia laittelen.

Lauhtumisesta seuraa kyllä paljon hyvääkin. Vanhan talon lämmittäminen helpottuu. Ulkoilu on meiltä nyt syystä jäänyt, mutta voisi pian alkaa taas. Liike on lääke ruumiille ja hyvä kunto voi edistää jopa henkeä. Jos vielä jonkin aikaa sinnittelemme, saattaa kevätkin yllättäen tulla.

Uusi alku ja taas uudet näköalat. Ja niiden myötä kuin uusi elämä. Näin sen koen. Kohta kylmyys voitetaan, kohta lämpö palaa ja saa elämän vilkkaammaksi, maailmamme lauhaksi ja vihreäksi. Vain eteenpäin mennen tiedämme, mitä edessä todella on ja mikä meitä vielä odottaa. Tuskin maltan odottaa. Optimisti minussa nostaa sittenkin taas päätään. Turhaa tai ei, sen tiedän sitten, kun joskus itse pääsen maaliin.

(11.1.2026)