ENÄÄ VIIKKO

On lauantai ja kolmastoista joulukuuta. Viikko vielä ja yksi päivä siihen ja koittaa se päivä jota näin loppuvuodesta eniten odotan: tasaus. Se on tänä vuonna 21.12. – ensi viikon pyhänä siis. Vaikka seuraava päivä on edellistä vain ehkä minuutin pitempi, se täyttää jo mielen ilolla. Taas mennään eteenpäin. Aika on samaa aina, mutta ajan kulku ja suunta tuntuvat heti toiselta. Me kuljemme silloin jälleen kohti valoa. 

Valo on aurinkoinen sana. Eilen perjantaina aurinkoa oli lähes koko päivän, se tuntui ihmeeltä. Mutta tänään se nousee vasta 9.22 ja tänään sitä tuskin näemme. Näin ennuste kertoo. Ja ennusteisiin on nykyään jo syytä lähes aina luottaa.

Päivät ovat nyt kuluneet nopeammin, kaiketi siksi, että joulun (lue seisauksen) odotus niitä siivittää mitä minuun tulee. Joulu on toki juhla sekin, hiljetymisen aika. Bengtssonin kirjassa Orm punainen joulua toisaalta juotiin hälisten ja hurjin menoin kuningas Harald Sinihampaan hovissa. Ynmärrettävää, sillä juuri pimein aika tarvitsi menneisyydessä vastapainokseen iloisen valon juhlan viikinkiajan menoin. Päätä on tainnut särkeä sitten, mutta kyllähän se hellittää, jos joulun juomista ei liikoja jatkettu.

Kristinusko omi taktisen viisaasti aikanaan kaikki pakanalliset juhlat itselleen ja niinpä jouluna syntyi Kristukseksi muuntuva Jeesus, kun taas juhannus, tuo pakanallinen kesän valoisimman ajan ilojuhla laitettiinkin Johannes Kastajan nimiin. Sopii kyllä sekin. Kokkojen polttoa myöten. Tosin Johannes Kastaja tapettiin niin, että pää kuljetettiin tarjottimella Herodekselle, koska Johannes oli miestä moittinut hänen uudesta avioliitostaan. Näin siis legendan mukaan, ja kuten ehkä tiedämme, legendat ovat hienoja, mutta totuuden löytäminen niistä on kullan etsintää Lapissa. Toki olen hippujakin joskus nähnyt, tosin Kiilopään kaupassa vain.

Aika on mennyt kaikessa puuhassakin ja jopa tennistä olen pari kertaa päässyt lyömään. Olemme myös yrittäneet sään suosiessa kävellä pitkiäkin matkoja, jotta kunto ei vallan romahtaisi. Ja aika on kulunut jopa kirjoittaessa. Kun kirjoitan, elän. Ja kun elän, kirjoitan!

RUNOUS

Kaikkiaan sain aikaan kolme runonnäköistä. Aihioita, joista ei heti tule mitään sen enempää, mutta joita hioessa jokin särmä voi sentään paljastua.

Hiominen on kiinnostavaa ja innostavaa työtä. Työksi sitä kutsun, koska se vaivaa päätä kuin mylly. Ja jos pää elää, olen elossa minäkin. Taas lause, jonka voisi löytää jostain uudesta runostani. Jos, jos ja jos.

Ensimmäiselle runonnäköiselle annoin nimeksi Im Nebel. Se eli ”Sumussa” on Herman Hessen runo, jonka nuoren poikana opettelin ihan ulkoa ja osaan sen yhä:

Näin se alkaa: ”Seltsam, im Nebel zu wandern!”

Outoa onkin sumussa vaeltaa. Ja  niin totta. Sumussa olemme vaeltaneet monen päivän ajan. Vaikka juuri nyt maassa on hetken myös hentoa valkeaa kuuraa, ovat sumu ja sade ja kosteus olleet jatkuvia vieraitamme ja tulevat kohta jälleen olemaan.

Näin se vaikutti minuun:

Sumussa kuljemme taas kuten usein,

ja antaahan sumu toisaalta suojaa,

vaikka ilman aamun kirkautta

ei meillä kuitenkaan ole toivoa.

Kuuntelen veden ääntä;

juuri se on parasta hiljaisuutta.

Myös joutsenet tietävät sen.

Ilman luontoa ei ole ihmistä,

muttei luontoakaan ilman meitä.

Maailma on paradoksien paikka,

joista on yritettävä valita se viisain.

Sen ratkomiseen näkyy kuluvan

tämä lyhyt tai joskus jopa pitkä,

mutkikas ja väliin kuin suora,

myös kaunis, myös valoisa,

mutta usein vain musta ja synkkä

– silti kaikesta huolimatta sittenkin

niin ihmeellisen innostava,

aina tuolla jossain edessä

siintävä yhä väreilevä elämä.

’

Toinen runonaihio sai nimekseen Historia. Tuosta aiheesta on tullut yksi niistä, joita yhä enemmän mietin ja pohdin. Ilman historiaa emme ymmärrä nykyaikaa. Mutta historiasta pitää myös tietää jotain muutakin kuin mitä ulkoministerimme luuli tietävänsä. Uskomukset ovat omaa ajattelua, omaa uskontoa, eivät tosiasioita. Ja siksi historiaa pitäisi aina vain enemmän opettaa kouluissa. Kuten kirjallisuuttakin. Mutta kun tuon toisenkin siihen lisäsin, tajusin heti, miten mahdotonta se näinä päivinä on. So last year… Sekin on toki sanottava tällä uudella valtakielellä, joka tekee ugreista vielä enmmän mökeltäjiä ja tekoälyn käyttäjiä.

Kaikki menneisyys on mennyttä,

ei sinne tarvitse jäädä harhailemaan.

Tuota labyrinttia pitää itse Minos yllä

vähän kuin omaa synkkyyttään poistaakseen.

Myös kohtaloksi voisi sitä nimittää.

Menneestä me kaikki synnyimme,

tulevaan olemme aina matkalla

ja silti olemme vain tässä juuri nyt.

Unohda siis se, minkä koit jo,

olivatpa asiasi silloin täysin kunnossa

tai sitten mutaisen alhon pohjalla.

Jos se suututtaa ja kaivaa mieltä,

jos paikkaat uudella vääryydellä vääryyden,

et todellakaan pääse koskaan perille.

Ehkä siksi meillä on myös historia,

vääjäämätön tuomari, lakinsa tunteva,

meitä kaukaa ja viisaasti tutkiva,

jonka ääntä silti enää vain harva

jaksaa todella kuulla.

Kolmas harjoitelma sai sitten nimen Miten helppoa on kuolla. Sen annoin sille juuri nyt. Näin juoksee miehen aatos täällä. Kuolemaa aloin miettiä vielä enemmän, kun luin Merete Mazzarellan viimeisintä kirjaa vanhuudesta. Ei ehkä olisi pitänyt. Mutta se on toinen juttu. Kuolemaa on toisaalta luontevaa ajatella nyt keskellä pimeyttä. Kesällä nämä mietteet ovat toisia, ne ovat täynnä iloa ja maailman vihreyden kasvua, ilman politiikkaa siis.

Ei ole helppoa elää vanhaksi,

mutta vanhana on helpompaa kuolla.

Miten kaipaankaan monia, jotka jo ovat poissa,

miten elävinä he silti ovat usein mielessä.

Ei ihminen katoa, hän vain vaihtuu ja monistuu,

elää kaikkialla yhä ihan niin kuin luontokin,

joka antaa meille meidän jokapäiväisen työmme.

Jokaisesta hetkestä haluan kiittää ilman sanoja,

jokainen katse on eräänlainen lahja maailmalta

ja sitä seuraava uni taas ihmisen ikuisuus,

joka ei koskaan tunnu kunnolla valmistuvan.

Totta tuo on, en edes yritä väittää vastaan;

kun alitajunta puhuu, on parasta vaieta.

Niin käy, että heti ja kuin sen merkiksi

eroaa ruumiistaan sieluistamme yksi

lentäen lintuna alati tummenevalle taivaalle.

Ei se sielläkään kiellä olevansa minä.

MINUUS

Ihmiselle on tärkeää tajuta olevansa minä. Oma itse. Kunhan se ei mene liialliseksi a la Trump. Hänestä tullee varmaankin suurin mahdollinen pellehahmo, minkä historia on maailmaan ikään kuin vahingossa luonut.

Tuollainen yliminä (Übermensch) eli ylenmääräinen minuus on pahasta, mutta vahva minuuskäsitys taas on ihmiselle itselle hyväksi. Sen avulla on helpompi kestää maailman myrskyjä, näin luulen, uskon ja ehkä jopa totean ja todistan.

Tuokin eli usko siihen, mitä tahtoo sanoa ja tulee myös sanoneeksi, on osa minuutta.

Nyt on yhä aamu, auringon nousuun on aikaa vielä parisen tuntia. Edessä on siis kokonainen päivä. Saatamme lähteä kohti Lohjaa, jossa vietetään perinteisiä Menneen ajan joulumarkkinoita. Ostaminen jää vähiin, mutta ainahan on kiintoisaa kuljeskella ja katsoa mitä ihmiset nyt ovat keksineet.

On hälinää, valoa, elämää, Suomen kansaa ja Lohjan vanha kivikirkko siinä kaiken keskellä yhtä vakaana kuin jo lähes 600 vuotta sitten. Kyllä ihmisen työllä voi olla merkitystä myös uusille ja taas uusille sukupolville. Sen jo pelkkä kirkkorakennus minulle todistaa.

(13.12.2025)