YKSI

Vuosia sitten kehitin slogaanin johon yhä jollain lailla uskon:

”Tiede pelastaa, taide parantaa.”

Siinä se. Vaan mitä sillä sitten yritin tarkoittaa. Sitä, että tiede auttaa ymmärtämään ja kehittää yhä enemmän keinoja elämän helpottamiseksi, sairauksien parantamiseksi ja ihmisen kaikinpuoliseksi auttamiseksi. Taide taas – niin eloon jäänyt vanha kuin osin myös uusi – antaa usein tai ainakin monille ihmisille sen tunteen, että ihmiskunta ei ole vain eläimistä koottu, vaan jotain enemmän: materiaa, jossa kuitenkin myös luova henki voi olla läsnä.

Henki, sielu, se joka ylläpitää tunne- ja ajatusmaailmaa, on tärkeä. Näin ainakin itselleni. Kun katson taiteen parhaimpia saavutuksia, mieleen nousee lähes liikutus ja kiitollisuus siitä, mitä jo on saatu aikaan. Olokin muuttuu paremmaksi. Maalaustaiteessa vuosituhansien nousu luolapiirroksista patsaiksi ja sitten maalatuiksi kuviksi on ollut hienoa seurattavaa; musiikissa shamaanirummutuksen muuntuminen jonkun Bachin sellosoinnuiksi samoin. Ja kirjallisuudessa minua kiinnostaa lähes kaikki mitä Gilgamesh-eepoksen jälkeenä on luotu, aina viime vuosisadalle saakka. Runous aloitti sanojen tien. Hienoja klassikkoja on lukematon määrä; toden totta. Kaikkia parhaistakaan en edes näiden vuosikymmenten aikana ole vielä ehtinyt lukea.

Ilman klassikkoja ja uudempiakin saavutuksia joista klassikkoja tulee, olisi oma elämäni toisenlaista, epäilemättä harmaampaa ja vailla uusia perpektiivejä. Kohti valoa on tai sen pitäisi olla ihmiskunnan ikuinen pyrkimys. Pimeyden aikaansaaminen ei ole saavutus, vaan pelkkä typeryyden voitto. Sen nykyhetkemme paremmin ja myös pahemmin kuin hyvin todentaa.

KAKSI

Käymme usein taidenäyttelyissä. Kohteet ovat tuttuja, rakennukset siis. Yksikään ei ole kovin lähellä, mutta sentään muutamien kymmenien kilometrien päässä. Vanhoja rakkauksia ovat Emma Espoossa ja Salon Veturitalli, uusin Chappe Tammisaaressa. Joskus pidin myös Kiasmasta, mutta siitä on jo aikaa. Ateneum sen lähistöllä on kuitenkin yhä kunniassa, aina omanlaisensa. Vanhaa ja tyylikästä rakentamista, jossa aika ja mieli lepäävät.

Helsinkiin on täältä aina matkaa, Turkuun ja sen Taidemuseoon vielä enemmän. Siellä on myös Wäinö Aaltosen museo, josta olemme samaten paljon pitäneet. Se on korjausten takia vielä vuoden verran kiinni. Siispä lähdimme Saloon, eli reissut aloitti Veturitalli. Se on nimensä mukaisesti ollut tila vetureille ja kun sitä katsoo taiteen poistaen, näkee rakennuksen kakunviipaleet, joihin veturit on ajettu.

Nykyään jokaisessa viipaleessa on omanlaistaan taidetta, mutta yleensä aina vain yhdeltä tekijältä. Tällä kertaa vuorossa oli veistäjä Jukka Lehtinen ja näyttelyn nimenä Olipa kerran, tuo ikivanha sadun; mystisen ja ehkä pelottavankin kertomuksen aloitus.

Kun kuvanveistäjä nimensä mukaisesti veisti ennen käsin patsaita ja teki niitä usein vaikkapa puusta, graniitista tai marmorista, ei nykyaika enää näytä suosivan sellaista. Metallista kyllä vielä joskus valetaan, ja sen ymmärtää, valamista varten tehdään ensin vaikkapa kipsiveistos ja sitten sen ympärille muotti. Työtä se vaatii myös, raakaa käsityötä, josta taide syntyy.

Nykyinen veistäminen on valtaosin jo muunlaista tekemistä, se on kokoamista ja illuusioiden valmistamista mistä tahansa materiaalista. Lehtisen materiaalit ovat keveitä ja hauraita ja niiden juju on usein pienssä liikkeessä tai odottamattomissa äänissä. Ne tarvitsevat paljon tekniikkaa tuekseen, jolloin veistäjä on pian enemmänkin insinööri kuin pelkkä patsaan hahmottelija. Ennen veistokset olivat mykkiä, Lehtisellä monet myös puhuivat omaa omituista kieltään.

Katsoin pitkään kuumailmapallon tapaista, joka hitaasti täyttyi, kohosi kattoon, pamahti ja palasi lopulta takaisin riippumaan lähelle lattiaa odottamaan uutta lentoonlähtöä väriään myös vaihtaen. Kaunista ja kiehtovaa, kuin matkan alku ja sen loputon loppu.

A:ta taas kiinnosti pyöreä kuvio, joka heijastui seinään. Aina kun hän vaihtoi paikkaa merkatulle kohdalle, kuvio seinällä hieman muuttui ja kuului kova pamahdus. Saatoin vain kuvitella, miten innokkaasti juuri sitä olisi jokin koululuokka kokeillut.

Myös vanhanaikainen sukeltaja jonka pää erottui lasisessa umpiokaapissa kiinnosti minua. Ehkä siksi että minulla oli lapsena piskuinen sellainen, muovista tehty. Kun meni kylpyyn otin sen aina ammeeseen. Kun imi letkua, se täyttyi vedellä ja vajosi. Kun sitten puhalsi, se täyttyi ilmalla ja nousi.

Kapteeni Nemo! Olihan Jules Vernen kirja yksi niistä jotka luin monenmoneen kertaan. Muistan sen kuvatkin, joissa juuri vastaavissa vanhanaikaisissa sukelluspuvuissa meren pohjalla tarvottiin.

KOLME

Olipa kerran oli jo kuin satua ja Chappe Tammisaaressa jatkoi samaa teemaa omassa näyttelyssään. Metsän olentoja oli laillaan samanaiheinen ja sen taiteilijat kertoivat metsästä kaikkine olentoineen, joita mielikuvitus metsään suinkin halusi sijoittaa. Iso näyttelytila oli hämärretty, jotta magiikka mahdollistuisi. Metsä on suomalaisuuden ydintä, mutta kuinka moni nuori enää sinne uskaltaa saati edes haluaa. Harva, jos olen oikein ymmärtänyt. Olisiko tästä sitten edes hieman apua?

Tunnetuin tämän näyttelyn nimi oli John Bauer (1882-1918), ruotsalainen kuvittaja, jonka teos Tonttujen ja peikkojen joukossa on selvästi jossain elämänvaiheessa osunut silmiini, koska muistin nuo nyt näytteilläolevat ja yllättävän pienikokoiset kuvat kyllä. Yhden tyylisuunnan klassikko.

Osasivat kuvittaa ja kuvitella myös muut, suomalaiset siis. Lotta Rapelin nukkuva tyttö metsässä eli omaa elämäänsä, koska hänen peittonaan tuntuivat olevan tytön unet ja metsän salaperäiset valot ja linnut, jotka tekniikka loihti näkyviin; ne saivat mytyn elämään. Katsoin ja katsoin, mutta videota en ottanut, kuvan vain. Niinpä teoksen funktio ei siinä näy.

Toisessa kerroksessa oli lasiveistoksia ja pitihän nekin katsastaa. Oiva Toikan henki liikkui niitten yllä. Väriä ja valoa, vailla uusimman tekniikan apua, kaiken sen sai katselija itse aikaan. Ja taas otin kuvan, kuvia.

En pidä päiväkirjaa, mutta kuvien pilveenkin tallennettu päiväkirja kertoo missä milloinkin on oltu ja liikuttu. Se riittää, vaikka sanat ovatkin niitä, joille elämäni perustuu. Kuva herättää ne yhä kyllä, jos tai kun on tarpeen.

NELJÄ

Kuva ja elävä kuva. Taidetta näimme myös kun ajoimme kohti Fiskarsia. Maisema muuttui siellä filmiksi, kun suuntasin pienelle kapealle hiekkatielle, joka sillan jälkeen kääntyy Pohjaan ja kiemurtelee läpi lähes hakkaamattomien maisemien tehden pari uskomattoman jyrkkää käännöstä suurten kallioiden välissä, kunnes saapuu Pohjaan johtavalle isommalle tielle.

Sekä metsä siellä, sen puut, että varsinkin aluskasvillisuus kertoivat siitä, miten juuri metsä on tehnyt meistä omanlaisiaan vuosituhansien ajan. Ja nyt metsän jylhyyttä ja salaperäisyyttä säesti hehkuva ruska, joka kotikonnuillamme oli jo ohitse. Jalopuut, lehtipuita siis, pitivät vielä kiinni lehdistään, mutta etenkin maakasvillisuus voitti nyt sen, ja ruohojen ja pensaiden joukossa odottamattomin kaikista: saniaiset. Niin syvää ja hehkuvanpuhdasta ruskeaa en muistanut koskaan ennen nähneeni. Saniaisten määrä oli myös käsittämättömän suuri, ne reunustivat tietä kaiken aikaa.

Tuo näky oli oiva päätös Chappen metsäteemalle. Se loppui Fiskarsin jälkeen. Mutta vielä Fiskarsissakin oli kaikissa suurissa lehtipuissa kunnon ruskaa yhä. Karjalohjalle ajettaessa saniaiset olivat kuitenkin enää keltaisia ja vaatimattomia, pelkkiä kuolevia kasveja. Niin kuin en koskaan olisi niiden outoa kukoistusta nähnytkään, kuvitellut vain.

VIISI

On eletty lokakuun viimeisiä päiviä, mutta yöpakkasista ei ole ollut pelkoa, eikä ole, jos sääennusteisiin on luottaminen. Sumuisia aamuja kyllä taas on riittänyt, koska kosteutta on kaikkialla ja yölämpötila laskee vääjäämättä. Ei kuitenkaan niin, että renkaita pitäisi vielä vaihtaa autoon. Tarkkana on kuitenkin syytä olla.

Sumu on luonnon omaa taidetta ruskan ja saniaisten lailla eikä se tarvitse insinöörintaitoja tuekseen, vain maapallon eri vuodenajoille annetut elinolosuhteet ja pyörimisliikkeen, lähes ikuisen. Kun päästään lähelle puolta päivää, sumu on hälvennyt, mutta ehkä jäänyt pilviksi peittämään taivaan kantta. Sen näemme, kun odotamme muutaman tunnin.

Miten hiljaista on. Ei liiku lehti tuomen, sanoo laulu, eikä liiku muutenkaan, koska on jo maassa mullaksi muuttumassa. Lintunen taas on vaiti, mutta muuten touhukas, kuten hömötiainen, joka päivästä toiseen ilmestyy ikkunapuitteille tuijottamaan sisään ja kysymään, miksei ravintolaa ole jo avattu.

Onko se aina sama, vai yksi monista, en tiedä. A. pitää sitä ainoana ja myös omana lintunaan ja toki suon sen. Mutta sekään ei hellytä minua. Talviruokinnan aloitan vasta kun maa peittyy lumeen ja ruuan etsiminen tulee linnuille hankalaksi. Jos aloittaisin nyt, se olisi sitten jatkuvaa ruokintaa aina maaliskuun lopulle. 

Niinpä ei auta muuta kuin pitää pieni puhe tuolle hätikölle: – Hei hyvä hö(l)mö, vielä voit olla omatoiminen. Ruokaa luonnosta yhä löytyy. Äläkä huoli. Keittiössä on jo talipötkö ja auringonkukan siemet odottamassa. Kyllä sinä niitä taas saat.

KUUSI

Lähden ajamaan kohti Lohjaa ja ajan sumussa. Ajan hiljaa, koska kaunista on ja pysähdyn ottaakseni kuvia ihan vain kauneuden tähden.

A Thing of Beauty is a Joy forever. Aina Keats palaa mieleen. Kuva ei koskaan ole aivan sama kuin oman mielen ottama, mutta onpahan todiste tai muisto siitä miten luonto maalaa maiseman, nyt Whistlerin tai Turnerin lailla.

Ajan hiljaa kyllä myös siksi, että sumusta voi äkkiä rynnätä kauris tai peura, ehkä jopa hirvi ja sumun utuhahmo onkin äkkiä totta. En halua että auto saati metsän eläin vaurioituu. Jos populaatioiden kantaa on syytä pitää aisoissa, sen hoitavat osaavat metsästäjät luvillaan kyllä.

Pysähdyn pariin otteeseen ja otan taas kuvia. Mutta mielen pohjalla ne ovat sitäkin vahvempia. Taide on totta.

Kauneinta ja vaikuttavinta on se, miten miljoonat pienet riippuhämähäkit ovat kutoneet koko laaksomme lähes kaikki heinät ja pajupensaat unen harsoa täyteen. Kaukaa näyttää ensin siltä kuin yöllä olisi sittenkin ollut pakkanen ja laaksossa kuuraa. Mutta hämähäkinverkkoja ne ovat, niin myös teiden varsilla ja jopa puiduilla pelloilla.

Miksi ja miten hämyt sen tekevät, on itselleni alati arvoitus. Onko verkkojen tarkoitus se, että hämyt kääriytyvät nihin ennen pakkasia (sopisi lastenkirjaan), viimeisen saaliin pyytäminen (turha kai, koska ötököitä ei juuri lennä ja pyydyksiä on miljoonia), vai mikä? Joka tapauksessa – kuin talven tuloa enteillen – muutaman kerran myöhäissyksyllä tämäkin näytelmä saa aina uusintansa, kun luonnon omat taiteilijat ovat innolla tehneet työnsä.

Tosin näyttely ei kestä kuin hetken. Nyt, kun marraskuu alkaa, lähes kaikki verkot näyttävät jo olevan poissa. Mutta muuta on tulossa, huomenna sunnuntaina Lohjan kirkossa Mozartin Requiem. Sitä kuunnellessa saattaa sielukin taas alkaa laulaa.

(1.11.2025)