Harmaa on haikara

eikä sitä linnuksi heti edes käsittänyt.

Sen näimme kaukaa kun kävelimme Porlaan

pitkin aamuista Lohjanjärven rantaa

tarkoituksenamme kohentaa kuntoa.

Onhan syksy jo vienyt kesän

ja kohta talvi kaappaa syksyn;

talvesta ei heikoin jaloin kunnialla selviä.

Mutta äkkiä aloin katsoa tarkemmin.

– Mikä tuo on, mikä ihme?

Samalla tavalla näimme kanahaukan tiellä.

Mutta kun se kohosi siivilleen

ja katosi heti, jäi haikara paikalleen.

Kun liikuimme, se otti askeleen,

me kaksi, se yhden vain.

Niin kuin tämä haikara olisi halunnut

että saamme siitä kuvan ja kuvia.

Ja kun lopulta olin siitä vain

muutaman metrin päässä,

se äkkiä kohosi siivilleen leijaillen

lammen yli pois sankkaan tiheikköön

koskaan enää palaamatta, siltä tuntui.

Mutta kuvaan haikara kuitenkin jäi.

Ja, kuten usein käy,

vielä syvemmin se piiloutui mieleen.

(28.9.2025)