Perjantaina 10.10.2025 oli Aleksis Kiven syntymäpäivä. Hän syntyi vuonna 1834, josta hetkestä oli nyt kulunut jo 191 vuotta. Yhdeksän vuoden kuluttua on siis 200-vuotisjuhla. Ja juhla se on, ainakin mitä itseeni tulee. Pitääpä olla silloin vielä täällä häntä lukemassa ja siten onnittelemassa. Hänen tekstinsä kun meillä yhä on.

Kivi on monin tavoin yhä Suomen kirjallisuuden numero yksi. Edelläkävijä, joka teki ladun umpihankeen. Toisaalta aloittaja on vapaa aivan kaikesta, edellisten konventioista. Ensimmäisen kerran voi todellakin tehdä vain kerran. Ehkä juuri siksi Seitsemän veljestä loi suomalaisen romaanitaiteen tavalla, joka yhä on jokseenkin ylittämätön.

Eikä siinä kaikki: myös runot ovat edelleen olemassa ja hengittävät niin kuin vain hänen kielelleen on ominaista. Lähes kahdessa vuosisadassa suomen kieli on kehittynyt ja muuttunut, mutta Kiveä lukiessa ei tarvita siltikään sanakirjaa, avoin mieli vain. Kellä on korvat, hän kuulee. Tai ehkä paremmin näin: kenellä on halua, hän ymmärtää.

”Syntyi lapsi syksyllä”, kirjoitti Leino Aleksis Kivi -runossaan. Sen lopputulos oli sitten tämä: ”Eli vain syksystä jouluun.” Saman voi sanoa Leinostakin; syksyn tilalle on vain vaihdettava heinäkuun heleys (6.7.). Juuri sen verran onnea Leinolla elämässään olikin Kiveen verrattuna. Kaikkea hankalaa myös Leino koki, mutta Kiveen verrattuna hän oli sittenkin onnekas mies, lähes ”onnen poika”, jollaiseksi Leif Färdingkin itseään hetken kutsui.

Tuntuu, että Kivi oli onnellisin vain kirjoittaessaan ja ehkä joskus nuorena ensi päihtymyksen vielä hellässä humahduksessa. Kaikki muu muuttui ja musteni nopeasti ja katosi vauhdilla, rakkaudet varsinkin. Muutenkin hankalaa ja jatkuvan puuteen piinaamaa elämää painoi myös ympäröivän maailman kohtelu. Lopulta umpikuja oli täydellinen.

Jos Leino löydettiinkin uran alussa ja sitten varsinkin heti kuolemansa jälkeen, Kivellä näin ei ollut. Maineen vakiintuminen oli hidasta ja kesti vuosikymmeniä. Todella hyvää ei aika näemmä kuitenkaan koskaan hautaa. Lopulta Kiven nerokkuus ymmärrettiin ja todeksi se myös jäi Wäinö Aaltosen veistämää pronssipatsasta myöten. Rautatientorilla patsas yhä ajan viherryttämänä seisoo, tosin Kansallisteatterille selkänsä kääntäneenä.

Kiven elämän synkimpiä tuntoja kuvannee ehkä parhaiten runo Ikävyys. Kas näin:

”Mi ikävyys,
mi hämäryys sieluni ympär
kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
turha onpi taistelo
ja kaikkisuus mailman, turha!

En taivasta
mä tahdo, en yötä Gehennan,
enp’ enään neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
tietämisen tuskast pois,
kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.

No, ystävät!
Teit’ kerranpa viimeisen pyydän,
oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
poijan tämän asunnoks;
hän kätköhön mullan astuu.

Mun hautani
nyt kaivakaat halavain suojaan
ja peitol mustal se peittäkäät taas,
sitten ainiaksi
kartanostain poistukaat;
mä rauhassa maata tahdon.

Ja kumpua
ei haudallein kohokoon koskaan,
vaan multa kedoksi kamartukoon,
ettei kenkään tiedä,
että lepokammioin
on halavan himmeän alla.”

Toive haudasta ei kuitenkaan toteutunut aivan noin. Tuusulassa kirkon edestä hauta löytyy. Se on kyllä nykyään puitten hellässä huomassa mutta näkyy, koska on siinä isohko muistokivikin. Ja hyvä niin. Pian Kiven kuoltua ilmestyi sittenkin myös niitä, jotka osasivat Kiveä jo lukea ja ymmärsivät hänen teoksiaan.

Ymmärrys kasvoi seuraavalla vuosisadalla ja kasvoi kohisten. Jopa niin, että Seitsemästä veljeksestä tuli yksi Suomen kaikkien aikojen myydyimmistä teoksista. Erään listauksen mukaan se oli vielä 2000-luvun alussa painetuin: 1 506 000 kappaletta, siis puolentoista miljoonan kappaleen verran. Sen jälkeen tuli Kalevala, Runebergin Vänrikki Stool ja sitten Väinö Linnan Tuntematon sotilas, ainoa modernimpi teos tuossa sarjassa. Kunnioitettava saavutus Linnalle, monumentti myös, joskin aivan toisella tavoin. Rokka ja Suen tassu. Ja koko se velikultien rivistö.

Kuinka kauan Kivi pitää ensimmäistä sijaansa, sitä on tosin mahdoton sanoa. Mutta sen haluan sanoa, että vaikka hyvä klassikkokin nykyajan viihdevalaistuksessa himmenee, ei uusi huono pysy, vaikka sitä kuinka nostettaisiin.

Itse luotan Kiveen yhä vain.

Kaiken lisäksi, voisi lisätä, on niinkin, ettei painettuja kirjoja enää paineta samoissa määrin kuin ennen. Kun myyntiin nykyään lisätään äänikirjat, syntyy suuriakin numeroita, mutta ne eivät ole oikeita. Äänikirja ei ole kirja. Se on jonkinlainen outo hybridi, lähinnä monologikuunelma, jota yksi ainoa ääni yrittää pitää yllä. Lukija itse hän ei koskaan ole. Eikä asiaa auta vaikka kirjan lukisi ääneen sen kirjoittaja. Yhden olen itsekin kauan sitten lukenut, Äiti-kirjan, joten saatan näin sanoa.

Kiven syntymäpäivä saapui hetkelle, jolloin täällä Länsi-Uudellamaalla oli ruskaa, juuri sitä, joka aina osuu sekä silmiin että joskus jopa sydämeen. Nyt niin on käynyt monenakin päivänä. Äsken teimme jopa ajomatkan seutumme pienillä sivuteillä vain ruskaa katsoaksemme.

Ja katso. Kyllä se palkitsi.

Koivut ovat kyllä usein vain sekavan ruskeankeltaisia ja muutenkin pian lähes alastomia jo. Haavat sen sijaan kellastuvat hyvinkin puhtaasti. Niitä on ilo katsella.

Vaahtera puolestaan punertuu ja parhaimmillaan on niin hellyttävän ja koskettavan näköinen, ettei voi muuta kuin pysähtyä, ihailla ja ottaa kuvia. Kuten joka ainoa vuosi. Silti teen sen aina.

Saarni on yhä vihreänkeltainen, yksi ruskan ihmeistä, sillä kesällä sitä ei juuri huomaa muuan vihreän joukosta.

Myös japaninkirsikka eli sakura punertaa laillaan. Jos kukat varhain keväällä lumoavat, niin saman tekevät sen syyslehdetkin, ainakin minulle.

Villiviiniin voi myös luottaa jos ei tule pakkasia. Ventelässä odottaa joka syksy tällainenkin näky.

Täällä kotonamme villiviini kipuilee nimensä mukaisesti lasitetun kuistinkin seinustalle ja yrittää myös joka vuosi vallata koko talon.

Se ei onnistu, koska kiskon syksyisin nuo rönsyt pois. Vaan joka kevät juuristo lähtee taas hyökkäykseen. Voimaa! Se on myös jo karannut metsään ja peittää siellä jopa katajia alleen kuin mikä tahansa tropiikin päällyskasvi.

Ehkä juuri niin toimii myös maailman salakavala pahuus. Tosin nyt tuli Gazan kaistalle edes hetken hiljaisuus. Emme voi kuin toivoa, että se pitää ja että asukkaat voivat palata koteihinsa. Joita siis ei enää ole, siitä on pidetty huoli. Pelkkiä raunioita vain, jotka yhä hautaavat monia kuolleitaan.

Sotien seuraus on usein täydellinen arvoitus. Varmaa on ainakin se, että viha ei laannu; ei Gazassa, ei Ukrainassa. Mitä tapahtuu todella, voisimme Saarikosken lailla taas kysyä. Lievää toiveikkuutta peittää siksi sekä Ukrainan sodan jatkuminen että myös ihmisten ja lupausten hauraus.

Sama koskee muutakin. Kun täällä nyt iloitaan Trumpin ja Suomen jäänmurtajakaupoista, voi kyllä kysyä, koska jos koskaan niistä todella tulee mitään. Mutta ehkä jo tuo herra Tuuliviirin suurella nimikirjoituksella annettu lupaus on se buustaus jota maamme teollisuus tarvitsee noustakseen taas jaloilleen. Sitä sopii toivoa.

On aikainen aamu, lauantai, ensimmäinen lepopäivä, tuo arkinen sellainen. Pian kaikkialla hyörii ja pyörii ihmisiä, kun taas sunnuntaiaamut ovat ainakin näillä Lohjan seuduilla hiljaisia ja mieltä rauhoittavia. Kirkonmenot eivät enää muita menoja estä, mutta vanha luterilainen tottumus istunee jossain selkärangassa ja tekee pyhäaamut hiljaisiksi. Sen luomaa ja tuomaa rauhaa työviikon jälkeen kyllä aina tarvitaan.

Hyvä niin ja olkoon niin. Jos lauantai on edelleen vilkas kauppapäivä, sunnuntai sitten se, jolloin lepäsi itse Jumalakin.

Jumala, niin. Hänet tosin on ihminen ihan itse monin tavoin ja myös monenlaiseksi vuosituhansien saatossa luonut, kuten hänen tekonsa ja sanansakin. Niitä sanoja on toki tarvittu, ainakin kansojen moraalin tueksi, jos kohta jotkin uskonnot unohtavat sen nykyäänkin täysin. Mutta kestämme sen, kuten kestämme muutenkin kaiken. ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää”, sanoi jo Boris Pasternak runossaan vanhaa kansanviisautta mukaillen.

(11.10.2025)