JOULUKUU

Joulukuu on alkanut pimeänä, mustana ja märkänä. Joka päivä on satanut ja satanut. Kun ei kaatamalla niin sitten tihmuten. Lumen ohut verho, sen kaikki kauneus on valunut maahan ja jokiin ja lopulta mereen noustakseen sieltä taas joskus takaisin taivaalle ja takaisin maahan.

Mutta vielä joskus aamuisin (klo 9) on valoakin näkynyt. Sen ohuet viirut taivaalla ovat lahja, jota todella arvostan.

Ei pitäisi valittaa, sillä olemme onnekkaita kun vettä tulee. Sadetta ei ainakaan vielä saada niin paljon, että se aiheuttaisi suuria maanvyörymiä ja tulvia jotka tuhoaisivat asumuksia ja ihmisiä siinä sivussa. Kyllä tulvia on varsinkin keväisin (etenkin Pohjanmaa ja Lapin joet), mutta sittenkin rauhallisemmin. Sitä helpottaa myös maamme suhteellinen mataluus, mitä maanvyörymiin tulee. Jyrkkiä vuorenrinteitä löytyy harvasta paikasta ja niissäkin kasvillisuus ja metsät sitovat maa-ainesta ja pitävät sitä paikallaan. Luonnossa on tuhansia asioita jotka tukevat toisiaan ja auttavat myös ihmiskuntaa, vaikka niitä ei mieltäisikään tärkeiksi. Mutta yleensä me vain katsomme maisemaa, toteamme sen, ja siinä lähes aina kaikki.

Suomessa makeaa vettä vielä todella on, ne kuuluisat tuhannet ja taas tuhannet järvet, lammista puhumattakaan. Ja pohjavettä riittää myös, sillä sekin uudistuu, kun sateet saavat rauhassa imeytyä maahan. Vesi on elämän tärkein juoma, yritän sanoa juhlallisesti, koska vesi on selvästikin osa minun uskontoani, sitä kaikkinaista elämää, joka spiraalina kiertyy eteenpäin vuosituhannesta toiseen. Vesi edistää kasvua kaikkialla, myös meillä. Vettähän me itsekin suureksi osaksi olemme.

Toisinkin voisi olla. Juuri äsken osuin taas lukemaan tuhoisista tulvista ja maanvyörymistä, joita taas tapahtui eteläisemmissä maissa, joissa metsiä on hakattu liikaa. Ja niitä tulee edelleen tapahtumaan. Ilmaston muutos, jälleen nuo kaksi sanaa, ovat vastauksena moniin kysymyksiin, joita yhä useampi osaa myös esittää. Kaikki, pienikin, vaikuttaa lopulta suureen kokonaisuuteen. Se perhosen siiven heilahdus täällä ja maanjäristys toisaalla.

Kuljemme juuri nyt pimeässä kohti valoa. Tuo on kuin uskonnollinen ilmaisu, pastorin saarnasta. Pastori-sanan etymologia (pastor on latinaa ja tarkoittaa paimenta) vie meidät ulos niityille, joilla me muut vaellamme  hänen kaitseminaan ja olemme siis lampaita?

Määkisin jos osaisin, ja osaanhan minä. Joskus lauseenikin ovat sellaisia, kuten nyt. Taas palaan uskontoon; iän merkkikö se? Vaikka en usko ajatukseen jostain nimetystä ja valtaisasta Isä-Jumalasta, voisin silti huoleti laulaa kirkossa Hoosiannaa, jota taas lauletaan, kun adventti on jo alkanut. Kirkon akustiikka, korkeat holvit ja laulu antavat omallekin mielelleni rauhaa. Sitä voi kutsua pyhyyden läsnäoloksi mielessä.

Pyhyyden tunteminen on osa lähes jokaisen ihmisen maailmaa, ja pyhyyttä saa ja voi tuntea meistä jokainen; tuntea laillaan. En paheksu saati tuomitse minkään uskontokunnan uskovia, mutta kyllä niitä tekoja, joita uskon nimissä tehdään. Pahimmillaan ne tuhoavat elämää sen sijaan, että juuri uskon ja uskonnon pitäisi sitä edistää.

Siinä paradoksi, jota toivoisi jokaisen aina miettivän ennen kuin lähtee uskonsa nimissä vihan poluille. Miten helppoa tämän sanominen on ja miten helppoa kaiken muuttaminen on sanoin ja teoriassa. Mutta käytäntö on toista. Israel ja Palestiina vihaavat toisiaan vielä ainakin sata vuotta ja juuri nyt palestiinalaisilla on siihen suurempi syy. Tasapainoa ei vain synny. Venäjä ja Ukraina eivät sen enempää voi enää koskaan solmia rakkausliittoa, eivät ainakaan muutamaan kymmeneen vuoteen, ellei jopa sataan. Jos norsu ei unohda, ei unohda ihminenkään eikä kansakunnan historia. Oma kansalaissotamme, sen julmuudet ja niiden muisto on ollut siitäkin todiste, kuten usein olen jo sanonut.

ELÄMÄN LAKI?

Lähdimme jo puoli yhdeksältä ajamaan Helsinkiin, koska A:lla oli edessä kuukausikokous, nyt vaihteeksi Herttoniemessä. Tie sinne ei ole koskaan tyhjä saati suora, mutta jotenkin olen oppinut kurvailemaan sinne lähes tyynesti. Ensin tosin on simppelein osuus eli pitkä legi pikatietä, kun hiljaisilta kyläteiltämme ja vanhalta Turuntieltä on sille päästy, mutta sitten Munkkivuoren liepeiltä alkaa slalompujottelu kohti Kulosaaren siltaa. Kun sille sitten on päästy, reitti helpottuu jälleen.

Hertsin edessä seurasi rakkaan matkustajan luovuttaminen ja sitten täyskäännös, kun suuntasin takaisin. Mutta minne? Koska jo eilen olin siskoani katsomassa, en ajatellut mennä käymään enää tänään.

Siskoni oli eilen vaihteeksi äreällä päällä ja kiroili. Kun kysyin miksi, sain vastaukseksi tuijotuksen. Väliin siskoni olo on kuin joskus muinoin, mutta usein kaikki suodattimet katoavat.

Vanhuus ei ole lahja, mutta viisaus on. Miksi joillakin lähes satavuotiailla pää yhä leikkaa ja kokemuksen ääni kuuluu, kun taas jo paljon nuoremmat ovat hukkateillä ja eksyksissä – kuin tarpomassa Saharan hiekka-aavikolla kompassia ja hattua vailla. Hurja ja kurja on alzheimer, Herr Heimerin lahja monille meistä. Se on tauti jota eniten pelkään, syöpäkin tuntuu vain postin tuomalta paketilta, joka on otettava vastaan. Sen voi jopa parantaa, jos onnea on; mutta alzia ei. Hitaasti ja varmasti se ottaa ihmiseltä vallan. Lopulta kaiken.

Ceterum censeo eli Muuten olen sitä mieltä… aloitti Roomassa aikanaan Cato vanhempi jokaisen puheensa. Cato halusi että Karthago hävitetään. Toistolla oli ja on kait yhä voimaa. Jälleen kerran ajatukseni siirtyvät siten eutanasiaan. Jos alz tarttuu minuun, niin toivon, että minulla on sitä ennen mahdollisuus itse laillisesti poistua tästä olotilasta ja maailmasta.

Paljon olen jo nähnyt vaikka mitä, mielelläni näkisin lisääkin, mutta en muistisairaana, koska siihen näkeminen ja havainnointi loppuu. Siksi eutanasian salliminen olisi parasta mitä voin toivoa. Aina tahdon kysyä miksi vielä järjissään oleva parantumattomasti sairas ihminen ei voisi poistua oman tahtonsa turvin täältä ennen kuin tahto kokonaan katoaa ja jäljelle jää ruumis, joka ei tiedä olevansa. Eutanasian sallliminen olisi todellista elämän kunnioittamista, ei nykyinen ruumiin keinotekoinen hengissä pitäminen, jos pää on siitä jo tavallaan irti. Ja huom. Kyse olisi siis kohteen omasta valinnasta ja tahdosta!

KAHVILASSA

Suuntasin Hertsistä kohti Kaivopuistoa ja nyt kirjoitan tätä  Ursulassa, yhdessä mielikahviloistani. Siinä ei ole mitään uutta. Kahviloissa kirjoitettiin jo 20-luvulla, Pariisissakin. Hemingwayn A Moveable Feast kertoo siitä. Kirja on suomennettu nimellä Nuoruuteni Pariisi. Se on oikeastaan yksi Hemingwayn parhaista, vilpitön, kiinnostava ja jopa kirjoittamisen prosessia valaiseva. Myös kultuurihistoriaa, kun Hemingway kuvaa niin Gertrud Steinia kuin vaikkapa Scott Fitzgeraldia, usein myös hauskalla tavalla. Huumorikin on kirjassa outoa kyllä aitoa, se syntyy tuosta vain, kuin tyhjästä. Juuri sellaisesta eli alleviivamattomasta hauskuudesta pidän paljon.

Itse olen kirjoittanut kahviloissa jo kauan. Ensin käsin ja huvittavaa kyllä juuri Pariisissa. Siellä vaihdoin aina kahvilaa, kun käsi väsyi, tunti oli kulunut, yksi café au lait juotu ja tarjoilijat alkoivat katsella. Kävelin pitkin poikin kuudetta arondissementia ja löysin aina uuden sympaattisen kahvilan, kuinkapa muutenkaan. Tilasin taas kahvin, istuin ja jatkoin vihkoon raapustamista. Jotain siitäkin syntyi; pieni lastenkirja, jota toisaalta kukaan ei enää lue. Mutta se ei ole tärkeää, vaan se, että  kirjoittamisen ilo ja tapa on säilynyt mielessä ja palauttaa kuvinakin näkyviin ajan, paikat ja tunnelmat. Onneksi muistia yhä on.

Ursulassa olen istunut ja ihan nuoresta pitäen. Aina vain palaan sinne ja tiedän hyvin miksi. Merta katsomaan.

Avara ulappa tuo lohtua kirkon lailla. Kahvila on pieni, puisto suuri vanhoine puineen eikä nyt paikalla ole paskahanhiakaan, jotka ovat lentäneet meren yli oikeampaan Eurooppaansa, jonne ne kuuluvat. Meri kuohuu jo hieman, se on synkkä ja harmaanmusta, lähestyy täyttä kiehumista eli vaahtopäisiä aaltoja, muttei aivan saa niitä aikaan, koska lahti kahvilan edessä on kapea. Matalat kalliot saarten välissä eivät kuitenkaan estä näkymää Harmajalle saakka ja siitä aina horisonttiin. Sinne on hyvällä säällä matkaa jotain 40 kilometriä, jos sitä katsoisi sadan metrin korkeudesta. Maalta katsoen etäisyys horisonttiin on kuitenkin paljon paljon pienempi. Pyöreä on pallomme.

Gråhara! Miten Harmajastakin muistuvat mieleen ne matkat, kun nuorena palasin Pariisista tai muualta Euroopasta. Se tapahtui aina Tukholman kautta ja sitten aamulla hytisin jonkin Aallottaren kannella ja katsoin Harmajaa ja Helsinkiä horisontissa ja tiesin että nyt todella päädyn taas  kotiin. Olo oli sekä hyvä että haikea. Mutta palattava oli. Ja aina kun asettui, alkoi jo uuden matkan mietintä.

Vaikka Harmajalla tuskin on enää luotsitoimintaa, kaikenlaisten reissujen ja purjehdusten muistomerkkinä se säilyy minulle ja sellaisena toivon mukaan myös pysyy.

Patsaattomat muistomerkit ovat itselleni tärkeitä. Yhtäläinen sellainen on tämä Ursulan kahvila, joka rakennettiin olympialaisiin 1952 ja vain kerran laajennettiin, mutta sekin tehtiin pieteteetillä, tekee mieleni nyt sanoa. Kun kahvila äskettäin myytiin ja omistusoikeus siirtyi suurelle yrittäjälle, vanha hieno rakennus puretaan ensi vuoden syyskuussa. Tilalle rakennetaan täysin uusi ja uljaampi pytinki. Tämä on jo hyväksytty. Enää toteutus puuttuu.

Surkeaa, mutta totta. Voi olla, että siihen loppuvat käyntini Ursulassakin. Jos Helsinki jotain osaa, niin tuhota vanhaa ja rakennuttaa uutta, muuttaa maisemaa ja tehdä sitten samalla kaupungista myös täysin sisäänlämpiävää. Me jotka muualla jo asumme, emme enää tunne vanhaa stadiamme.

Ei meillä kaukana asuville ole tänne tuloon kohta mahdollisuutta muutenkaan. Jankutusta tämä on taas, mutta totta. Auto, jota metsässä asuva maalainen hevosena tarvitsee, on helsinkiläisten päättäjien vihollinen, sille ei parkkipaikkoja enää pidä suoda. Ymmärrän kyllä, ettei yksityisauto kuulu kaikkialle, että kaupungissa on hyvä olla kävelykatuja, mutta toivoisi, että kaukaa tuleva voisi autonsa jättää edes jonnekin. Siinä nöyrä pyyntö. Nyt juuri poistui Vanhan kauppahallin pysäköintialuekin, kun sinne yritin. Koko ranta tullaan sulkemaan ja rakentamaan.

Olen kyllä ymmärtänyt stadin päättäjien ikioman agendan. Ehkä näin. Kaupunki kuuluu hyväkuntoisille kolmikymppisille ja kaikki muut joutuvat väistymään kuin agressiivisen pyöräilijäpopulaation tieltä. Mutta vanhoiksipa nuokin päättäjät joskus tulevat… Ja sitten? Niin, mitäpä sitten. Hourivat enää vain jossain lokeroissaan vanhoja hyviä aikojaan muistellen. – Me teimme tämän kaupungin, mutta kenelle me sen teimmekään? Hei, kuka muistaa?

ITSENÄINEN MAAMME?

Lauantaina on nyt sitten itsenäisyyspäivä, joulukuun kuudes. Sateessa ja harmaudessa sekin vietetään. Muistan aikoja, jolloin pakkasta saattoi jo olla parikymmentäkin astetta. Ihan lämmityskulujen tähden sellaista ei nyt toivoisi. Eikä vendaa pakkasen kouriin aivan heti taida tulla; ainakin ennuste lupaa suhmuraisen sään jatkuvan yli itsenäisyyspäivänkin.

Itsenäisyys on hieno asia, kunhan siitä osataan pitää kiinni. Aikanaan olimme Neuvostoliiton varjon alla, nyt meitä varjostaa sotahulluksi muuttunut Venäjä (Putin the Perkele) ja myös Euroopan Unioni useine totaalisen järjettömine määräyksineen. Töötti-Trump on onneksi kaukana, mutta kaikesta eli myös hänestä olemme jo riippuvaisia. Kyllä todellinen itsenäisyys on harvalla maalla, ehkä vain jollain Norjan kaltaisella, joka on öljystään saanut niin suuret tulot, ettei sen tarvitse ainakaan vielä kuunnella ketään. Lähes jokaista muuta kontrolloi vaikkapa kauppa ja kapitalismin ah niin monenkirjava ja rahanahne maailma. Tai kommunismin Kiina miljardööreineen. Samaa suota siis sielläkin.

Meidän itsenäisyysjuhlamme täällä maalla on juhla, jossa metsän keskellä nautitaan luonnosta ja hiljaisuudesta. Itsenäisyyspäivänä voi myös aina ajatella historiaa sekä kunnioittaa ja tuntea myötätuntoa menneisyyden uhreja kohtaan. Ensin oli kansalaissota ja sitten toinen maailmansota, kummankin kaikki käänteet ja kaikki kauhut.

Silti yhä olemme olemassa ja edes jollain lailla itsenäisinä. Minulle maamme puolustaminen on myös luonnon puolustamista. Mutta kuinka kauan. Kaikkihan täällä on taas ollut surutta kaupan, elintärkeä inframmekin. Tack för det, regering. Silti muistakaamme tuo vanha Adolf Ivar Arwidssonin lause: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.” Myös Ehrensvärd puhui samaa. Suomenlinnasta lauseen voi löytää.

Miten yksinkertaista ja miten totta. Kotimaakin puhuu yhä, kuten puhuu myös mäntyjen tuoksu ja niiden humina tuulessa. Metsä, sen kasvusto ja puut ovat minulle ehkä sittenkin se puhuttelevin Suomen lippu, vaikka kyllä lipustamme ja sen selkeydestä sekä väreistä pidän myös. Mutta metsä on metsä, se elää ja kasvaa jos annetaan, se antaa jopa suojaa. Aleksis Kivi, yksi itselleni tärkeimmistä suomalaisista, sen jo tiesi. Jos metsämme katoavat, tuntuu että sen seurauksena katoaa myös loputkin identiteetistämme.

(6.12.2025)