Tällä nimenomaisella päivällä on aina merkityksensä minulle. Juuri nyt yö ja päivä ovat yhtä pitkiä lähes koko maapallolla ja sitten täällä pohjoisessa on odotettava taas puoli vuotta, kunnes päivä ja valo voittavat jälleen pimeyden.

Synkkyyden vauhti kiihtyy nyt, pimeä lisääntyy, kuten kyllä muutenkin kaikkialla maapallolla; henkinen pimeys siis. Mutta pimeys ei ole vain symboli. Pimeässä liiku hitaasti, kirjoitti jo Tuomas Anhava. Ja Anselm Hollo englanninsi sen: ”In the dark move slowly.”

Kun olin nuorempi, käytin syksyn etenemisestä sanontaa ”syöksymme päin pimeää”. Se oli totta, kun ajattelin joulukuuta; viikkoja ennen seisausta  juuri ennen jouluaaattoa ja viikkoja vielä sen jälkeenkin. Seisaukseen on nyt matkaa tasan kolme kuukautta. Kyllä se pitkältä ajalta tuntuu, vajoamiselta johonkin mustaan. Yritän ajatella, että on vain koottava itsensä ja pysyttävä optimistisena; juuri nyt  ei pidä antaa periksi. Jos valo katoaakin maailmasta, on jokaisessa ihmisessä oma valonsa. Taas kerran uskon, että hyvyys voittaa pahuuden ja valo pimeän. Miksi? Koska on pakko. Eihän tästä muuten mitään tulisi.

Viimeinen krassikin yrittää kärvistellen sanoa samaa.

Vielä äsken tarvoimme pitkin poikin Sorrentoa. Kuudelta olimme jo hereillä, seitsemältä syömässä, sitten usein jo kävelemässä kohti keskustaa hurjan liikenteen seassa usein kohti sympaattista ulkokahvilaa vuonna 1544 Sorrentossa syntyneen runoilija Torquato Tasson piazzalla. Tarjoilijat olivat vanhoja kohteliaita herroja suureksi osaksi, kahvi mainiota. Ja päivän huvi alkoi, ihmisten katselu. Ei ole kahta ihmistä, jotka kävelisivät samalla tavalla. Jokaisen kävelytyylikin kertoo jo jotain ihmisestä sinänsä, tuntuu. Me saimme olla ja katsella rauhassa, meitä ei katsottu. Me toden totta katsoimme muita. Ja kyllä joskus myös toisiamme. Hymyillen. Sanoja ei tarvittu.

Lämpöä oli alimmillaankin yli kaksikymmentä astetta, päivisin lähellä kolmeakymmentä. Maisemat olivat todella kauniita, paikalliset ihmiset hyvinkin ystävällisiä ja italian sointuvasta kielestä jäi taas jotain uutta mieleen. Ja silti, siltikin – kyllä elämä täällä maalla ja kotona voittaa aina matkailun. Ilmeisesti minunlaiseni miehen on lähdettävä, jotta voisin palata. Muuten kodin arvoa ja rauhaa ei ehkä ymmärrä saati osaa täysin arvostaa.

Jos jotakin jää kaipaamaan italialaisten ihmisten välittömyyden lisäksi, niin Italian yksinkertaista ja hyvää ruokaa. Spagettia ja pastaa satoine muunnoksineen. Munakoisopaistosta. Kalaa. Ja jälkiruuaksi vaikkapa sitruunajäätelöä oikean sitruunan sisään laiteltuna. Ei paha.

Muistot muistoja, miten kaukaisia ne jo ovatkaan. Ahdistus liikaturismistakin unohtuu ja olimmehan mekin siihen osallisia. Kello on nyt 6.12. ja valo alkaa pilkistää makuuhuoneen ikkunaan naapurin männikön väleistä. Ulkona tuulee niin että kuuluu, on povattu suurta myrskyä taas kerran. Toivottavasti se on jälleen vain ennustus. Eilen illlalla satoi niin, että koko talo tärisi, mutta nyt sade tuntuu edes hetkeksi tauonneen. Vettä on taivaalta saatu ja lisää on luvassa. Onhan syksy. Sen ennusmerkkejä on luonnossa. Ruska on nyt alkamassa myös täällä etelässä. Lapin ruskasta olen jo nähnyt hienoja kuvia. Kaipausta sinne on aina; pysyvää sellaista.

Pientä ruskaa löytyy toki jo pihaltammekin.

Sade sataa ja antaa sataa, se sataa myös onneksemme. Makea vesi, elämän edellytyksistä tärkeimpiä. Meille vesi tulee syvästä porakaivosta, valtaisan kallion sisällä kulkevasta pohjavedestä, jonne sadevesikin osin aina painuu, kun ei virtaa jokiin, järviin ja lopulta aina mereen alkaakseen kiertokulkunsa sieltä uudelleen. Vettä täällä kotosalla riittää ja mieluummin elän siksi vaikka sateessa kuin lämmössä mutta rutikuivassa autiomaassa. Jokaisella asialla on puolensa. Huonollakin hyvänsä. Satakoon siis, kun sen vuoro kerran koittaa.

Maailma ei ole saanut itseään järjestykseen ja tuskin saakaan. Maailman johtajia ei oikein enää osaa kunnioittaa, jos on ennenkään osannut. Politiikka on valtaa, nykyään yhä enemmän myös jonkinasteista itsensä palvomista. Kun ennen ajettiin valtiolle edullisia asioita ja haluttiin siten tehdä myös omalle kansalle hyvää, nyt ollaan niitä, jotka kapuavat vuorelle saadakseen itsestään kuvan; eivät katsoakseen alla levittäytyvää maisemaa ja miten se voi. Mutta näin meillä mennään. Aina uusissa vaaleissa oppositio voittaa menettääkseen voittonsa neljän vuoden päästä. Venäläinen ruletti jatkuu. Ja tämän kaiken keskellä meidän silti pitää elää.

Olen tämän elämän pituisen matkan varrella kerännyt ja laittanut muistiin joukon ajatelmia ja ehkä tässä on nyt hyvä hetki julkaista viimeiseksi opittuja niistä. Eric From kirjoitti näin teoksessaan Pako vapaudesta (1941):

”Vallanhimo ei perustu vahvuuteen, vaan heikkouteen. Se on yksilön kyvyttömyyden ilmausta, yksilön, joka ei osaa pysyä pystyssä ja elää yksin. Se on epätoivoinen yritys hankkia toissijaista voimaa, kun aito voima puuttuu.”

Ignazio Silone taas mietti vuonna 1962 puolestaan näin:

”Nykyajan poliittisen elämän rappion ensisijainen ja todellinen syy on se, että se on täynnä ylimielisiä diletantteja, harrastelijoita. Jokainen, joka epäonnistuu jossain toisessa ammatissa, uskoo voivansa menestyä politiikassa. Niinpä kaikenlaisissa keskusteluissa samat ihmiset, jotka eivät uskaltaisi puhua algebrasta tai kemiasta opiskelematta niitä, puhuvat politiikasta, vaikka eivät ole koskaan opiskelleet sitä sen syvällisemmin. Politiikan taiteeseen perehtyminen oli aikoinaan kuitenkin pitkä ja vaivalloinen prosessi, ja niiden joukosta, jotka uskalsivat siihen pyrkiä, tehtiin tiukkaa valintaa.”

Mutta mistä me otamme kyvykkäitä ihmisiä diletanttien tilalle, kun ihmiskunta suurimmalta osaltaan vain tyhmistyy? kysyy muuan mies menneiltä ajoilta. Täytyyhän heitäkin olla. Jossain he ovatkin, mutta eivät nykymedioitten parrasvaloissa. Kaiketi he tekevät sitä työtä joka pitää maailmaa silti yhä pystyssä. Elämää on onneksemme yhä myös muualla kuin valtamediassa. Lehdistön rappio on ollut kaikessa vielä nopeampaa kuin luulin. Höttö rules, ok!

On myös niin, että monet ihmiset, varsinkin lahjakkaat ja kyvykkäät, eivät useinkaan arvosta itseään, kun taas moni typerys seisoo mieluusti jalustalla. Useat lahjakkaat katsovat itseään ikään kuin toisten ihmisten silmin ja kritikoivat itseään asioista, jota muut eivät edes näe. Kunpa jokaisella heistä olisi omaa itseluottamusta kyllin, se on kaiken perusta. Siteeraan tähän siksi myös Oriana Fallacin, kuuluisan sotakirjeenvaihtajan mietteen:

”Suurin virheeni oli se, etten rakastanut itseäni tarpeeksi. Rakastin elämää käsitteenä. En ymmärtänyt, että rakastaakseen itseään ei ole välttämätöntä pitää itsestään. Itsensä rakastaminen on elämän rakastamista. On aika oppia kaikkein banaalein totuus: toisten kaltainen ja joukossa olen minäkin… On aika hymyillä, nauraa.”

Ja mitä sanoi Lao Tzu: ”Kun pidät kukasta, poimit sen./ Jos rakastat kukkaa, kastelet sitä.”

Kunpa voisimmekin hymyillä ja nauraa. Ehkä rauhan ja uuden nousun aika on vuoden päästä? Mutta se on vain ehkä. Taas muistan nuoruuteni filosofian, joka perustui silloin 1970-luvun vaihteessa entropian lakiin; se oli termodynamiikan toinen pääsääntö. Sen mukaan epäjärjestys vain lisääntyy, mutta muutamin kohdin myös järjestys kehittyy ja tiivistyy kuin korkeiksi pilareiksi autiossa maassa; pilareiksi joihin puhkeaa jopa lehtiä.

Juuri siltä nykymaailma mielestäni näyttää. Suuret, hienot ja yhä jatkuvat keksinnöt antavat ihmiskunnalle kaikesta huolimatta toivoa, mutta suurimmaksi osaksi nämä keksinnöt valuvat tyhjyyteen ja turhuuteen, rahan tekemiseen rahan vuoksi vailla mitään muuta syytä. Ah, ahneus. Kas siinä pulma. Meillä on paikoin järjestystä ja perustaa elämälle, mutta yhä suuremmilta osin vain pelkkää kaaosta. Tulisiko tähän edes joskus muutos?

Näin koittaa päivä tai ehkä vielä aamu, kello kun on vasta vähän yli seitsemän. Auto pitää viedä huoltoon, kaikkea on taas tehtävä ja hoidettava. Puita on jo tilattu talvea varten, vene pitää vetää kauas kuivalle maalle, koska keväällä laaksoon tulee taas tulva. Pieniä suuria asioita riittää jokaiselle päivälle, jopa lehtien haravoimista… Ja näin alkaa täällä arki, tavallisen ihmisen tavallinen elämä. Mutta juuri tässä on myös syy siihen, miksi juuri me juuri täällä olemme. On vain jaksettava, tehtävä työtä, elettävä eteenpäin, jotta näkisimme sen, mistä emme vielä mitään tiedä; aavistamme vain.

(22.9.2025)