AAMU

”Jokaisessa matkassa on kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.” Näin kirjoitti Samuli Paronen, joka kuoli vuonna 1974. Miete sopi häneen. Kuolema tuli nopeasti elokuun lopulla eikä hän ehtinyt nähdä aforismikokoelmaansa, joka ilmestyi syyskuussa nimellä Maailma on sana. Se on sääli sekin, sillä siitä tuli klassinen kirja, jonka monenmonet lauseet ovat yhä valiideja, tosia, oivaltavia. Juuri kuten tuo alussa siteerattu. Mutta Samuli oli ihminen, joka ei etsinyt maallista kunniaa. Luulen, etten koskaan unohda häntä.

Tämä kohta matkassamme on eittämättä saavutettu nyt. Kun alkaa vähän tuntea kaupunkia, on sen tavallaan jo nähnyt. Toisaalta tietää minne mennä; toisaalta tietää myös sen, mitä keskustassa näkee. Turistin työ on sellaista, jollei tyydy siihen että makoilee rannalla tai uima-altaan lavitsalla jotain aperoa siemaillen ja on ”onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan”, kuten Leino kirjoitti. Jos en ole päässyt eroon Parosen siteeraamisesta, en näköjään pääse Leinostakaan.

Turismi on totista työtä. Italiaan suuntautuvat maailman suurimmat turistivirrat ja se merkitsee työtä miljoonille täällä, ehkä suuremmallekin osalle väestöstä. Kanarian saarten ahdinkoa ei täällä silti vielä Italiassa näe, ellei sitten Venetsiassa. Joskus siellä, minulle Casanovan kaupungissa, oli hyvä liikkua, kun tiesi missä aamulla tuodut ryhmät tukkivat calleja ja campoja, ja valitse oikeat aamu- tai ilta-ajat San Marcollekin menemiseen, mutta nyt en usko enää siihen. Paikallisten mitta on varmasti täyttynyt jo moneen kertaan ja kaupungin alkuperäisväestö pienenee pienemistään. Kas, ne ruuan ja asuntojen pilviähipovat hinnat.

Sorrento on kyllä myös paikka, jossa turismi näkyy ja kuuluu. Silti vain pari kertaa olemme etäisesti kuulleet suomea. Joskus sanan ranskaa, muutama saksalainenkin on nähty. Mutta kaikkea tässä maailmassa hallitsee englannin kieli. Myös hotellissa yöpyy paljon eläkeläisiä Englannista.

No, aitoa brittiaksenttia kuulee ja kuuntelee mieluusti, sillä vanhempi polvi ei ole nuorison tavoin möykkäävää väkeä. Kaduilla centro storicossa korviin kaikuu myös amerikanenglannin vahvaakin ääntämistä, vieläpä kovalla äänellä. Mihinkäs se koira karvoistaan. Jokaisella kansalla on tapansa, mutta jokaisessa kansassa on myös lukuisat alalajinsa.

Olen yhä sitä mieltä, että joka ainoassa maassa hyviä ihmisiä on enemmän kuin pahoja, he eivät vain näy, tule esiin, pistä silmään. Kansojen johtajat ja heidän toimensa kyllä. Ihminen ei valitse maata, rotua tai kieltä jonka vaikutuspiiriin syntyy. Olkaamme siksi armeliaita, jos siihen on mahdollisuus. Monet johtajat sen sijaan voisi laittaa vaikkapa pieneen veneeseen ja työntää merelle ilman airoja, kuten usein sanon. Oppisivat hekin ehkä ihmisiksi yrittäessään viimein selvitä omin voimin takaisin mantereelle; vaikka kyllä epäilen. Kosto siitä vain seuraisi. Entistäkin karmeampi, luulen.

Olen saanut sen käsityksen että Italiassa köyhän kansan ainoa toivo on voitto lotossa. Ja kaikissa muissakin rahapeleissä. Suomi tulee mieleen. Tupakkakaupan eli tabaccherian edessä on arvan raaputuspaikka ja pyyntö että jos voittoa ei ole, se arpa laitettaisiin roskiin. Hienoa. Roskia täällä tosiaankaan ei juuri näe.

Nyt on tiistai ja kuudes matkapäivä. Pois tekee jo mieli. On hauska lähteä ja nähdä uutta ja sitten pitäisi jo äkkiä päästä takaisin sinne, missä olo on sittenkin parhain: kotimaahan ja kotiin. Tämä päivä on vielä saatava pulkkaan, huomenna koittaa jo matkapäivistä viimeisin, sillä todella aikaisin torstaiaamuna on lähdettävä Napolin lentokentälle. Kun siitä selviää ja istuu koneessa, alkaa taas tuntua siltä, että reissu on tehty. Ja kun lopulta pääsee autoon ja saan sen pois Helsinki-Vantaan lentokentältä, voi tulla mieleen myös sana vapaus. Sitä en koskaan ulkomailla sittenkään tunne.

Onkohan tämä ikää vai mitä. Vielä muutamia vuosia sitten unelmoin siitä, että pahimmat talvikuukaudet voisi viettää lämpimämmissä maissa. Nyt nuo unelmat ovat tyyten haipuneet. Mielummin vaikka sohjossa, lumessa, viimassa, pakkasessa tai sulissa lätäköissä rämpien kotosalla kuin kuumassa auringossa jossain.

Miksi noin? Taas siteeraan jotain tuttua ja itselleni tärkeää. Nyt Samuli Kustaa Bergiä, joka syntyi 1803 ja kuoli vuonna 1852.: ”Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks´/ kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.” Niin vain on. ”Selittämättömän sijan saa sanaton tunne täällä”, sanoi puolestaan Titus Petronius Arbiterkin jo parituhatta vuotta sitten. Kyse on siis tunteesta ja juuri tunne kertoo mihin ihminen kuuluu ja sitoutuu. Usein sitä itse edes tajuamatta.

Lapsuus, taas. Siellä oli se koti, hyvä tai köyhempi. Ja silti se useimmiten oli koti, joka antoi eväät matkalle.

No, annetaan olla. Nyt on aamu, kello lähenee vasta yhdeksää. Aamupäivällä on silti paras kömpiä kohti Sorrenton keskustaa. Iltapäivällä paahde alkaa yhä olla jo liikaa. On siinäkin kuljettu, mutta siestan merkitys kuumuudessa kasvaa. Kohta lähdemme ja kirjoitan lisää sitten kun palaamme. Ties mitä sittenkin voi vielä tulla eteen. Ja ainakin yhä yritän pärjätä italian kielellä vaikka kaikki tarjoavat täällä ensin englantia ja ruokalistatkin tuodaan sillä kielellä. Turistien tapoihin on Sorrentossa täysin totuttu ja sukellettu. Hyvä monille, huono minulle. Peccato!

PÄIVÄ

Jos kaltaiseni turisti jotain karsastaa niin toisia turisteja. Ironiaa, toki, pelkkä paradoksi. En ehkä sellaisia, joita täällä näkee itsekseen tai pareittain kulkemassa rauhassa silmät muualla kuin puhelimissa. Vaan niitä, joita ohjataan numeroa näyttäen (numero 13 osui silmiin) ja muilla värikkäillä lipuilla. Pitkä jono marssii tai lampsii jonnekin ja sitten taas takaisin samassa järjestyksessä monilla kuulokkeet korvilla. Nämä turistit tuodaan muualta ja usein laivalla, joka nytkin näkyi Napolinlahdella. Ja kun siinä heidän virrassaan kulkee, alkaa miettiä että kiitos vain, tämä saa riittää. Miksi enää matkailisin, tai sitten paikan täytyy olla sellainen, että siellä on tilaa hengittää. Kyllä lentäminenkin kuluttaa maapalloa, vaikka kuinka ajattelisi, että oma hakaamaton metsämme toimii hiilinieluna ja pelastaa sielumme… Se on sittenkin vain teoriaa.

Alan ymmärtää sitä ja varsinkin rauhaa etsiviä. Alan ymmärtää jopa itseäni, vaimosta puhumattakaan. ”Rauha on raatajan palkoista parhain.” Leinoa tuokin, tietty.

Koko kaupunki etenee yhä bensalla ja pyörillä, vain turistit kulkevat jalan. Scoottereita on enemmän kuin ihmisiä. Jopa skuutit ajavat liikenteen seassa yhtä kovaa kuin ne.

Muutamia koiria on nähty, mäyriä tai villakoiria lähinnä. Vapaita kissoja vain pari. A. otti kuvan ja minä kuvasin sen.

Muutama hyvä hetki löytyi onneksi taas; jokin sivukadun kahvila jossa vain paikallisia. Pari pientä espressoa, lopuksi Parco Lauron ja rautatieaseman liepeillä jopa ruokapaikka, josta sai mutkattomasti yhden aterian kahdelle: Fish and chips. Nälkä ei ollut, mutta jotain piti silti syödä.

Annosta ei listalta löytynyt lainkaan italiaksi. Tottahan tarjous vaikkapa tyyliin Pesce e patatine fritte ei kuulosta hyvältä monenkaan korvissa, minun vain. Sillä kun olen vieraassa maassa, haluan olla edes jollain lailla maan tavalla. Myös Helsingin keskustassa kuulee kahviloissa edeskäyviltä englantia kohta suomea enemmän. Kauheaa ja toki vulgaaria on kirjoittaa tämä: – It really pisses me off. Kyllä jokaisen työssäkäyvän pitäisi opetella edes hieman maan kieltä eikä vaatia asiakkaalta englannin osaamista. Mutta jääköön pois tuokin, olenhan itse vain vanha mutiseva mies.

Kysyin kahvilan tarjoilijarouvalta missä olisi kirjakauppa ja ilokseni hän tiesi, että sellainen oli olemassa nimenomaan lähellä rautatieasemaa.

Niinpä suuntasimme sinne. Ruokapaikan tarjoilija ei tosin ollut sellaisesta liikkeestä kuuullutkaan, mutta kun kuljimme kohti Parco Lauron puistoa, siellä oli vanhempien miesten iloinen ryhmä puhelemassa.

Rohkenin kysyä heiltä tietä vaimoni ottaessa heistä kuvia, joista tässä yksi. Heti minua autettiin. Ystävällinen kädenliike vielä sanojen seuraksi vasemmalle ja kun hetken etenimme, kauppa oli siinä.

Sivistys. Ainakin minunlaiselleni.

Olen alkanut toki tajuta, että kirjojen maailma on mennyttä maailmaa. Silti en usko että painettu kirja kuolee täysin. Suuri osa nykyään julkaistusta kirjallisuudesta on tosin kyllä jo kuin tekoälyn tekemää, mutta hyvä ei katoa. Eihän? Ja ainakin klassikkoja onneksemme riittää.

Mietin miten kertoa kirjakauppiaille asiani ja pystyin sanomaan, että minulla on parikin suosikkia Italian kirjallisuudessa: Antonio Tabucchi sekä Natalia Ginzburg. Molemmat tosin jo kuolleet. Näin heti, että Tabucchi löi tyhjää miesmyyjän päässä, mutta nuori tyttö tunsi kuitenkin Ginzburgin. Hän vei minut kertomakirjallisuuden äärelle ja esitteli paria kirjaa. Ensin erittäin menestyneen Elsa Ferranten, no, napolilaisen ja suomeksikin käännetyn, mutta sitten minulle täysin tuntemattoman Michela Murgian. Kirjan nimi oli Accabadora. Se on Sardinian kieltä tai murretta ja tarkoittaa jotain joka loppuu.

Otin sen Ferranten sijasta, koska nuori myyjä sanoi, että se oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Nyt kun kirjaa katsoin, näen, että tämä 1972 syntynyt kirjailija kuoli vuonna 2023. Aikaisin katosi, ainakin minun mielestäni. Mitä kirjassa on, sen ymmärrän, kun luen. Kyseessä lienee sekä kasvatus- että  kehitystarina.

Tulimme lopulta takaisin hotellille ja onneksi huone oli jo siivottu. Pieni hetki vielä lepoa ja sitten lähdemme toiselle kävelyretkellemme. Mitä muutakaan. Nyt tyydymme enää kulkemaan Sant´Agnellossa. Kyllä täälläkin voi kilometrejä kasvattaa ja kaloreita kuluttaa.

ILTAPÄIVÄ

Ilta tulee, mutta ensin on iltapäivä. Se kuluu kun kuljemme supermercato Superóa kohti ajatuksena syödä vielä kevyt lounas eli pranzo sen lähellä olevassa il Peppinossa, jota muuan ystävällinen mies kehuskeli. Hän sanoi, että omistaja on hänen kaverinsa, kyllä, mutta silti hän voi suositella paikkaa hyvällä omatunnolla. Uskoin.

Kun pääsimme Peppinon luo, se oli tietenkin kiinni. Hei ei, nythän on vielä lounasaika, kello ei ole kolmea. Kunnes silmiin osui karu teksti: suljettu tiistaisin. Miksi? Miksei maanantaina, Dio mio.

Superósta ostamme kuusi pulloa vettä, sillä vettä täällä totisesti kuluu. Ja vähän muutakin tarttuu matkaan. Kun heitän taas repun selkääni, se kyllä painaa. Mutta kuntolomallahan me tavallaan olemme ja myös A. saa muista ostoksista osansa. Väitän kyllä, että voisin kantaa niitä toisella puolella, jotta tulisi tasapaino, mutta minulle lähinnä nauretaan. Jos olisin entinen mies, tulistuisin. Mutta nyt kuljen kiltisti vaimon perässä kuin muuli ja hyvä niin.

Jäljelle ruokailemiseen jää siis tuttu ravintola il Mediterranio ja sen hienot näkymät. Sinne on matkaa, mutta kun askellamme ja askellamme, matka taittuu. Aurinkoa voi välttää aina kadun puolta vaihdellen. Perille pääsemme ja kas, nuoret tarjoilijatytöt ilahtuvat varsinkin kun näkevät A:n. Tutuiksi täällä tullaan helposti ja siinä ei ole mitään kätkettyä tarkoitusta; päinvastoin. Ystävällisiä neuvoja ruuan suhteen tulee. Koska emme syö lihaa, he vaihtavat vaimon annokseen lihapullien tilalle muuta. Minä taas syön munakoisoa parmeggianon kanssa. Ruokaa, jollaista kotona emme nauti. Hyvää, riittävää, terveellistäkin.

Katselen maisemaa, se menee minuun, Parosen sanoin. Lahdella on pari matkustajalaivaa. Niistä kansanjoukot aamulla kuljetettiin maihin ja järjestettiin sitten jonoiksi Sorrenton keskustaan kuin koululuokat. Kaikki tuo on samaa kuin Venetsiassa, mittakaava onneksi sentään pienempi.

Katselen kauemmas ja Ischian vuoret näkyvät juuri ja juuri laivojen takana. Capri on tyyten kadonnut sumuun.

Pääsemme hotellille ja huomaan vain, että väsymys on suurta. Terve en ole, sairaus pysyy kuitenkin jotenkin hallinnassa lääkkeillä. Olosta voisi käyttää sanaa nausea. Mutta kun saan käydä suihkussa, tuntuu heti paremmalta. Nyt ei ole kiire enää minnekään. Sen sanoo sekä ruumis että jopa järki.

ILTA

Matkan toiseksi viimeinen päivä alkaa olla pulkassa. Hitaasti aika kuluu, kunnes aurinko täällä putoaa nopeasti alemmas ja katoaa. Se on etelän juttuja, pohjoisessa kaaret ovat loivempia, hämärän tulo hitaampaa. Paitsi jouluaikaan jolloin ei muuta olekaan edes keskipäivällä. Siitä alhosta pitää sitten taas ponnistaa kevääseen.

Alkaa pimeä, alkaa yö. Jostain syystä se elämä on jäänyt taakse, onkohan sekin ikää vai maaseudun antamaa tottumusta. A. lukee kirjaa, minä naputtelen konetta. Huomenna on matkan viimeinen täysi päivä, sillä torstaina on oltava alempana pönöttävän Isabella-hotellin edessä jo kello 7.10. Aikainen lintu löytää madon ja bussi lentokentän. Spero.

Mutta se on sen ajan murhe, ilo ja huoli; nyt on nyt. – Hyvää yötä, nuku hyvin, sanoisin, jos olisi tarpeen. Ja kyllä me molemmat täällä nukummekin. Ehkä päivän kuntoilut saavat ruumiin lepäämään. Ja kun se lepää, lepää myös sielu. Näin ainakin uskon.

(16.9.2025)