Joskus aamu alkaa vain ja valoa riittää. kun taivas on puhdas. Ja kun taivas on puhdas, on lokakuu silloin myös jo kylmä. Laakson täyttää pakkanen ja pakkashuuru, hieman erilainen kuin sumu, joskin toki samaa maata; olisiko sumun velipuoli. Kaunista ja kuultavaa. Joka tapauksessa monessa aamussa on yhä valoa.

Lokakuu on nyt yli puolenvälin. Kun kello on kahtakymmentä yli seitsemän, valoa väliin tuskin huomaa, sillä ulkona taivaalla on silloin luultavimmin myös pilvilauttaa, joka laillaan estää sitä. Illalla samaan aikaan on myös jo lähes pimeää; vain läntisellä taivaalla näkyy valoa, jos pilviä ei ole. Eilen näkyi. Muistan sen. Ja aina tulee mieleen Kiplingin kirja, jonka jo lapsena luin: Valon kadotessa. Se tosin kertoi sokeutumisesta.

Valo on tärkeää. Pimeä edustaa sekä synkkyyttä että pelkoakin, sillä pimeydessä voivat vaania pedot. Näin uskoin lapsena. Vanha pimeänpelkoni sai minut tosin vahingossa keksimään herra Huun, joka teki touhuillaan pimeydestä ja sen kauhuista leppoisaa ja naurettavaa, koska lasten pelottaminen ei vain tuolta pieneltä mieheltä onnistunut.

Pelon hälventäminen oli aluksi opettavainen ja etenkin alitajuinen tarkoitukseni, mutta aika pian Huusta kuitenkin kasvoi alter ego joka on seurannut minua vuodesta 1973 aina näihin päiviin saakka. Uusia Huu-kirjoja ei silti enää tule, viimeiseksi jäi Herra Huu ja Unen valtakunta, joka ilmestyi 2020. Huun piti vielä muistella, mutta kaikki muistelemisen arvoinen oli jo kirjoissa. Vaikka usein ja mielelläni toistan, liika on liikaa.

Huu ilmestyy maailmaan enää kerran vuodessa ja silloin vain joulukorttina, jonka yhä raapustan ja jonka aika automaattisesti osaan vielä tehdä. Sen ilon lopetan vasta, kun tussikynä ei enää pysy kädessä.

Miksi valo on niin tärkeää, miksi se on symbolinakin voimakas ja positiivinen? Tiedän vain sen, miten itse koen valon. Kun nyt syksyn edetessä ja talven lähestyessä tulee hetki, jolloin pilvet repeävät ja aurinko vaikkakin matalalta pääsee vielä paistamaan jopa talon sisälle, se kohottaa aina ja heti mielialaa vähän samaan tapaan kuin puhdas ruska. Tuntuu, että elämä on hyvä, on se, ja ajatus alkaa lähes laulattaa. Kaikki paha on vain pineän painajaista, jonka valo noin vain lopettaa. Siinä hetken perspektiivi, jota ei mikään toden tunnelikaan ahdista.

 

Kunpa niin olisi myös tässä maailmassa; Voltairen sanoin ”maailmoista parhaimmassa”.

Myös ruskassa on valoa; lehtipuiden ja pensaiden elämän leimahdusta juuri ennen kuolemaa. Se ei onneksemme kuitenkaan ole lopullinen. Kun vain sinnittelemme maaliskuulle, alkavat silmut paisua ja puhjeta taas uusiksi lehdiksi. Elämä kiertää niin kauan kuin suinkin voi. Ja jos maapallo lopulta katoaa, kuten käy, sinkoutuu elämän alkio lopulta jonnekin taas kerran. Niin kuin se tänne ehkä tulikin.

Havupuut, nuo ikivihreät, tekevät neulastensa vaihdon toisin; sitä me, pienet ihmiset, emme juurikaan huomaa. Hyvä, että niitäkin puulajeja on, mäntyjä varsinkin. Kun kulkee mäntykankaalla, tuntee myös hienon tuoksun, jota männyt levittävät kaikkialle ympärilleen. Ymmärtää silloin, miksi ennen varsinkin tuberkuloosiparantolat sijoitettiin kaikkialla Suomessa juuri mäntymetsiin ja harjuille.

Tämän voi hyvin käsittää, kun käy Paimion parantolassa Alvar Aallon arkitehtuuria ihailemassa. Samalla kannattaa koko uljas pytinki kiertää. Siellä on polkukin, jota kuntoutuvat potilaat aikanaan käyttivät. Ja kun kulkee, tuntee männynhavun tuoksun, se on kaikkialla ja odottaa kulkijaa. Männyt puhuvat kun tuulee ja sitten puhuu myös tuuli. Ja latvustojen yläpuolella on taivas, niin avara, niin suopea. Sekä todellinen että symboli.

 

Ei siis muuta kuin matkaan!

Matkaan ei heti päästy, mutta hieman myöhemmin kyllä. Tosin ei muualle kuin kävelemään Lohjanjärven rantoja. Se kannattaa silti aina. Vesi, jopa Porlan umpeenkasvava lampi, on elementti joka kantaa, ei ihmistä noin vain, mutta jonkinlaista venettä kyllä, jollei se vuoda. Ja varsinkin se kantaa katseen ja kantaa taivaan. Siinä on jotain suurta. Vesi on peili, josta näkee toisen maailman, mutta ihmisiä ei, ei ainakaan selvästi. Vain Narkissos näki itsensä ja rakastui.

Mitä omaan itseeni tulee, jotain jouduin ajattelemaan, kun sain Ilkka Pitkäseltä kaksi vanhaa valokuvaa. Hän oli penkonut kuva-arkistojaan ja löytänyt ne.  

Ensimmäisessä olen minä. Seison Niemelän pikkutilan pihalla vuonna 1987. Toinen oli sitten kuva talosta.

Molemmista valokuvasta sain kosolti mietittävää.

Kun katson kuvaa, jossa olen 44-vuotias, en tunne Narkissoksen rakkautta lainkaan. Hämärästi muistan, kuka olin. Ihmisen sisällä on eri vaiheissa monta persoonaa ja kehitysvaihetta, luulen, tai ehkä jo tiedänkin. Jotain palaa mieleen tuosta syksystä, mutta ei enää mitään aivan tarkasti. Sen muistan, että tammikuussa olin Otavasta jäänyt vapaaksi kirjailijaksi ja senkin, että pudotus niin rahasta kuin apulaisjohtajan turvallisesta asemasta oli aluksi melkoinen shokki: todellinen hyppäys pimeään. Ja silti se oli pakko tehdä. Tajusin, että muuten tukehtuisin kaikkeen sellaiseen, joka kirjallisuutta ei ollut. – Kuinka nykyään, sitä en halua enää lainkaan ajatella. Muutama kunnon kustantamo vielä on. Mutta muuten kirjakauppojen valikoimat puhuvat korutonta kieltään.

Tilanteeni horjuvuuteen nähden kuvasta katsoo iloisen näköinen ja aika pulleaposkinen nuori mies (myös nuori, kun häntä arvíoin nykyisin silmin). Se että poskeni ovat tuolloin yhä pulleat on toinen ihme iloisuuden lisäksi. Apulaisjohtajan virassa olin lihonut, mutta muistan, että nopeasti nuo kilot alkoivat silloin toden edessä sulaa. Samaa kyytiä kyllä iloisuuskin katosi. Kahta vuotta myöhemmin, kesällä 1989, yritin sitten jo päästä kokonaan pois tästä maailmasta.

Kuten ymmärrämme, se ei aivan onnistunut. Kun heräsin ja päivien päästä pääsin jaloilleni, olin kaiken lisäksi heti hukkua purjehdusreissun jälkeen. Kiskoin itseäni purjeveneen etuköydestä puolitoista metriä korkealle laiturille täysissä läpimärissä vaatteissa keskiyöllä, tein sen hullun voimin ja onnistuin; niin iso oli sittenkin elämänhaluni.

Siitä jos mistä opin sen, että maailmassa kannattaa aina pysyä, jos se itsestä riippuu. Minkä kohtalo (tai sattuma) antaa, sille tuskin voimme mitään. Kaikki on vain otettava vastaan ja toivottava että pyörremyrskykin menisi ohitse.

Ja meneehän se. Olemmeko myrskyn jäljiltä yhä täällä, sen huomaamme kyllä jos olemme vielä hengissä. Ja pari päivää sitten otettu kuva täsmälleen samassa paikassa kertoo, että kyllä täällä vielä ollaan. Hieman ovat posket kavenneet ja tukkaakin on vähemmän. Olisiko värikin muuttunut, kun aurinko on tukkaa kesällä paahtanut…

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Talon valokuva herätti toisenlaisia mietteitä. Vanhassa kuvassa on Niemelän mäkitorppa, jota vesi-insinööri Makkonen laajensi ja kunnosti, kunnes se jäi, kun mies kuoli. Ja sitten tuli ensin perillisten ja aivan lopulta minunkin vuoroni.

Juuri Makkosesta tuli kuitenkin käsite, joka on syypää täällä aivan kaikkeen: kummitteluunkin.

Kun hankin Niemelän pikkutilan, talo oli jo todella huonossa kunnossa. Kolme ensimmäistä vuotta olivat jatkuvaa remonttia remontin perään – nykyään niin tapahtuu enää vain kerran pari vuodessa. Kuvasta näen, että savupiiput on jo muurattu ja pellitetty ja sortunutta kuistiakin tehty. Näen myös, että talossa on vuonna 1987 edelleen vanha tiilikatto, joka alkoi pian vuotaa ja jouduttiin uusimaan samannäköiseksi peltikatoksi.

Varsinkin kuvasta huomaa sen, miten tyhjää talon ympärillä ja pihalla on. Mitään ei kasvanut, harvaa heinää vain. Kun taloa nyt katsoo kauempaa, ei sitä enää juurikaan voi kuvata kokonaisuudessaan. Talomme katoaa puitten, hedelmäpuitten, pensaitten ja villiviininkin alle, vaikka sitä kiskon ja katkon joka vuosi, ettei se valtaisi sentään kattoa. Pian sama on taas kerran edessä.

Täällä kallion laella oli siis talo ja sen ympärillä tyhjää, mutta vuodesta 1987 on pitkä aika. Innostuin pakollisten ensiremonttien jälkeen istuttamaan vaikka mitä ja nyt saan siitä palkkioksi niin iloja kuin ehkä surujakin. Iloja ovat esimerkiksi sakuran kukkien kauneus ja luumupuun maukkaat hedelmät; samoin tomaattilavat ynnä piskuinen perunamaa. Suruja, joskin lieviä, sitten se, että jopa kulkeminen pihalla vaikeutuu ja varsinkin syksyllä haravoimista riittää.

Vaan turha valittaa: oksia voi aina karsia poluilta ja haravointi kuten kaikki ruumiillinen työ tekee ihmiselle hyvää. Parempi siis sittenkin viidakko nyt kuin entinen aika. Silloin vallitsi pelkkä autius talon ympärillä. Nyt täällä on jopa ”onnen sininen ryytimaakin”, Mustapään runon sanoin. Mutta kuten aina paratiisissa jotain käärmeen kaltaista löytyy myös. Sitä edustavat vaikkapa ensimmäiset Espanjan siruetanat, jotka ovat nyt ehtimässä tännekin. Keväällä ne ehkä jo syövät istutuksia ja sitten alkavat taas madella hitaasti ja kohtalokkaan varmasti aina vain pohjoisempaan Suomeen tahtoen valloittaa senkin. Ilmastonmuutoksen kiitos.

Tuli viimein perjantaiaamu ja viikko alkoi olla pulkassa; työviikko siis. Mitä minuun itseeni tulee, jokainen päivä on uusi. Jos aamulla jotain kirjoittaa, voi sitä iltapäivällä parantaa. Ja jos ei, päivä se on huomennakin.

Luen uutisia, joissa oikeastaan ei ole mitään uutta, ellei siksi lasketa tietoa USA:n Big Pölhön ja Venäjän Velikij Gopnikin eli Suuren Roiston tulevasta tapaamisesta Unkarissa, entisten heimoveljiemme maassa. ”Taapra madjar, hiiv o hozo”. Noin ainakin opin lauseen äänneasun aikanaan Bela Jaworskilta, joka suomensi varsinkin maamme runoutta: ”Nouse Unkari, isänmaa kutsuu.” Se kuului maljannoston hetkelle.

Nyt vain ruska nostaa maljaa.

Maljoja nosteltiin kyllä ennen, parasta palinkaa juotiin Budassa ja Pestissä. Ei ole Unkarissakaan enää ketään jonka kanssa edes puhua. Gyözö, paras ystävä siellä, on ollut manan mailla jo kauan. Mutta muistot jäävät. Ja Gyözön kohdalla ne pysyvät hyvinä. Hän käänsi myös kirjoja, minulta aivan viimeiseksi Äiti-kirjan. Miksi, sitä en vieläkään ymmärrä, mutta Budapestissä lähetystön julkistamistilaisuudessa oli sankasti väkeä. Enää maljassani tosin oli vettä. Mutta kyllä sekin kurkusta helposti alas hulahti.

Jos Trumpin ja Putinin tapaamisista seuraisi ihme, nimittäin se, että myös Ukrainaan saataisiin edes aselepo, ei mikään silti enää palaisi ennalleen. Veljesviha ei lopu edes sadassa vuodessa, sen on kansalaissotammekin opettanut. Oma rajamme Venäjän kanssa oli vielä kymmenisen vuotta sitten rauhallinen, nyt siihen, toistaiseksi kokonaan suljettuun, syntyy paitsi ihmisiä pidettelevää aitaa myös kahdenlainen droonimuuri lennokkeja vastaan. No, hanhille ja muille muuttolinntuille se tuskin kuitenkaan on este.

Uskokoon rauhaan ken tahtoo. Niin kauan kuin Suuri Gopnik orjineen on vallassa, ei aitoa vuoropuhelua voi kuitenkaan syntyä. Vasta kun nykyhallinto romahtaa ja palaavat vuoden 1991 jälkeiset ajat, ne jolloin Venäjä oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen polvillaan (todella oli, näin ja koin sen), voi ajatella, että siitä kaaoksesta ja tyhjyydestä saattaisi kerrankin syntyä myös jotain parempaa. Vanha hyvä Venäjäkin löytyisi taas edes hetkeksi pahojen kerrosten alta, varsinkin 1800- ja 1900-luvun alun hieno kulttuuri niin maalaustaiteessa (vaikkapa Levitan ja Malevitsh) kirjallisuudessa (Gogol, Tshehov, Puhskin, Ahmatova) kuin musiikissa (Rahmaninov, Sostakovitsh). Kyseessä siis vain omat suosikkini.

Mutta ehkä tämä toive on jo turha, ja sitä sen täytyy olla, menneen kaipausta vailla pohjaa. Ei minun vahtivuorollani, siltä tuntuu. Elämä on lyhyt, historia pitkä. Ainoa varma maailmassa on yhä aina kuitenkin vain muutos. Sen tulevat aikanaan näkemään jo toiset. Myös kaikki yhteydenpito olisi kuitenkin jälleen kerran aloitettava aivan alusta ja aakkosista. Eroa niissäkin yhä on.

Niinpä. Maltti, holtti ja tolkku, siinä kolme avainsanaa. Ja sitten vielä tämä, minkä runous antaa. ”Jos pettää sinut elämä”, kirjoitti jo Pushkin 1834 ja vuonna 1973 suomensin minä:

  ”Jos pettää sinut elämä.

   älä masennu, ala suutu.

   Menetyksen hetkellä alistu.

   Usko, koittaa ilon päivä.

—

   Sydän tulevassa elää.

   Nykyisyys on ikävää.

   Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

   ja rakkain on siinä menneessä.”

Kello tulee vasta viisi. Ulkona on hipihiljaista. Yritin äsken vielä nukkua, mutta turhaa se oli. Kahvi odottaa keittiön hellalla nuokkuvassa koneessa sitä, että A. herää ja koneen voi käynnistää. Kahvia tekee jo mieli, mutta hyvä on myös hillitä itseään. Ahneen lopusta kuulin jo Kalliossa lapsena, mitäpä en olisi pihalla oppinut. Turha sitäkin on toistella.

Tällaisia mietin pitkin viikkoa, myös perjantaina. Joka tapauksessa lähdin eilen kohti Helsinkiä kahdeksan jälkeen. Edessä oli ensin käynti siskoni luona, jonka kanssa eilen taas puhuin (hän tunsi minut, ainakin sanoi ”armas veljyeni”) ja sitten tunti reipasta tennistä Talissa. Ja sieltä palasin taas kotiin. Minnekä muuallekaan.

Mitä nyt edessä, sitä en ole vielä lainkaan ehtinyt ajatella, mikä ei ole tyypillistä minua, sillä yleensä suunnittelen päivän etukäteen ja sitten toteutan sen mahdollisuuksien mukaan. Mutta nyt on näin. On odotettava, että A. kertoo mitä hän haluaa, jos mitään. Ehkä kuitenkin käymme Salon Veturihallissa taidetta katsomassa, sanoo toiveikas minäni hiljaa.

Se mitä teemmekin on pieni dilemma se. Mitä maailma antaa, se taas on aina otettava nöyrästi vastaan, jos nöyryys minulta koskaan täysin onnistuu. Niin menneelle viikolle kuitenkin taas tapahtui, myös perjantai tuli ja meni, hujahti vain ja nyt on todellakin jo lauantaiaamu. Pimeää on ulkona yhä. Mutta aamu sarastaa já valoa tuolla jo on, ja valoa on ainakin talon sisällä niin kauan kuin sähköä saadaan. Hyvä silti on pitää myös ajatusten lamppu toiminnassa, kerron itselleni. Huonosti käy, jos senkin unohtaa.

(18.10.2025)