1.

Tätä matkaa miettisessäni halusin käydä katsomassa joko Pompejia (Pompei) tai Herculaneumia (Ercolano). En osaa vieläkään sen kummemmin selittää syytä siihen, kotona tuntui vain, että kaivauksilla näkisin ja näkisimme jotain sellaista, jossa parituhatta vuotta pyyhkiytyisi pois. Ihmisten elämä kaupungeissa on ollut hyvinkin tavanomaista ja mahdollista jo silloin.

Polis – ihmisten kaupunki. Tilasin siksi jo ennen lähtöä matkan Herculaneumiin sunnuntaiksi. Se olisi paitsi pyhä, aina muutenkin vaikeahko päivä, koska matkan neljäs. Maaseudun rauhassa tuntui hyvältä ajatella, että ainakin joku kuljettaisi ja liikuttaisi meitä hetken, sillä tiesin kokemuksesta, että todella paljon tulisimme joka tapauksessa kävelemään.

Jokin flunssapöpön kaltainen oli kuitenkin täällä melkein heti iskenyt minuun, lievästi, mutta niin ettei pää ole ollut yhtä selkeä kuin normaalisti, jos se silloinkaan selkeä on, tuntui nyt. Ajatus pätki, hieman heikotti ja unohdin sinne tänne asioita, joita sitten kuitenkin löysin sieltä ja täältä. Onneksi oli lääkkeitä mukana ja uskoin kyllä pystyväni retkeilyyn, varsinkin kun olin matkan etukäteen maksanut. Kerranhan täällä vain oltiin.

Aamu tuli ja bussi hakisi meidät baari L´Incontron edestä. Se löytyi kauempaa sivukadulta ja oli kyllä joskus ollut baari, mutta nyt lähinnä kauan sitten kiinnilaitettu rötiskö. Outo paikka kohtaamisiin, mutta kyllähän bussi sen siis tietäisi? Hyvissä ajoin, liiankin, kävelimme kohti tapaamispaikkaa, mutta tietenkin eksyin kuin huomaamattani hieman sivumpaan, jossa ravintola Il Mediterranio oli. Olimme siellä syöneet ja hyvää se oli, Helsingin hinnoissa tosin. Matkailu avartaa paitsi mieltä myös lompakkoa.

Miksi Il Mediterraneo? Siksi että sieltä, sen terassilta on todellakin Sant Agnellon paras näköala, niin itse Sorrenton kaupunkiin kuin Vesuviukselle ja Napoliin sen helmassa.

Kannatti. Meri oli aukea ja avara, Il Vesuvio utuisen sumun peitossa kuin siihen käärittynä.

Vuoret vuoria, mutta taas kerran meri kosketti minua. Pelkkään Tyyneen mereen mahtuisivat muuten kaikki maapallon mantereet. Olen nähnyt sellaisenkin kokeellisen kartan. Huutaisin siksi nyt Thalatta Thalatta, mutta en huuda kuitenkaan, koska olen siteerannut myös sitä liikaa. Jääköön siis.

Ravintola oli toki vielä kiinni. Emme olleet ainoita aamun virkkuja (illan torkkuja). Nuoripari oli pysähtynyt kaiteelle ja hetken puhuttuaan he ryhtyivät intohimoisesti suutelemaan kuitenkin tavalla, joka tuntui lähinnä herttaiselta, suloiseltakin. Siinä ei klähmitty, vaan aito tunne virtasi.

Rakkaus, niin. Monet ilot rakkaus antaa, kärsimyksetkin se joskus kantaa. Mitä näistä kahdesta tulee, en tiedä eivätkä he saata tietää sitä itsekään. Toivottavasti uusi, lapsiaan rakastava ja arvostava italialainen perhe. Ei kuitenkaan ehkä aivan Amarcordin perheen henkeen. Fellini ja hänen tapansa ohjata omiaan kummittelee aina ajatuksissani. Hyvää ei unohda.

2.

Kuljeskelimme hitaasti kohti L´Incontroa ja sielläpä oli jo ihmisiä odottamassa kadun kummankin puolen. Paikka oli siis yleisesti käytössä. Busseja saapui, jotkut pysähtyivät, ottivat aina muutamia mukaansa listoilta nimiä huudellen. Koko ajan odotin vuoroamme. Vaan ei. Taas bussi katosi. Kunnes jäimme sinne seisomaan kahden.

Oliko meidät unohdettu? Viimein jokin bussi saapui, muttei ajanut ohi, vaan pysähtyi ihan meitä varten. Oppaamme signor Lorenzo kertoi myöhemmin kaikille vitsinomaisesti sen, miksi bussi joskus on myöhässä. Kun hän menee hakemaan bussia, kuljettajaa ei ole missään. Hän kysyy ja Lorenzolle vastataan, että kuski on kahvilla. – Mitä se sellainen on, asiakkaat odottavat. Mutta kun kuski sitten saapuu ja Lorenzo sanoo saman uudestaan, kuski vastaa: – Asiakkaat voivat odottaa, mutta kuuma kahvi ei, se jäähtyy.

Bussin etuosassa naurettiin. Minua se ei hymyillyttänyt, mutta mieleen tuo kyllä jäi.

Matka Ercolanoon ei ole pitkä. Silti matkaan kuluu aikaa, koska tiet ovat ylösalaisia ja kiemuraisia, isolle bussille varsinkin; kääntyä kulmissa ei voi, jos joku ajaa vastaan. Kun lopulta saavuimme kaivauksille, olimme jo enemmän kuin uuvuksissa. Eikä asiaa parantanut se, että joukkojen kokoaminen, toisen oppaan eli Ionican odottaminen ja ihmisten jakaminen kahtia hänen ja Lorenzon ryhmiksi kuulokkeineen kaikkineen oli operaatio joka kesti ja kesti. Kun retkue viimein pääsi matkaan, olin jo kuin kaiken kokenut. Seisoimmehan ylhäällä Ercolanon kyljessä ja piskuinen kaupunki näkyi, niin sen esiin kaivetut kadut kuin talotkin.

Tajusin taas, etten ole ryhmämatkailija. Pidän oppaasta joka sanoo yhden tai kaksi asiaa, siis todellista asiaa, ja sitten seuraa aina edes lyhyt tauko, jolloin kuulija ehtii asian ehkä sisäistää ja jopa pureskella sitä. Opas joka puhuu koko ajan, ei voine itsekään olettaa, että hänen puheestaan muistettaisiin paljoa. Luultavimmin tuo puhe on heille automatiikkaa, jota he itsekään eivät kuuntele; pelkkää sanatyötä, josta saa palkan. Muistin myös edesmenneen ystäväni Larvan Masin määritelmän konsultista: ”Ajatus voi pätkiä, mutta puhetta ei saa koskaan lopettaa.”

Korvakuuloke (!) eli se kumpi oppaista siihen puhui, oli määrännyt meidät Ionican ryhmään, mutta hetken hänen puhetapaansa kuunneltuani sammutin kuulokkeen. Aloimme sittenkin seurata Lorenzoa vailla ääntä. Kysyin häneltä silti, voimmeko kuljeskella kaikkialla myös yksin ja hän vastasi että toki. Kysyin vielä koska bussi lähtisi ja kun sain vastauksen, asia oli selvä. Avanti, popolo. Ja eteenpäin me lähdimme; oikeammin kylläkin sinne, minne muut eivät.

3.

Herculaneum on pieni, mutta kuulemma Pompeita paremmin säilynyt. Pieni on myös helpompi ottaa haltuun. Tämän kaupungin siis peitti sula laava ja kauniisti ja valtaisalla työllä se on kaivettu esille. Pompei taas jäi tuhkan alle. Sitä kaivetaan vieläkin ja jos oikein muistan Pompein pinta-ala on yli 60 hehtaaria. Tuollaista aluetta ei meikäläinen muutamassa tunnissa kävelisi.

Historiasta en nuorena piitannut, nykyään se on monen asian avain. Ihminen ilman historiaa on – sanoisiko suoraan että hukassa.

Aina kun ajattelen ihmiskunnan kehitystä, sen sattumallisuus kiehtoo. Miksi kädelliset ottivat mantereilla vallan? Siksi, koska alkuihminen alkoi kävellä kahdella jalalla. Ensinnäkin niska vapautui ja aivot saivat tilaa kasvaa. Myös etujalat eli kädet vapautuivat ja niille löytyi kaikenlaista puuhaa. Puuhan laatukin selvisi vuosituhansien myötä aina vain paremmin. Yhä uutta käyttöä kädet saivat, kun yhä kehittyvät aivot miettivät ja keksivät metodeja elämän avuksi, jopa taidetta ja veistoksia luoden.

Herculaneum näytti ja opetti, jos oppia halusi. Vaikka olin uupunut, ”sydänjuurihin saakka”, halusin.

Kaikkea näki. Myös puu-uunit olivat tuolloin ahkerassa käytössä. Pizzeroita taisi jo olla ja niistä sai siis ostaa pizzaa a la Napoli?

Trimalkion pidot, joskin hillitymmin. Ja ehkä juuri ruuan jälkeen seurasi ensin levon ja sitten rakkauden vuoro; tuon ihmiskunnan keskeisimmän keinon lisääntyä. Aina sekin löysi toteuttajansa ja myös taitavat kuvittajansa.

Kuljimme hitaasti, ryhmiä ja suoraa aurinkoa vältellen. Väliin se myös onnistui. Varjoa etsin ja varjoakin saimme.

4.

Myös pelkkä raunio voi olla taidetta; on se. Kuva pitää vain rajata. Maailmamme – kunpa emme sitä koskaan täysin menettäisi.

Yksi museorakennus sisälsi muutamia löydöksiä, joita oli myös kiintoisaa tutkia. Kun en nähnyt listaa, jossa tämä pieni viestos mainittiin, sen tarkoitusta saatan vain arvailla.

Lempeäkatseinen unelmoiva nainen oli puolestaan saanut nimen Amazzone. Olisivatpa nuo hurjimukset hevosnaiset edelleen tuollaisia, jos kohta salaa ja sisältä saattavat ollakin.

Sitten löytyi taas kerran seinämaalaus, aikansa pysyvintä taidetta se. Ihmisten maallisia iloja haluttiin selvästi korostaa; ties vaikka kyseessä olisi ollut oikea bordello. Sanan voi kyllä myös suomentaa vaikkapa arkiseksi sekametelisopaksi. Tai kutsua sellaiseksi kunkin maan hallitusta.

Kristillisiä eli sitä kautta kuoleman jälkeisiä eli taivaallisia iloja ei täällä vuonna 79 vielä ollutkaan. Tuolloin vasta Uutta Testamenttia alettiin koota ja kirjoittaa muistiin. Mutta roomalaisilla (kuten entivanhaan suomalaisillakin)  oli iso liuta omia jumalia aivan joka tarpeeseen. Kätevää. Jokainen uskonto on luonut jumalan omiin tarkoituksiinsa. Kotona tuli juuri luetuksi loppuun Waltarin Turms, L´Etrusco. Jumalia siinäkin riitti. Lukukokemus ei ollut Sinuhen saati Neljän päivänlaskun veroinen, mutta italiaa tahdoin oppia. Turms on sekoitus tietoa, asiaa, kuvitelmaa ja suoraan sanoen silkkaa vakaisviihdettä. Toki miellyttävää laillaan.

Takaisin Herculaneumiin. Kaikesta näki, että jo aikanaan maailmassa elettiin siis niin kuin elävät monet nykyihmisetkin. Oma nautinto on se jota moni yhä hakee ja pitää sen saamista elämänsä päämääränä.

Siihen myös voi sortua, pastori sanoisi; en tietenkään minä. Puhelimia ei ollut, mutta sanansaattajia riitti. Huhut ja juorut olivat aikansa somemaailmaa. Mutta kun ihminen jonnekin katsoi, hän katsoi toisia. Nykyään tuijotamme enää lähinnä omaan itseemme. Miten monia selfienottajaa olemmekaan nähneet täällä. Paikkaa he eivät tutki, upeat näkymät ovat vain omakuvien eksoottista taustaa.

Paahde oli syyskuun puolessavälissäkin yhä paahdetta ja väsymys hulmahti kummankin ylle. Syötävää ei löytynyt, juotavaa sentään saimme repuistamme. Niiden kantaminen oli oppaan mukaan kiellettyä, mutta kukaan ei sanonut meille mitään. – Italia, bella Italia! Grazie mille!

Piristystäkin tarvittiin. Nuorehko mies teki parkkipaikan kojussa cappucinon ja kun katsoin pahvimukia, näin siinä jotain tuttua. Pinja, pinjahan se. Taidetta siis myös tälläkin tasolla. Kyllä pinja on Italiaa, niin maata kuin kieltä. Ja nykyään etunimikin Suomessa.

5.

Loppumatka sujui bussissa kuin olisi oltu pitemmälläkin reissulla. Uupumus löysi uusia sfäärejä, varsinkin kun kapeat tiet olivat tukkoisia. Jokaista bussin nykäystä seurasi pian pysähdys. Ja taas ja taas ja taas.

Kun pääsimme hotellille, olimme niin poikki, ettei edes syömään jaksanut lähteä. Kävin siksi hakemassa ravintola Röyhtäyksestä pizzan, aidon napolilaisen margheritan. Se kelpasi. Hintaluokkakin oli tasan samaa luokkaa kuin Saukkolan Ruokahuoneessa.

Niinpä. Kotiin alkoi jo tehdä mieli, vaikka siellä on satanut ja satanut ja yhä sataa. Silti koti on aina koti. ”Kotona seinätkin auttavat”, kirjoitti jo Tshehov. Montakohan kertaa olen tuotakin toistellut. Ehkä kymmeniä, ehkä jopa satoja. Vaan hyvä lause ei kulu koskaan. Klassikko.

Ilta tuli ja aurinko laski. Taivas hehkui hetken punaisena. Menin parvekkeelle ja otin kuvan. Pinja siinäkin, aína vain.

Tiesin, että yksi aikakausi oli lopussa, toinen vasta alkamassa. Tämä Waltarin tyylillä sanottuna siis. Tein pyhän päätöksen. Jos kulttuurimatkalle vielä joskus lähdemme, teemme sen toisin. Ei enää koskaan busseja, ei ryhmämatkoja, oppaita, mitään. Asioista voi itse ottaa selvää. Kaikesta voi aina nauttia parhaiten yksin. Mutta mieluummin sittenkin kaksin. Jakaminen kannattaa, ja vastakaiku sointuu. Myös eriävä sellainen.

”Yksin oot sinä ihminen”, runoili tosin Leino, mutta Leinoa en tässä myöskään siteeraa tuon enempää. Itse asiassa kaikki minkä kokee, on lopulta hyödyksi. Nyt kun olen saanut levätyksi, olen iloinen, että näin Herculaneumin. Parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla, sanoi aikanaan armenialainen sananlasku. Kuulin sen jo yli 50 vuotta sitten Jerevanissa ja totta se yhä on.

Niinpä unohdan reissun piskuiset vaivat ja annan jälleen kerran loppupuheenvuoron runoilija Titus Petronius Arbiterille (Gaio Petronio Arbitro). Hän, aikansa makutuomari, sattui elämään lähes Vesuviuksen purkautumisen aikoihin kuollen Cumassa vuonna 66, siis kolmeatoista vuotta ennen katastrofia. Näin poeetta ja kaukana Roomassa asunut aikalainen kirjoitti parituhatta vuotta sitten yhden runonsa lopussa. Miten totta nuo kaksi säettä yhä ovatkaan:

”Olen elänyt elämän eikä kohtalo kovetenkaan voi,/ sitä riistää minkä aika on ehtinyt antaa.”

(15.9.2025)