YKSI

Lumi on vaate oli Antti Tuurin yhden kuunnelman nimi. Se muistui mieleen, kun lähdin eilenaamulla Lohjalle lumisateessa, joka oli nuoskaa ja tarttui ruohoihin ja puihin. Kauneutta riitti.

Mietin siinä ajaessa Antin kuunnelman nimeä ja asettelin sen tilalle juuri tähän hetkeen sopivampaa sanaa, mikä oli harso. Varsinkin kun tiesin, että kaikki tämä kauneus ei ollut se Keatsin ”ilo ikuinen”, vaan nopeasti katoava hetki. Kaikki ennusteet kun lupaavat lämmönnousua plusasteille ainakin viikoksi eteenpäin. Näin haipuvat heti nämä utuiset ja uniset näyt, joita maisema antaa ja joita juuri nyt suorastaan rakastan.

KAKSI

Lumi on paksumpi vaate kyllä sitten myöhemmin, varmaankin viimeistään tammikuussa. Muistelen että Antin kuunnelman ilmestymisestä on vuosikymmenet aikaa ja sen muistan, että kuunnelma käännettiin saksaksi ja esitettiin siellä. Silloin näin tapahtui usein; nykyään sitä saati kuunnelmia ei oikeastaan enää ole, joitain podcastien tapaisia kyllä. Jos vanhaan aikaan kuunnelman kesto saattoi olla parikin tuntia, ei tuollainen enää ole edes teoriassa mahdollista, ellei juttua pilkota piskuisiin osiin. Itsekin tein aikanaan parisenkymmentä kuunnelmaa, mutta viimeisintä ei enää otettu eikä siis esitetty. Jossain vanhan koneeni arkistossa sekin teksti eli Runoilijan kuolema nyt makaa. Kun alan miettiä, tajuan, etten edes tiedä miten enää löytäisin sen. No, se on vain tätä elämää. Niin katoaa kaikki maailmasta Gloria Swansonin ja normaalimman glorian lailla.

Kokonainen taiteenlajikin eli kuunnelma on samoin lähes kadonnut. Ja tuskin se enää koskaan edes palaa. Uusi aika, uudet tuulet. Kuten myös sanataiteen käyttäjät ja kuuntelijat.

Kun ennen tuntui vitsiltä se, ettei amerikkalaisissa produktioissa juuri mikään kerronta voinut pysähtyä ja jäädä ikään kuin rauhassa tutkimaan uusia mahdollisuuksia, vaan sanat ja kuvat kiirehtivät eteenpäin niin nopeasti, ettei ajattelemaan ehtinyt (päästetty), se on nykyään useimmiten totta kaikkialla muuallakin, siten myös täällä. Poikkeuksia toki oli ja on, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin se, että pellosta löytyisi äkkiä vanha hopeakolikko. Lukijalle, kuuntelijalle ja katselijalle ei useinkaan haluta jättää tilaa omiin ajatuksiin, niin sen koen. Oma ajattelu on aina vaaraksi muille, yhteiskunnalle varsinkin.

Ei siinä kaikki. Mitä esimerkiksi kirjallisuuden kieleen tulee, sen pitänee nykyään olla selkeää ja yksinkertaista kuin junanrata. Kukapa kuvaavia saati kiertoilmaisuja enää ymmärtäisi, nykylapset varsinkaan, sanotaan. Mutta mistä he koskaan sitten enää edes oppisivat niitä? Koko Suomen kielen monivivahteinen runsaus jää lähes varmuudella uusilta sukupolvilta piiloon ja lopulta enää vain hyvin harvojen aarteeksi.

Parissakymmenessä vuodessa on kirjallisuudessakin saatu romutetuksi pyrkimys parhaaseen hyvään, ja tilalle on tuotu, niin mitä? Usein pelkkää simppeliä potaskaa, koska sen myyminen, lukeminen ja siten ostaminen on helpompaa. Ja sitä myöten myös kuunteleminen. Kyllä hyvääkin tehdään, mutta se tulee esiin vain joskus palkintojen kautta eikä muuta suurta kuvaa kuin hetkeksi. Juuri eilen Finlandia-geimeissä palkittiin kuitenkin Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama lastenkirja. Onneksemme.

Voi silti huoleti sanoa että kuoppaan on tultu eikä täältä hevin hetkeen nousta. Kun koulujen opetus on sitä, että koko luokan on edettävä hitaimman ja lahjattomimman mukaan, on edessä siintävä lopputulos toki jo selvä. Tyhmyys on kunniassa eikä uusia tarkkakorvaisia lukijoita kasva kuin vahingossa. Miksi näin? Kertokaapa se meille, arvoisa opetusjallitus.

Jallitus on vankka. Niin kait tuota virastoa voisi nimittää. Yhtä lailla hyvinvointialueet ovat  jo kaikkialla lähinnä pahoinvointia täynnä. Nimet ovat vitsejä, joiden todellisuus on silti hyytävä. Ja se vain pimenee.

KOLME

Unohdetaan kritiikki. Onhan maailmassa aina kaksi puolta, kuten P. Mustapää kirjoitti läkkiseppä Lindbladissaan, ”kolkko ja lempeä”. Aloin kirjoittaa kauniista luonnosta, jossa äsken vielä kuljin kuin sadussa, mutta aina näköjään eksyn muualle ja muutun siiliksi tai sitten muuten vain ärhäköidyn mutisemaan omiani. Lass sein! Katse palloon! Ja onneksi niinkin tapahtui. Kun ajoin kohti Lohjaa, pysähdyin pariinkin kertaan kuvaamaan. Oli syytä ihailla maisemaa. Ja sen tein. Käsky tuli itse luonnolta, ei minulta.

Viimeiset viikot ovat olleet tyyniä, jokienkin pinnat kuin peilejä. Ja taas sama tuuleton lähes pysähtynyt ilmanala jatkuu. Huonoa tuulivoimalle, hyvää katsojalle. Jarrutin ja pysähdyin auton myötä. Otin puhelimen ja menin Häntäjoen rantaan (se kirjoitetaan myös hienostellen Hentjoeksi). Ja katso, kuvattavaa löytyi.

Sama tapahtui myös silloin, kun ylitin Väänteenjoen. Sen kautta Hiidenvesi laskee lopulta Lohjanjärveen. Sadat kerrat olen näitäkin maisemia ihmetellyt ja kuvannut enkä vieläkään ole kyllästynyt. Ehkä siksi, että luonnossa jokaikinen päivä ja hetki on sittenkin aina uusi. Vain raamit saattavat pysyä samoina.

NELJÄ

Yksi oudoimpia näkyjä on yhä pystyssä pysyttelevä auringonkukkien täyttämä pelto Saukkolantien varrella. Niitäkin on jo kylvetty, ei hyötyä, vaan ilmeisesti kauneutta varten. Kukkien siemenet eivät taida vieläkään ehtiä täällä sellaisiksi, että niistä saisi öljyä eivätkä linnutkaan tunnu pellosta piittaavan, vaikka niitä on pystyynkuivuneissa kukinnoissa paljon jäljellä. Nyt kun olen aloittanut pikkulintujen ruokinnan, näen, mitä kyytiä kaupasta ostetut siemenet katoavat lintulaudoiltamme.

Ovatko pellon auringonkukat siis toisentyyppisiä? Ainakaan ne eivät kukkiessaan siltä näyttäneet. Yhä vain ne saavat törröttää korjaamatta paikoillaan.

Muistan jälleen Risto Rasan runon, sen säkeen: ”Täällä van Gogh olisi maalannut voikukkia.” Vuosikymmenet ovat kuluneet ja olisi Vincent voinut Suomessa nyt jonkun auringonkukkapellonkin maalata (ilmastonmuutos), mutta ei edelleenkään samanlaisia kuin Ranskassa.

Vincent, niin. Katson instasta joka aamu uutta van Goghin maalausta, jonka yksi instagramtili tuo näkyville, ja aina ihailen. Miten ihmeellisen hyviä ovatkaan värit. Muoto voi joskus horjua, mutta väri pelastaa aina. Käsittämätön tyyppi Hän jaksoi uskoa itseensä, vaikka kukaan muu ei. Vain Vincentin nuorempi veli Theo auttoi häntä, mutta ei maalaria, vaan veljeä.

Kävi niinkin, että kun Vincent tappoi itsensä, ei Theo elänyt kuin puoli vuotta hänen jälkeensä. Suru sai sen aikaan. Kummankin haudat ovat Auvers-sur-Oisessa vierekkäin saman pellon luona, josta varikset nousivat yhdessä viimeisistä maalauksista ilmaan. Siksi heidät on juuri sinne haudattu, ikiomaan hautuumaahansa.

Olen haudat ja pellon variksetkin onnekseni nähnyt yli 40 vuotta sitten. Myöskään maalaus ei unohdu. Se on myös yksi Vincentin toistetumpia, eräänlainen hyvästijättö laillaan.

VIISI

Jos vuodessa on vaikeita kuukausia, niin pahin niistä lienee marraskuu, november. Yhdeksäs kuu muinaista vuotta, minkä nimi (nove) kertoo ; sillon vuoden alku laskettiin maaliskuusta. Nykysysteemi on loogisempi. Sen lopussa on sekä pimein päivä että myös uuden alun enne. Juuri sellaiseen kohtaan sopii vuoden vaihtuminen toiseksi.

Ameriikoissa asusteleva poikani kirjoitti eilen torstaina, että nousi juuri Kiitospäivän lounaalta. Kalkkunaa! Thanksgiving Day. Sitä ei sentään ole tänne tuotu Halloweenin tapaan, kyseessä on niin amerikkalainen ja vanha perinne. Voisimme mekin kiittää, mutta emme me täällä kiitä. Ennemminkin nurisemme ja senkin teemme usein hiljaa tai täysin vaiti. Se jos mikä lienee ugrien maailmasta saatua perimää.

Joulukuu alkaa ensi maanantaina. Tuo kuu on täynnä hössötystä ja kulunee nopeasti, mutta tammikuu on sitten se toinen vaikeampi kuukausi. Vaikka uusi vuosi alkaa ei siinä vielä ole paljoa toivoa, koska odotamme sekä pahoja pakkasia, että kuljemme yhä pimeässä, toki koko ajan kohti valoa pitenevän päivän kanssa. Mutta se onni on vielä edessä, jossain tuolla, kuten koko ensi vuosi. Mitä luultavimmin tulen senkin vielä näkemään. Ainakin niin toivon.

Ajan kulku on elämän kulkua. Pitkästä aikaa kirjoitin oikein runon, tai sanotaan, että vasta eräänlaisen runon aihion. Helposti se ei tullut, eikä tullut muutakaan sen jälkeen. Mutta näin se kuuluu:

”Päivien kulku on valon lentoa,

joka nopeasti katoaa jonnekin kauas.

Tulee ilta, tulee yö, se taas on ja pysyy.

Pimeässä asuu jo tuttu hiljaisuus,

jonka äänen silti kuulee korvissaan.

Ohuesta lumesta näkee aamulla,

missä peurat, kauriit ja hirvet kulkevat,

ne etsivät rauhaa, suojaa ja ruokaa täältä.

Miten puhdas on ensi lumi,

miten paljon siinä säilyy valoa!

Sama on maailmamme ja jatkuu yhä,

kuten jatkuvat myös nämä vuodet,

joita en enää laske, elän ne vain

niinkuin joki, joka yhä tuolla virtaa

jäätymättä, tyynenä ja vakaana

heijastaen tätä tajuista maailmaa;

ei sitten millään tahdo näyttää,

mitä pinnan alla yhä on.”

Tärkein kohta minulle oli tämä ”kuten jatkuvat myös nämä vuodet,/ joita en enää laske, elän ne vain”. Miksi laskea, kun tietää, että edessä on joka tapauksessa todella paljon vähemmän aikaa, kuin mitä olen jo täällä ollut. Sitä ei mikään tässä maailmassa muuksi muuta. – Let it be, laulaa Beatleskin.

KUUSI

Nyt on perjantaiaamu, ja jos eilen saimme lunta ja jos eilen maisema oli puhdas ja kaunis, kaikki lumi lienee jo yön aikana sulanut tai muuttunut loskaksi.Kun vilkaisen ulos pihavalon paljastamalle autotielle, se on vain vanha tuttu soratie eivätkä auton ikkunat ole jäässä. Lämmintä säätä, lähelle kymmentäkin plussaa, luvattiin ja siltä näyttää. Yhä useammin nykyiset sääennusteet pitävät paikkansa lähes täysin.

Kyllä nykyaika saa myös paljon hyvää aikaan. Varsinkin lääketieteessä on edistytty huimasti. Ja tieteen keksinnöissä. Niitä vain käytetään myös muuhun kuin hyvään ja niin tehdään yhä voittopuolisemmin. Miksi? kysyy taas sieluni kuten aina, kysyy ja toistelee kaikkea yhä uudestaan ja uudestaan. Ja vastaa myös itse, kuinka muutenkaan: Kaipa siksi, että ihminen on yhä aina vain osa eläinkuntaa. The beast in me. Se oli sarja, jonka saimme katsotuksi loppuun eilen. Jotain hyvää, paljon kömpelöä, myös näyttelemistä. Mutta maaliin kuten aina päästiin. Tavalla tai toisella.

Ennen puolta yhdeksää lähden ajamaan kohti Helsinkiä. Ensin näen siskoni, sitä seuraa tennistä Talissa; tuttu ohjelma perjantaille. Tiet ovat nyt paljaita, mikä toki helpottaa ajamista eikä isoa uunia tarvitse kotona lämmittää. Sitten alkaa viikonloppu ja sitten myös uusi kuukausi. Talvipäivän seisaukseen on enää matkaa vähän yli kolme viikkoa. Vuosi vuodelta juuri sen saavuttaminen ja sitten sivuuttaminen on tullut itselleni tärkeämmäksi kaikkia muita vuodenajan juhlia. Olkoon niin myös nyt.

P.S.

Ja taas maisema täysin muuttui. Valkoista väriä näkyy lähinnä enää joutsenissa ja peltojen heinäpaaleissa. Ei siihen tarvittu kuin uusi päivä. Saapui oikea koiranilma: sadetta, tihmua, sadetta ja tuulta. Lumi suli, katosi vain ja kaikki tiet olivat paljaita, kuten olivat niityt, pellot ja metsäkin.

Surkea on sää, vaan kestämme. Lämpöä plus 7, sisällä toki enemmän. Mutta iloakin olen kokenut, kun pelasin tennistä. Sain paitsi juosta tarpeekseni myös muutaman kunnon osuman. Kun muisti, että vasta vuosi sitten lähinnä opettelin kävelemään, liikkuminen tuntui hyvältä. Koskaan, koskaan ei pidä antaa periksi! – Ja tietenkin seuraa lisäys. Kun joskus kuitenkin pitää, taitaa kyseessä olla oikea hetki siihen.

(28.11.2025)