1.

Kun pari päivää on kulunut, koko Sorrento ja sen nykyinen tilanne alkavat jollain lailla selvitä. Turisteja riittää, kyllä. Etenkin jenkkejä. Miksi? Ehkä se kuuluu johonkin Must see -systeemiin? Mutta onhan maailmassa täkyjä meille muillekin tyyliin ”Nähdä Napoli ja kuolla.” ”Palaja Sorrentoon.” Caruso, Gigli. Monia klisheisiäkin lauselmia, jotka ovat aikanaan jääneet mieleen ja palautuvat nyt täällä. Kuolla emme halua, palaamme tuskin. Mutta kiintoisaa silti olla kaupungissa ja ihmetellä varsinkin maisemia. Merta, merenrantoja, näkymiä ulapalla. Kaikki se kuin utuista unta.

Asumme centro storicosta eli vanhan kaupungin keskustasta noin puolentoista kilometrin päässä. Se mitta lie linnuntietä. Kiemurrellen kauempanakin. Jalkaisin liikumme silti, yritämme olla jäämättä autojen, vespojen, sähköpyörien ja skuuttien alle. Monet ajajat katsovat samalla puhelinta kun painavat kaasua. Mutta hengissä täällä ollaan, emmekä ole myöskään nähneet kolareita, mitä voi pitää ihmeenä. Elinajan odote on kaiken lisäksi Italiassa yksi pisimmistä Euroopassa Espanjan ja Ruotsin ohella. Välimeren ruokavalioko siinä auttaa (ja Ruotsissa vielä ehkä hieman aikaa tuo vanha, pitkän rauhanajan antama sivistys ja perinne).

2.

Parasta kuljeskeluaikaa täällä kuten muuallakin ovat aamut. Kun aamulla kävelee kohti Sorrenton historiallista keskusta, ei muita kaltaisiamme juuri näy, paikallisia sitäkin enemmän. Töihin kiirehditään, vauhdilla kaasutetaan ja kiidetään. Bensaa on suonissa. Sähköautoja emme lainkaan ole nähneet,  ei ole latauspisteitäkään. Eniten sähköllä kulkee vain muutama polkupyörä ja pari skuuttia, selvästi trimmattuja jotta pysyisivät vauhdissa. Ja pysyväthän ne.

Eilen kävelimme viitisentoista kilometriä, nyt mikä aamulla todella tuntui jaloissa. Tänään on sitten välipäivä ainakin noin hulpeissa matkoissa. Tai ainakin  siltä vielä tuntuu, kun aamu vasta heräilee hitaasti puhjetakseen päiväksi.

Etenimme pitkin todella kapeita jalkakäytäviä, jotka välillä häipyivät jonnekin palatakseen tien toisella puolelle kunhan sinne pääsi ja uskalsi käyttää suojatietä. Onneksi pitemmältä löytyi myös teitä jotka kiertävät rantaa ja joilta Amalfin lahti avautuu koko kauneudessaan. Niitä sai ja saa yhä maksutta katsoa.

Lähes joka paikasta näkee Amalfin lahden ja sitten Vesuviuksen jonka juurella Napolin kaupunki tuntuu olevan. Väliin näkyy myös Capri ja Ischiakin. Utuisia unelmoivia pilviä on taivaalla siellä täällä, ja alhaalla merellä, ainakin 60 metriä alempana, piskuisia veneitä ja isompiakin paatteja, jotka kulkevat turisteja matkassaan. Hinnat ovat sanoisiko aika hilattuja ylöspäin. Se kuuluu paikalliseen turismiin lähes kaikkialla Sorrenton keskustassa. Ansaita täytyy. Ja täytyyhän heidän itsensäkin maksaa elämisestä. Seutu on liitetty Napolin mafiaan, mutta ainakaan näillä silmin sen läsnäoloa ei huomaa.

Itse Sorrenton kaupunki on jyrkänteellä, joka on lähes pystysuora. Kun kävelee alas satamaan, saa kävellä siksakkia kuin vuoristossa ainakin. Ylös pääsimme onneksi maksullisella hissillä, joka ei kuitenkaan ryöstänyt kulkijaa, sillä tuo kyyti oli halpaa; vain hieman yli euron.

3.

Monissa kirkoissa olemme jo käyneet, ovet ovat auki. Eldorato oli nimensä mukainen, sillä ovet oli peitetty kultaisella muovikelmulla…

Uskossa kyse ei ole aarteesta maan päällä vaan taivaassa, kuuluu selitys. Sisällä oli ennen kaikkea pyhimyksiä ja kirkon taivaita hipova avaruus, kuten monissa muissakin  jo nähdyissä temppeleissä.

Kuljimme, istuimme, kuvasimme. Vanha jouluseimikin löytyi toisesta kirkosta. Siinä kerrottiin Jeesuksen syntymä niille jotka ennen eivät osanneet lukea. Tähänkö suuntaan olemme taas matkalla?

Maassa maan tavalla tai maasta pois, sanoi äitini kun vielä jotain pystyi sanomaan. Kukin taaplaa tyylillään, oli se toinen päähäni juntattu. Hyväksyn italialaiset tavat, ja monista pidän. Ihmisistä lähes aina. Jokaisen kerran kun olen kysynyt tietä, olen saanut ystävällisen ja opastamaan halukkaan vastauksen. Pienestäkin italiantaidosta ei siten ole haittaa, vaan iloa. Toisin kuin ranskasta Ranskassa. Tosin tuo kokemus on jo aika vanha, vuosien päässä. Mutta muisto pysyy.

4.

Piazza della Vittoria, Voiton aukio on hyvä paikka olla ja istua. Näkee paljon merta ja puiston, jopa pari patsasta puitten keskellä. Toinen kunnioittaa ensimmäisen maailmansodan uhreja.

Mutta se toinen. Hauska patsas monin tavoin ja olen lähes varma siitä että se on kirjailijalle pystytetty. Miksi, hämärä kollegiaalinen tunneko sen sanelee? Etsin tietoa netistä niin italiaksi kuin englanniksi, enkä vain löydä. Koska Ibsen asui seudulla vuosia ja puoli vuotta aukion laidan hotellissakin, uskaltaudun antamaan patsaan hänelle. Pohjoisen poika, niinpä. Ainakin hän sopisi aukiolle.

Muitakin kirjailijoita täällä on käynyt, itse asiassa tukuttain. Jopa Dickens ja Gorkikin. Runoilijoista Keats, jota yhä suuresti arvostan (”Kauneus on ilo ikuinen”), ja sitten Shelley, Byron ja Browning; kukapa ei. Englannista matkattiin usein Italiaan myös kohtalokkain seurauksin. Shelley kuoli alta kolmikymppisenä veneonnettomuudessa hieman ylempänä rannikolla, mutta ehti silti kirjoittaa jo muutaman kuolemattoman runon. Tai ainakin runon, jonka joku kuoleva yhä voi lukea, jos siihen vielä kykenee.

Lopulta vaimoni tahtoo jälleen kuvata minut, repunkantajan lepotauolla luostarissa. Ei auta kuin suostua.

”Happy wife, happy life.” Sen vastineeksi kuvaan ikivanhan oliivipuun, joka kantaa itseään ylväästi kolhuistaan piittaamatta. Siinäpä oiva symboli itselleni.

5.

Sant Agnello on osa Sorrentoa eikä kuitenkaan ole. Turisteja täällä on jo huomattavasti vähemmän, mutta hyviä näköalapaikkoja löytyy kyllä. Kuljeskelimme hajamielisesti kohti rantaa ja äkkiä taas vastaan tuli ranta ja sen hurja pudotus. Alhaalla näkyi uimalaitureita, maksullisia totta kai, mutta vielä siellä ei maannut ketään.

Seisoin ja tuijotin. Vieressä vanha italialainen mies tuijotti minua ja minä häntä. Aloin siksi puhua. Kävi ilmi että hän oli paikallinen, kun kysyin, ja oli – ei sorrentolainen kuten luulin –  vaan sant agnellolainen. Vieläpä ylpeä siitä.

Miehen ylpeys ja rauhallisuus miellytti. Aloimme puhua elämästä. Kysyin oliko hän uomo felice, onnellinen mies. Hän vastasi vaakavertauksella Milloin toinen kuppi nousee ylös, milloin toinen painuu enemmän; tasapainoa silti piti hakea. Sen tukijalkana hän käytti termiä optimismi, mikä miellytti minua. Hän oli siis optimisti ja sellainen oli tullut minustakin aivan viime vuosinani. Puristimme käsiä.

Kun kysyin ikää, mies joka sanoi nimekseen Raffaello, osoittautui minua neljä vuotta nuoremmaksi. Kun kerroin oman ikäni, hän nauroi, taputti selkääni ja sanoi että italialaiset pitävät minulaistani jo satavuotiaana. Olisipa siis niin, suostuin ajatukseen. Sillä edellytyksellä, että oma järki ja toimintakyky säilyisivät.

Kävelimme niemen nokkaan, jossa odotti terassi ravintoloineen. Sinne! Saimme pöydän, josta oli esteetön näköala Napolin lahdelle, myös Napoliin ja Vesuviukselle. Söimme jotain pientä eivätkä hinnat päätä huimanneet, näköalat vain.

Kuvasin myös turistipariskunnan, joka lähinnä otti selfieitä. Sitten he kuvasivat myös toisiaan. Puhelin on lähes jokaisen turistin kädessä. Onhan sellainen minullakin, mutta lähinnä taskussa ja sitten maisemien ja A:n kuvaamista varten.

Puhelimet eivät ainakaan vielä näytä olevan paikallisille asukkaille yhtä tärkeitä kuin turisteille. Perheet ovat perheitä, lapsia selvästi rakastetaan, miehetkin kanniskelevat hellästi aivan pieniäkin vauvoja, jotta vaimo voi syödä rauhassa. Tämän näimme pari vuotta sitten jo Calabriassa. Jospa tämä trendi pysyisi eikä lähentyisi puhelin-Eurooppaan. Puhelin on hyvä renki, mutta huono isäntä, sanon nyt äitini tavalla sitä soveltaen ja matkien. Hänen kuolemastaan on jo yli 35 vuotta. R.I.P. Ja sen hän ainakin minun muistoissani myös tekee.

Jokainen päivä kuluu ja kääntyy lopulta kohti iltaa. Jokaisen illan jälkeen seuraa yö. Aurinko laskee. Hotellin parvekkeilla nuokkuu ihmisiä, turisteja kuten mekin, lähes kaikki hieman vanhempaa ikäluokkaa. Se on hyvä, sillä vanhan hotellin seinät eivät ääniä juuri pidä. Meluava nuorisojoukko olisi vihoviimeisin täällä.

Niin vain käy, että lopulta tulee uni vaikka jossain Sorrenton suunnalla räiskyy ilotulitus joka kestää ja kestää. Se valvottaa minua, A. nukkuu kuin onnellisen unta. Mitä siellä juhlitaan? Häitä näimme jo, vai onko nyt jonkin pyhimyksen vuosipäivä? En tiedä, enkä saa siihen selvyyttä.

Räiskyntä ja ampuminen, joka tuo mieleen sodan, loppuu kuitenkin lopulta ja uni palaa kun en enää usko siihen. Uni, jumalten lahja. ”Tule jo uni näille väsyneille silmille”, kirjoitti muistaakseni Eeva-Liisa Manner. En pysty tätä täällä tarkistamaan, netti antaa vastaukseksi silmätippoja. Mutta kyllä säkeen olisi Eeva-Liisakin osannut kirjoittaa. Joka tapauksessa: voiko tuota sen kauniimmin enää sanoa?

(13.9.2025)