Syksy on tullut ja sumut ovat olleet lähes joka-aamuisia. Vielä sumu on hälvennyt, vaan pian alkaa myös päivisin olla jo niin viileää ellei suorastaan kylmää, ettei sumuja enää esiinny. Pakkashuuretta vain.

Olin maanantaina Pälkäneellä puhumassa Runouden ylistyksestä. Kirjastossa oli tilaisuus ja siellä sain kertoa runoudesta juuri niin paljon kuin halusin ja jaksoin. Tunti siihen meni. Mutta koska oli kuulijoita, uskon että reissu myös kannatti.

Niin vain kävi, että jo torstaina iltapäivällä eli eilen esiinnyin sitten Kallion kirkossa. Kun vielä tulee joskus esiintymisiä, ne sattuvat usein hauskasti pareittain. Kirkko ei kuitenkaan ollut paikka, jossa olisi ollut puhetta uskosta tai uskonnoista, vaan nimenomaan kirjallisuudesta ja sitä kautta vaihteeksi myös itsestäni; lähinnä siitä miten ja miksi olin lopulta tullut kirjailijaksi. Tänä vuonna on esikoisromaanien julkaisemisesta vuonna 1965 (Matkoilla kaiken aikaa sekä Kylliksi! tai Liikaa) kulunut tasan 60 vuotta. Onhan se matka sekin ja matka jatkuu yhä. Näin ainakin toivon.

Ensimmäiset muistoni Kallion kirkosta ovat jo lapsuudesta, ja niitä on kertynyt monellakin tavalla. Niin kirkon sisäpuolelta kuin varsinkin sen ympäriltä.

Kirkko rakennettiin vuonna 1912. Ikää silläkin on. Kansallista romantiikkaa joka tuntuu nykyisin jo liikuttavalta. Pieni Suomi kohotti torninsa kohti itsenäisyyttä!

Asuntomme salin ikkunasta avautui mielessäni jo ikuinen näkymä ensin Kallion kirjaston puistikkoon (Kallion kirjasto täytti muuten eilen 113 vuotta ja Kallion kirkon vihkimisestä käyttöön on kulunut vuosia saman verran) ja sitten puistikosta varsinaiseen Karhupuistoon Jussi Mäntysen karhuineen.

Sen takana valtava, harmaa ja kivinen kirkko oli ja pysyi jokaikinen päivä.

Kun Kallion kirjasto ja kirkko rakennettiin, koko iso kallioalue oli vielä lähes rakentamatonta joutumaata. Ensin pystytettiin siis kaksi kulttuuilaitosta, molemmat hengelle, joskin todella eri tavoin, ja sitten vasta ylemmäs mäelle varsinaiset valtavat kivitalot asunnoiksi. Kumpaa laitosta tuleva työläiskaupunginosa sitten myöhemmin käytti? Varmaankin enemmän kirjastoa, joka oli myös minun lapsuuteni yliopisto. Luin sen lastenosaston läpi ja siskoni kortilla osan aikuiskirjoistakin toki Anjan suosiollisella avustuksella. Silloin lapsi ei saanut lainata kuin omalta puoleltaan.

Kumpikin rakennus on ikuisesti sieluni sisällä ja samaten myös myös silmissä. Kirjasto näkyi salin sivuikkunoista, jotka yhteiskoulun lisärakennus myöhemmin muurasi umpeen, mutta päätyikkunasta näki aina Karhupuiston takaa kirkon jyhkeän graniittitornin ja koko massiivisen alaosan. Siinäpä ikuisen tuntuinen maaamerkki sille mikä silloin tietenkin jo olin: Kallion kundi, stadin kundi. ”Kallion kundi ei kuole”, kirjoitti Alpo ´Alpi´ Ruuth ja valitettavasti melko pian kuoli, vaan ei minun muistossani.

Alpi pysyy Alpina ja oli osa Kalliota; saipa jopa oman polunkin sinne missä myös Katri Vala puistossaan yhä asustaa.

Kallion kundi!  Tuota lapsena saatua leimaa eivät vuodet ole vieneet pois, vaikka Kalliossa asuin vain 15-vuotiaaksi ja nyt täällä Sitarlan kylässä olen ollut jo vuodesta 1983, siis 42 vuotta. Ei se elämän pituus, vaan se lapsuus. Lapsuus meidät muovaa ja antaa ne eväät joiden kanssa sitten ihan itse pitää sekä selvitä että kehittyä kohti aikuisuutta. Jos niin pitkälle koskaan pääsemme tai ehdimme.

Kallion kirkkoon, sen sisälle siis, jouduin Kallion alakoulussa, jossa aloitin opiskelut vuonna 1948. Joulut ja keväät kuuluivat koulun rutiiniin hartauksineen kaikkineen. Olin viisivuotias, kun menin kouluun, mutta sydäntautinen äitini oli väsynyt viemään minua kauas Ebenezeriin eli lastentarhaan. Siellä olinkin jo ollut kolmisen vuotta.

Koska osasin sekä lukea että kirjoittaa, opettajaäitini otti minut kouluun kanssaan; sama oli siten matka. Koulussa päädyin Kerttu Nurmion luokalle; hän oli äidin ystävä ja yritti sitten saada minua, sinne tänne kuljeskelevaa ja kaikkeen nopeasti kyllästyvää poikaa jonkinlaiseen kuriin. Osin onnistuen, osin ei. Vaikka oli nuorin ja pienin, jouduin takapenkkiin istumaan, koska syys- ja osin kevätlukukausikin meni siihen, että hän opetti muille lukemisen ja kirjoittamisen alkeita.

Istuminen kyllästytti kuten tekemisen puutekin ja lähdin siksi aina vaeltelemaan. Kerttu talutti minut sitten korvasta kiinni pitäen taas paikalleni. Ja sama alkoi taas ja taas ja loppui vasta kun pääsin eteen istumaan. Muistan opettajaani silti aina hyvällä. Hän pyysi äidiltäni oikein anteeksi kun joutui todistukseen antamaan käytökseen ja huolellisuuteen numeron 8. Se oli mielestäni ihan hyvä numero, vaikka myöhemmin opin, että se oli huonoin, minkä hän koskaan oli kenellekään antanut.

Jouluisin ja keväisin me koululaiset kävimme kirkossa, mutta ne vierailut eivät ole jättäneet muistoja. Sellaiseksi muodostuivat niiden sijaan leikit, joihin kirkon luona usein iltaisin ryhdyttiin. Leikki oli nimeltään kirkonrotta, slangilla vain kirkkis. Siihen jos mihin oli kirkon synkkä materiaali omiaan. Jos se suojasi sisällään jotain outoa henkeä ja oli paikkana sakraalinen (termi jonka tiesin mutta jota en ymmärtänyt), se sopi leikkiin hyvin. Yksi meistä arvottiin ja aina jäi ensimmäiseksi rotaksi, me muut piilouduimme ja sitten hänen piti etsiä ja saada meistä kiinni joku, joka sitten vuorostaan jäisi hänen tilalleen. Kun taas se, joka kirkonrotan ohitse pääsi huomaamatta juoksemaan ja lyömään kätensä kirkon seinään, oli siitä kohtalosta seuraavankin kerran vapaa.

Pimeän tullen juuri kirkkis sopi meille mainiosti. Häilyvät ja tuulessa keinahtekevat  katuvalot loivat salaperäisiä varjojaan, jotka olisivat pelottaneet, jollei pelko muutenkin olisi jo ollut läsnä. Ja sitten palattiin varoen ja lähes hiipien kotiin Karhupuiston kautta, kunnes päästiin kotipihalle, jossa aina oli turva. Sinne eivät muiden korttelien jengit koskaan uskaltaneet tulla. Kuten emme mekään muiden pihoille.

En lapsuuden jälkeen ole tainnut koskaan käydä tuossa kirkossa, kunnes juuri viime kesänä kävin A:n kanssa Kalliossa leipää Waystä ostamassa (se hapanjuuri) ja silloin kävimme myös temppeliä katsastamassa, koska se oli auki yleisölle. Ja nyt olinkin siellä ihan puhumassa noin vain. Simsalabim. Edessäni koko kirkko penkkeineen, takanani alttari. Ja yllä kumeasti kaikuva holvi.

Haastattelijana oli Raisa Rauhamaa. Kun haastattelija on hyvä ja tehnyt kotiläksynsä, ei puhuminen ole vaikeaa. Aloitimme alusta ja pääsimme lähelle loppua, kunnes tunti oli kulunut. Jos joskus eksyin ajatuspoluilleni, Raisa vain vilkaisi ja jotenkin sai minut taas oikeammalle tielle. Tämä oli jo neljäs kerta vuosien ja vuosikymmentenkin aikana hänen holhokkinaan ja kokemus on aina ollut mainio. Kiitos siitä.

Kirkossa oli kansaa kuin ainakin jumalanpalveluksessa. Kaikua lukuunottamatta se onkin mainio paikka tällaisille tilaisuuksille, joita siellä nyt joka torstai-iltapäivä pidetään. Minulle toi iloa myös se, että tapasin Topin, jota en ollut nähnyt 70 vuoteen. Hän vietti kesiä Kukkialla Risto Sahrakorven kaverina (asuivat samassa talossa Hakaniemessä) ja niinpä, kun pääsin Nuorossaareen joskus leikkimään, Topi oli myös mukana kaikessa. Erityisesti pelasimme vintillä korttia eli bismarckia kaikkine monituntisine variaatioineen: pakkovaltti, valintavaltti, grandi, misääri ja vielä pakkopeli, jos oikein muistan ja jos järjestys oli tuollainen?

Oli se, kun katselin netistä mitä siinä bismarckista kerrotaan, paitsi että alkuperäisessä pelissä olikin vain kolme vaihetta: valtti, grandi ja misääri. Mutta me pelasimme pitkitetysti, aivan kuten ukot alhaalla tuvassa: Sevi, Oidi, Arto ja isoveljeni Juha, minua 15 vuotta vanhempi. Hän vietti kesiä Nuorroksella teltassa saaren toisessa päässä. Juha ei ollut hyvä korteissa, hävisi aina, mutta rattoisasta seurasta hän piti. Kuten myös tikanheitosta. Siinäkin matkin häntä. Paras tulokseni oli 44 ja parhaana se pysyy. Kun kerran yritin muutama vuosi sitten heittää, suurin osa tikoista meni jo ohi taulun.

Topi, Topi; mielessä kävi lämmin läikähdys kun miestä siinä mittailin. Ripa (intiaaninimeltään Otsir Iprokarhas) kuoli jo kaksi vuotta sitten. Hänen isoveljensä Arto kuoli, isosisko Sirkkakin ja enää on hengissä Kissu, sain kuulla. Mutta lapsuuden kesät ja Nuorrossaaren Sahrakorvet eivät unohdu ja elävät niin kauan kuin minäkin.

Kuvassa Leijona-kivi, joka näkyi saarellemme. Kaukana takana Everstin kalamaja ja sen voeressä Suolikon saarta.

Odottamattoman ja surullisen toisenkin uutisen kuulin. Sisko Kiuru, joka asui samassa Porthaninkadun ja Agricolankadun kulmatalossa (Kallion korkeimmassa) oli aivan juuri siirtynyt toiseen maailmaan Majakovskin sanoin. Voi Sisko. Hän oli aivan juuri muuttanut , mutta oli vuosia ja taas vuosia ollut alati altis näyttämään minulle talomme kattoterassia, joka syystä on lukkojen takana.

Miksi sinne? Siksi, että sieltä edelleen avautuu uskomaton näköala yli koko Helsingin. Joka kerran kun menin sinne, minua huimasi, eikä sieltä saatua korkean paikan kammoa voi enää poistaa mikään. Mutta se näkymä, ne muistot! Seisoin usein lähellä ovea kaiteesta kiinni pitäen. Ja kun nyt terassia ajattelen, minua huimaa taas mutta toisella tavalla. Taas kerran maailmassa on myös yksi ystävä vähemmän.

Esityksen jälkeen tuli tervehtimään myös Merja Totro (ent. Kuusi), jonka kanssa valmistuin kansakoulunopettajaksi 1964 Helsingin Opettajakorkeakoulusta. Opettajana en ehtinyt juuri toimia, vain Käpylän Iltaoppikoulun epäpätevänä äidinkielen lehtorina vuosina 1965-67, kunnes kustannusosakeyhtiö Otavasta tuli lähes 20-vuotinen työpaikka. Graniittilinna sekin. Mutta siitä olen kirjoittanut kirjankin nimellä Otavan aika ja se on toisesta oopperasta. Yhä opettajina toimineet kurssilaiset pitävät kokouksia, mutta enää ehdin tai pääsen vain harvoin paikalle. Silti tuokin aika on muistissa vaikka minkälaisine yksityiskohtineen. On asioita joita näemmä en koskaan unohda.

Vaimoni, jonka kanssa olin stadiin ajanut, kokousti Alppilassa yhä, joten saatoin vielä käydä katsomassa omaa Anja-siskoani ja kertoa hänelle Kalliosta. Aina kun puhun kesäsaarestamme ja Kallion vuokratalosta 40- 50-luvuilla, hän herää ikään kuin eloon ja muistot tulevat ja tulvehtivat hänen mieleensä. Kun lopetan, ne katoavat taas saman tien. Minulla on siis silti yhä ainakin yksi tehtävä: sidon häntä tähän ja menneeseen maailmaan edes hetken verran. Missä hän jo muuten on ajatuksissaan, sitä Anja ei osaa enää kertoa. ”En muista”, on vakiovastaus kaikkeen.

Sitten ajoin Alppilaan ja otin A:n kyytiin kohti kotia. Teimme pienen poikkeaman Ikeaan josta sai nopeasti lämmintä ruokaa ja jonka ravintola oli ihmeeksemme lähes tyhjä. Se jos mikä miellytti. Ja sitten edessä oli taas Turuntie ja lopulta koti. Hyvä siellä on olla, ja hyvä kun koti on. Kuten aasi Ihaa sanoi, kun kotina toimiva risukasa katosi: ”Eihän se ollut mikään ihmeellinen, mutta se oli minun kotini.” (Sitaatti muistinvarainen.)

Tämä koti, laillaan Ihaan risukasa, on kuitenkin ihme kyllä yhä olemassa. Täällä nytkin olen ja tätä kirjoitan. Mietin Kalliota ja elämää siellä ja taas kerran lapsuus valtaa mielen. Onko ikä todella sellainen asia, että se pitkään jatkuttuaan kiertää aina ympyrät umpeen ja me kaikki palaamme sinne, mistä olemme matkalle lähteneet? Ehkä. Mutta silti, siltikin on syytä pitää tähtäintä kauempana, jossain tuolla tuntemattomassa. Ensin sinne, ja vasta kun on aivan pakko, takaisin.

Mietin myös muuta, sitä mitä yöllä kun heräsin tuli mieleeni. Kaikki ihmisten rakennukset sortuvat joskus, niistä jää jäljelle vain raunioita. Niin ehkä jopa Kallion kirkostakin, vaikka juuri nyt se ei tunnu mahdolliselta. Kun taas se, mitä nykyään väheksytään eli kirjoitettu sana jää, ja säkeet jäävät, varsinkin jos ne on aikanaan hyvin tehty. Runous taitaa siten pitää kutinsa rakennuksiakin paremmin niin outoa kuin se onkin. Gilgamesh-eepos on arviolta jo 4000 vuotta vanha. Siinä se vertautuu vanhimpiin oliivipuihin, joiden ikä voi olla vähintään samaa luokkaa. Nuo ikivanhat puut tekevät yhä hedelmiä, mutta niin tekee vanha runouskin, kun avaamme sille mielemme. Eikä meidän olisi syytä olla kiitollisia kummastakin?

Paluu arkeen on kuitenkin taas edessä. On jo syksy, todella, ja yöt ovat kylmiä. Takassa palaa tuli ja humina kuuluu tännekin makuuhuoneeseen, joka toimii myös työhuoneena. Vieressä vuoteella lukee uutisia vaimo ja kummankin edessä on taas uusi päivä. Millainen, sen näemme kun valo vähitellen alka taas hiipiä ikkunan takaa ja leviää sitten koko laaksomme ylle kyeten vielä jonkin aikaa hälventämään pois pahinta pimeää.

Sen tehtävän tärkeyttä en voi kyllin korostaa. Vielä ruska hetken valaisee, vaan pitkään ei sekään kestä. – Mutta meidän on kestettävä vain, huomaan yhä toistelevani.

(3.10.2025)