Pimeys ei ole lahja, valo on. Näin kai voisi sanoa ja ainakin sanon. Mitä pitemmälle marraskuu etenee, sitä myöhemmin näkee valon hiipivän naapurin harvennetun mäntymäen takaa.

Vaikka asiaa kuinka kiertäisi, kyllä pimeys masentaa, vaikka ehkä myös käärii ihmistä peitteeseen kuin pientä lasta. Mutta se ei koske kaikkia, ei ainakaan minua. Jo nyt toivon, että kevät alkaisi tulla. Seisaukseen on kuitenkin vielä vähän yli kuukausi aikaa. Sitten vasta alkaa päivä taas pidetä.

Kello on kahdeksan ja jotain siellä sentään jo näkyy, jos näkyy: pensaita, oksia, joiden välistä tihkuu valoa, oikeammin harmaata taivasta. Ja kun menee ulos, on kaikkialla sateen huntua ja usvaa. Sade on sumua, sumu sadetta. Ja tämä vuorottelu on jatkunut muutaman päivän, koska lämpöä on ollut välillä jopa kymmenisen astetta. Nyt juuri se kuitenkin muuttuu pieneksi pakkaseksi ja sen myötä hennoksi lumeksi, kuuraksi, riiteeksi. Talveksi.

Talviväsymys ei ole käsite. Enemmän puhutaan kevätväsymyksestä ja siitä, miten valon määrä vaikuttaa ihmisiin negatiivisesti, masentuviin siis. Kun näkee kirkkaasti miten toisilla on, siis itseä paremmin, kun näkee luonnon kukkivan ja oma elämä puolestaan on pelkkää mustaa, tulee monelle masentuneelle mieleen, että tästä maailmasta ja olotilasta voisi yhtä hyvin jo poistua. Itsemurhaajien taivaassa on aina pouta, muistaakseni juuri noin kirjoitti Lassi Sinkkonen ja tappoi itsensä myöhemmin. Säe oli enne.

Marras- joulukuiden pimeydestä ei kuitenkaan ole vastaavaa näyttöä mielenterveyteen, ellei oteta lukuun kirkasvalolamppujen lisääntyvää myyntiä. Masennus voi olla yhtä yleistä, me emme vain näe sitä pimeydessä. Eikä tavaroiden myynti ei ole aina se, joka kertoo totuuden tilanteesta ja ihmisistä, sillä maailmassa kaikki on nykyään kaupan. Saharaan voidaan kaupata hiekkaa ja Grönlantiin lunta, jos niikseen tulee.

Uskoisin kyllä, ettei pimeys ole masentuvalle kuitenkaan aivan parasta hoitoa. Varsinkaan kun elämme tässä nykyisessä, ikävässä ja väliin niin synkässäkin maailmassa, ettei sitä halua ajatella saati nähdä.

  

Nuorempana tämä marraskuun aika oli aikaa vain, syksyä joka muuttui talveksi. Nuorempana hyväksyin myös kaikki vuodenajat. Sai tulla luntakin tupaan, jätkä senkun porskutti eikä Kallion kundi kuollut. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut ja tehty.

Periksi ei koskaan saanut antaa, se oli pihan opetus. Ja perään sanottiin vielä hampaita purren: – Perkele.

Nyt näin tuskin enää on. Tuskaa tunnen, jos pakkanen puree jo nyt ja joulukuussa, mutta kun sama tapahtuu helmikuussa, tiedän jo, ettei sen mahti voi kestää enää kauan. Silloin kärsimystä siivittää toivo ja odotus on vain eräänlaista matkallelähtöä. Se päivä koittaa, jolloin yhä korkeammalle nousevan auringon lomajuna, -auto tai -lentokone starttaa, eikä pimeys enää hallitse. Se päivä on viimeistään maaliskuun alussa. Kun siihen uskoo ja kun siitä kertoo samalla pitkähkö kokemus, ei mikään enää helmikuussakaan tunnu yhtä pahalta kuin tämä nykyinen ajanjakso.

Kun taannoin ajoin Lohjalle ja takaisin, ei syksyinen mieliala muuttunut, jos kohta kahvilassa käynti sitä nosti kuten aina. Saint Honoré on sekä leipurien suojeluspyhimys että Timo Stolpen luomus: leipomo siis. Missä hän, siellä hyvää. Ja leivonnaisen myötä kuppi kahvia, kauracapuccino tai kappari, kuten sitä kutsutaan.

Näinkin vieraat kielet sujahtavat suomeen ja jäävät. Ja parempi niin. Jos vieraan kielen kirjoitusasukin pysyisi, kohta meillä todella väännettäisi pidgin-englantia aivan olan takaa. Ja se olisi vielä suurempi kauhistus kuin tämä nykyinen, vasta kasvavien sukupolvien aiheuttama kielemme köyhtyminen. Se on selkeä alennustila ja sotku, yksi murheen toki pienemmistä alhoista.

Olkoon. Seisovasta vedestä odota myrkkyä, kirjoitti kuitenkin jo William Blake. Vuosisadat kuluvat, ainakaan hänen aforisminsa eivät.

Käväisin viimein katsomassa naapurin Arvia, joka tammikuussa täyttää jo 91-vuotta. Tuvassaan hän tyynenä istui kumppaninsa Helenan kanssa ja mietti omiaan sekä maailman menoa ja menestystä. Nuo viimeiset sanat ovat lapsuuteni kirjasta eli Peikistä, jossa niitä käytti ajuri Ondursen, jos oikein muistan, vieläpä murteellisessä muodossa tyyliin ”mänoa ja mänestystä”. En nyt pysty sitä tarkistamaan, mutta tutulta tuntuu. Ja itse asiassa voi se olla juuri noin, onhan kirja norjasta suomennettu ja kyse siis käännöksestä. Aina voi kääntää uudestaan.

Vierailu virkisti, sanailut myös. Olisinpa vielä hänen iässään yhtä valpas ja pirteä, jos kohta Arvia ei juurikaan enää huvita lähteä erilaisiin illanviettoihin.

Ihmisiä pitäisi tavata! Ihmiset ovat eläviä, eivät koneita. Eivät ainakaan vielä. Optimus tosin jo on.

Mutta kun jäin miettimään, niin missäs minä sitten itse käyn? Varsinkin syysmyöhäiset illat ja alkutalvet ovat aikoja, jolloin täällä meillä vallitsee täysi pimeys eikä edes ulos huvita mennä, kun mitään pihalla ei näe, vain ulkovalon edessä pienen pläntin. Sitä tavallaan jää ja jättäytyy talon vangiksi. Ei siitäkään hyvä seuraa. Mutta keväällä tulee muutos. Sen on tultava. Näin vannon.

   

Olen monesta eri julkaisusta jo lukenut että alzheimeria voi vastustaa paitsi terveillä ruoka- ja elämäntavoilla ja liikunnalla, (parikin kilometriä päivässä riittää) myös harrastamalla taidetta, lukemalla, opiskelemalla esimerkiksi uutta kieltä. Ja sitten vaikka luomalla jotain, puuhaamalla käsin mitä tahansa sellaista, joka miellyttää itseä.

Kaikki tällainen auttaa päätä pysymään kiinni ruumiissa eli toiminnassa. Pää on akku, ruumis se, joka puuhaa. Jos konetta ei käytä, se ruostuu ja lopulta hirttää itsensä kiinni. Tämä sopii myös ihmisen aivoihin, kun taas tekoäly, sen käyttäminen ja siihen uskominen on omalle ajattelulle suurinta myrkkyä, strykniiniäkin pahempaa. Mutta kuka sitä uskoisi. Kysypä vaikka tekoälyltä.

Poltan takassa puita, joita taas on liiterissä viisi heittokuutiota, kaikki talven varalle. Lisää saan vielä ja sitten voi talvi tulla.

Kunhan se ei vain saavu liian kylmänä. Pakkasta kyllä nyt luvataan. Lämmityskustannukset ovat talvisin isoja jo ihan sähkölaskun takia eikä klapien ostaminenkaan enää ole lainkaan halpaa. Mutta mikäpä olisi. Varmaa on vain se, että kaikki kulut nousevat.

Nuorina kuljimme 70-luvulla paljon Lapissa Tuurin Antin ja Villen (Pertti Terho) kanssa. Ei ollut puhelimia, ei mitään muuta kuin kartta, kompassi ja oma mieli ja halu edetä ja selvitä. Rinkassa oli kaikki mitä tarvittiin; ennen muuta tulentekovälineet. Lapin vesi oli juotavaa kaikkialla. Kukaan ei tiennyt missä olimme. Me tiesimme sen siitä mitä kartta kertoi.

    

Puuta paloi silloin. Puu palaa nytkin. Ja myös sähkö lämmittää. Siihen vaikuttaa kuitenkin se asia, josta olen jo puhunut. Luin juuri että tänne sijoitettujen ja sijoitettavien datakeskusten kulutus tulee nostamaan sähkölaskujamme kymmenen prosenttia. Taitaa tuosta asiasta tulla itselleni piskuinen pakkomielle.

Mutta ehkä siihen on syytä. Kaunis kiitos taas siitäkin, hyvä hallitus. On ollut siis suurta viisautta anella maahamme noita riistäjiä, jotka todellakaan eivät meistä kansana välitä, omista halvoista kustannuksistaan vain. Lopulta he jälleen poistuvat jos olosuhteet muuttuvat ja meille jää – niin mitä? Raunioita, joiden purkaminenkaan ei ole halpaa. Ehkä ne säilyvät lopulta muistomerkeinä jostain kehityksen hetkellisestä tasosta ja muuttuvat tämän ihanan uuden ajan pyramideiksi, joiden merkitystä ja tehtävää eivät kulttuurien ja ihmiskunnan romahdettua tänne jäljelle jääneet heimot pitkään aikaan edes käsitä.

Siinä minun dystopiani. Olisiko optimismia sitten tämä, että ihmiskunnan kehitys kuitenkin alkaa taas, se alkaa ikään kuin alusta. Tuli löytyy, kirjaimet, pyöräkin, ja ehkä lopulta löydetään sähkö jälleen. Ah tuo perspektiivi, ah tuollainen toiveuni. Ikuinen on Rooman valtakunta.

   

Miten maamme käy tämän ajan hurjassa juoksussa, sitä en osaa sanoa. Velkamme ainakin nousee kuin USA:ssa. Me maksamme velkaa, USA ei tule sitä koskaan tekemään, luku on jo liian järjetön, yli 38 biljoonaa. Yksi biljoona on tuhat miljardia. Mutta tuota velkataloutta kai tarvitaan, sillä jos tai kun kupla puhkeaa ja talous luhistuu, muukin maailma seuraa perässä, jopa Kiina. Minne se tuotteitaan sitten myisi?

Maailma laahaa meistä jokaista, sen järki himmenee ja vilkuttaa kuin pian sammuva led-tuikku. Joku haluaisi meitä kai tälläkin yhä opettaa, mutta kuka oppii saati edes pysähtyy kuuntelemaan. Ja jos oppiikin, kuka häntä sitten kuuntelee.

Kaikkein varminta täällä on edelleen epävarmuus. Pysyvää kuten ennenkin vain muutos. Mutta joku tolkku pitäisi silti olla kaikessa. Tolk on venäjää ja tarkoittaa järkeä. Kunpa ikuisen naapurimaamme nykyinen hallitus muistaisi edes sen, mutta turha on toivo. Eikä Putin putoa edes ikkunasta. Luultavasti siksi, että uskon Kremlin ikkunoiden olevan nykyään jo täysin umpinaisia ja vahvaa panssarilasia.

Hyvää mennyttä vanhaa Venäjää on joskus ikävä, sen kirjallisuutta, musiikkia, taidetta. Myös ihmisiä, jotka ihmisiä olivat. Kuollut on Eetu, Eduard Uspenski. Kuollut Tshiiz, Viktor Tshizikov, kuollut Tolja, Anatoli Galilov. Mutta kyllä maassa elää vielä myös muita kunnon ihmisiä. Heitä löytyy joka maasta, pahimmastakin (mm. Pohjois-Korea, Afganistan). Olen varma siitä, että omana elinaikanani en enää näe, mitä naapurimaassamme vielä tullaan tekemään ja miten siellä sitten asioita hoidetaan. Kaiketi onnekseni. Pakko siksi tyytyä moniin, myös hyviin muistoihin. Paljon näin tuossa käsittämättömän suuressa maassa (pinta-alaltaan); paljon koin. Kuten myös muualla maailmassa. Maailma on lavea. Sen tietää pikku Laurikin. Ja myös isompi, nykyään Teksasissa asuva poikani siis.

Muistot ovat osa elämäämme, sen toinen dna. Kun siskoni kanssa nykyään puhun, me palaamme aina joka kerta lapsuuden kesäsaarelle. Siikasaari, Kukkia-järvi. Alzheimer väistyy, Anja herää, virkistyy, muistaa kaikkea jo sota- ajalta, jolloin mantereen taloissa niin Kaupilla kuin Nivussa käytiin töissä. Palkaksi saatiin ateria, mutta aterialla tarjottiin jopa lihaa ja perunaa, mutta ennen kaikkea maitoa ja voita!

Siskoni ilme kirkastuu. Aina kun me tästä puhumme, aika kääntyy ja me palaamme molemmat 40-luvun alkuun. Minä en siitä voi tietää mitään, synnyinhän vasta 1943 enkä muista sota-aikaa lainkaan, mutta kaikkea kyllä sodan loputtua ja siitä eteenpäin.

Kun puhumme, myös Siikasaari palaa minunkin mieleeni. Osaisin yhä liikkua siellä vaikka ummessa silmin, varsinkin luodolla ja Korkeakukkulan kupeella.

Tuo kukkula oli vain pari metriä muuta luotoa korkeammalla, mutta pienenä lapsena se oli valtava, kipuaminen sille voitto. Sen kupeelle istutettiin aina krasseja, jotka kesäkuun alussa tuotiin muuttokuorman mukana saarelle taimina.

   

Lopulta ne kukkivat koko elokuun ja peittivät kukkulan kyljen; ohikulkevat veneetkin pysähtyivät usein sitä näkyä ihmettelemään. Kukkulan laella, pienissä sammalen peittämissä kuopissa kasvoi pari kituliasta ikivanhaa mäntyä. Puhuessamme minäkin koen miltä silloin tuntui, tunnen mäntyjen tuoksun, kun taas siskon mieli on äkkiä jo takasaaressa tuulen kaatamia haapoja sauna- ja hellapuiksi hakkaamassa. Saarella jossa sähköä ei ollut, juuri klapit olivat tarpeen. Niihin hän yhä aina palaa. Siinä hänen Proustinsa ja Madeleine-leivos.

Näin aika liikkuu sinne tänne, 80 tai 90 vuotta katoaa noin vain jonnekin, kun kuljemme lauseiden ajassa ajatuksen voimalla. Se on valonkin nopeutta suurempi. Iän myötä monet tapahtumat ja muistotkin lopulta silti katoavat mielestä, haihtuvat vain. Jossain ne kuitenkin pysyvät, uskon. Tajuisiksi jäävät lopulta vain ne,  jotka meitä ovat meiksi muokanneet: lapsuuden varhaisimmat ajat ja myös vanhat laulut. Ja sitten viimein kosketus. Kunnes aivan lopulta emme tunne enää sitäkään.

(15.11.2025)