Kauan sitten kirjoitin ja julkaisin runokokoelman ”Syksy tuli kutsumatta”; se ilmestyi vuonna 1974. Pidän nimestä yhä, muusta en tiedä. Joskus nimikin voi olla runo ja sitä tuo on ainakin itselleni. Niin on myös käynyt, että moni syksy on elämääni saapunut, ei ole tulemistaan ja minun sallimistani kysellyt, tullut vain ja haudannut kesän saman tien. Siihen kuoppaan kesä myös aina jää. Muistoihin ja kuviin, joita katsoessa pitkään vallitsee haikeus, kunnes helmikuussa ne jo tuovat päivän pidetessä toivoa siitä, että tulee kuin tuleekin kevät. Ja sitten kevään jälkeen uusi kesä.

Säät tulevat ja menevät. Mutta vuodenajoista tärkein on itselleni kevät. Ensimmäinen vihreä: primavera. Se eli vera on siis italiaksi totta. Ja juuri nyt, kun näen, miten vihreä hitaasti alkaa muuttua ruskeaksi, kaipaan herkkää tuoretta vihreää vielä enemmän kuin helmikuussa konsanaan.

Nyt on lauantaiaamu, siis viikonlopun alku. Kostea ja sumuinen. Yhä enemmän näen keltaisia lehtiä, jopa ruskeaa väriä kuten kielojen lehdissä, mutta vielä ensi viikoksi on syyskuun alun kunniaksi luvattu lämmintä säätä, kuin sitä vanhaa Suomen kesää. Saamme nähdä. Syksyn tuloa sekään ei voi estää. Päivät lyhenevät vääjäämättä ja pimeys lisääntyy.

Siihen on nyt vain pakko tottua ja sopeutua. Tänään on Suomen luonnon päivä. Se tarkoittaa luontoa, jota ihminen on mahdollisimman vähän muovannut omiin tarpeisiinsa. Onneksi sellaistakin vielä on, mutta aina vain vähemmän. Rauhoitettuja alueita ja kansallispuistoja pitäisi yhä vain lisätä. Vieläpä kiireesti. Ei luontoa ole ilman sen kunnioittamista ja säilyttämistä.

Luonnon lisäksi ajatukset ovat askaroineet ja jopa levänneet tennistä katsoessani. Paljon olen nyt ehtinyt katsoa vuoden viimeistä suurta tenniskisaa eli Grand Slamia New Yorkista. Siellä on yhä kuuma, kaikki pelajaat hikoilevat, kuka mitenkin. Sateiltakin on siellä vielä säästytty, mutta jos ukkosmyrsky saapuu, pari iso stadionia voi aina tarvittaessa vetää katon suojaksi eikä pelejä siten ole tarvis siirtää. Sää kuin sää saa siten tulla.

Eurosport lähettää otteluita ihan kahdelta kanavalta tosin pääasiassa illalla ja yöllä. Kun en juuri seuraa teeveen normaalitarjontoja paitsi Areenasta dokumentteja ja filmejä, on tämä laji kuitenkin sellainen, että juutun ruudun ääreen pitemmäksi ajaksi kuin aionkaan.

Miksi? Siksi, että itse pelaan yhä, joskin en enää pisteistä, ja tiedän pelistä siten edes jotain. Ja myös siksi, että juuri tennis muistuttaa mielestäni kaikista urheilulajeista eniten elämää, Näin olen kerran sanonut kirjassani Pelin henki. Se ilmestyi 1998 ja kirjan alaotsikkona oli ja on Love/40 – Erään ottelun tarina.. Normaalisti käännettynä se tarkoittaisi ehken nelikymppisten rakkautta, mistä kirjassa myös oli kysymys. Mutta sen lisäksi tennistermiä, joka kertoo, että pelaaja on omassa syötössään häviöllä 0-40 ja edessä noin onnettomalla syöttäjällä on kolme murtopalloa. Jos hän menettää yhdenkin niistä, vastustaja saa pelipisteen. Ja vaikka hän selvittäisi kaikki kolme, hänen pitäisi ensin saada vielä etu ja sitten voittaa sekin.

Työlästä, mutta mahdollista, joskin harvoin se onnistuu. Mutta tennis on peli, jossa kaikki on auki aina viimeiseen pisteeseen. Moni joka taistelee ottelupalloa vastaan ja voittaa sen, saa pienen alun uuteen ponnistukseen ja saattaa lopulta sittenkin voittaa koko kamppailun.

Näin elämässäkin, mies, tuo vanha, hetero ja valkoinen, lausuu silti nyt vakaasti.

Opetus kirjassa toki siis on: koskaan ei pidä luovuttaa. Ja siihen lisään sanan poika. Se kun taas on yhden kauan sitten julkaistun käännöskirjan nimi: Älä tunnusta ikinä, poika. Tekijä oli nimeltään Joseph Joffo. Vanhasta muistista suosittelen. Ei pidä tunnustaa, jos on menehtymisen vaara, ei pidä luovuttaa, jos tahtoo pysyä elossa. Niin päästään taas eteenpäin.

Ranskalainen Joffo koki holocaustin ja kirjoitti muistelmateoksensa, jonka alkuperäinen ranskalainen nimi oli Un sac de billes, pussillinen marmorikuulia. Se ei julkaisijalle (Otava) kuitenkaan kelvannut. Mitä ilmeisimmin myynnillisistä syistä. Ja mikäs, onhan tuo hyvä nimi tuo toinenkin, vaikka kilometrien päässä alkuperäisestä.

Se siitä ja takaisin tennikseen. Muutama suurempi huomio on jäänyt mieleen, koska juuri nyt on tapahtunut muutos entiseen. Yhä enemmän pelaajat tai heidän sponsorinsa panostavat pukeutumiseen ja muodikkuuteen.

Lähden ensin naisista. Mahtaako löytyä enää sellaista pelaajaa, jonka kynsissä ei komeilisi paitsi oudonväristä lakkaa, myös koristuksia jotka joka kynnessä ovat jopa erilaisia, kuin taideteoksia (Coco Gauff). Kultakorut kimaltelevat monella valojen loisteessa. Myös vaatetuksissa on eroja. Hyvin askeettisia tai tavallisia näkee enää vain kerran kesässä, tekee mieli sanoa, kun taas röyhelöä ja glitteriä näkee entistä enemmän (Naomi Osaka).

Mutta se on vain pintaa. Molemmat mainitut ovat kuitenkin erinomaisia pelaajia, joiden liikkumista ja lyöntejä on ilo katsella. Tällä haavaa kummatkin pysyvät mukana kilpailussa.

Varsinaisen ponnistuksen teki nuori Gauff. Hän pelasi huonoa ensimmäistä erää, teki tukun kaksoisvirheitä, purskahti itkuunkin, mutta voitti erän lopulta sitkeydellä, kuten sitten toisenkin selvemmin.

Ja taas tuli itku. Se oli liikuttavaa, sillä Gauff vai sanoisiko Coco on yleensä ilmeetön, mutta nyt hän antoi tunteiden tulla.

Ei paha. Ihmisiä olemme. Täällä metsän keskellä minä ja vaimoni A. olemme hänen pelityylistään aina pitäneet ja jatkamme syystä pitämistä. Katse palloon, siinä tenniksen paras ja ainoa neuvo. Jos ottaa viime hetkellä katseen pallosta pois, voi lyönti osua huonosti ja sinkauttaa pallon taivaan tuuliin. Pokapallo on paras, olen toki myös sanonut, koska kukaan ei tiedä minne se menee, joskus jopa kenttään. Mutta tämä koskee vain minua itseäni. Ehkä se kertoo taidoistani jotain olennaista: paljaan totuuden.

Miehiäkin on nyt ruvettu pukemaan oikein olan takaa. Syksyn värejä ovat ruskea, punainen ja luumu tai punaviini. Burgundi! – Pushkinin kuolinsohva Pietarissa on muuten samanvärinen.

Kokonaan sellaisiin tamineisiin on sonnustautunut tällä hetkellä ehkä parhain miespelaaja eli Espanjan Carlos Alcaraz, sillä juuri nyt tuntuu, että hän on jopa italialaista Jannik Sinneriäkin osaavampi. Luulen, että koko kilpailun voittaa nimenomaan tuo Carlitos. Jarkko Nieminen kutsui häntä selostamossa täydelliseksi paketiksi, jos oikein muistan viime yöltä, ja sellainen hän kyllä on. Joka osa-alue on hallinnassa, heikko kohtaa on vaikea löytää. Ellei se sitten löydy joskus korvien välistä?

Suuri hitti väreissä on nyt myös punainen, nimenomaan naisten tennistossuissa. Eikä vain punainen, vaan kirkkaan punainen, paloauton punaistakin kirkuvampi. Huvittavaa on, että samat värit ja trendit näkyvät tartuttaneet lähes kaikki tennisvehkeiden valmistajat Nikestä Lottoon. Vain jokin Waterdrop (tai onko se Adidaksen Y-3) kulkee linjaansa joka on niitäkin oudompi.

Huomaan, että kirjoitan nyt näistä kuin ainakin aloitteleva muotitoimittaja. No, suotakoon se, annettakoon anteeksi. Tämä on kaiketi ainoa poikkeama normaalista kaavasta.

Jos itse olisin kyvykäs pelaaja kieltäytyisin kyllä kaikista noista sponsoreiden hepenistä, mutta menettäisin siten miljoonia tuloistani. Ymmärrän monen pelaajan ratkaisun. Koska raha on kuitenkin rahaa ja koska tennispelaajan on vaikea pysyä vuosikausia kunnossa (poikkeuksia toki on, nykyisistä Djokovic, joskin hitaasti sammumassa), se ratkaisee pulmat ja antaa eläkkeen ihmiselle joka usein on alta kolmikymppinen. Pääasia että sponsori maksaa. Tennisurheilun mannekiini voi olla myös hyvä pelaaja, huipulla täytyy olla, jotta sopimus tuottaa. Sääntöjä ei ole.

Kun jää (tai joutuu) nuorena eläkkeelle itse pelaamisesta, voi jatkaa uraansa selostamoissa tai kuten niin moni tekee valmentajana, tenniskoulun pitäjänä. Moni tuttu kasvo on nuoren valmentajana läsnä valmennusaitioissa nytkin (vaikkapa Juan Carlos Ferrero, Conchita Martinez, Wayne Ferreira). Osaava opettaa ja hyvä niin.

On ollut pelaajia, joihin oppi ei ole uponnut. Jos häviää, vika ei ole vain vastustajassa, vaan myös ja ennen kaikkea itsessä. Turha on ruveta räyhäämään ja haukkumaan voittajaa. Sillä ikävä kyllä osoittaa vain pienuutensa. Tarvetta mentaalihoitoihin olisi siis muutamalla. Toivottavasti he tajuavat sen.

US Open jatkuu vielä viikon. Sitten sekin on ohi. Jäljelle jää ensin Laver cup syyskuun lopussa, jossa Amerikka ja lähinnä Eurooppa mittelevät miestiimeinä voitosta. Henkilökohtaisesta kuninkuudesta kilpailevat sitten parhaimmiksi pelaajiksi rankatut. Kymmenen heitä on, mutta vielä emme tiedä koko kokoonpanoa. Alcaraz, Sinner, Djokovic, Fritz, nuo ainakin. Ja Ben Shelton ilman muuta, jos hän vain toipuu vammastaan.

Nuori Ben on yksi lupaavimmista. Vamman tähden hän joutui juuri luovuttamaan Ranskan Mannarinolle, joka oli noin kaksi kertaa poikaa vanhempi. Hyvä pelaaja silti yhä hänkin, vaikka jo 37-vuotias. Ikäloppu siis jonkun Djokon (Nolen) tavoin. Kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin Venus Willamsin paluu. Pystyssä pysyi pää, vaikka hävisi. Ikää Venuksella on jo 45 vuoden verran. Se jos mikä on pelaajalle paljon.

Tammikuussa alkaa uusi vuosi 2026 ja sen myötä pelataan taas myös ensimmäinen Grand Slam Australiassa. Luulen että olen silloinkin valveilla öisin ja katson, miten pelit etenevät. Olen siis jonkinlainen tennisfani, kai, mutta jostain syystä en tunne häpeää. Tai jos tunnenkin, niin laimeaa vain. Onhan tennis kaikista lajeista parhain, sanon uljaasti ja jopa tarkoitan sitä.

Tänään ottelut jatkuvat ja alkavat vasta illlalla meidän aikaamme. Aikaero kun Isoon Omenaan on seitsemän tuntia. Kun kello on täällä meillä kahdeksan aamulla, se on New Yorkissa yksi yöllä. Perässä tulevat. Mutta jossain Tyynen meren saarella, onko se Vanuatu, eletään jo tämän päivän iltaa. Tasan eivät käy onnen lahjat.

Se tenniksestä. Illalla näemme lisää tennistä, mutta siitä en enää kirjoita. Nyt edessä on kokonainen lauantai. Sadetta luvataan, ulkoilusäitä emme saa. Sääli vähän. Liike on lääke, ja sen tiedän jo myös pitkästä kokemuksesta. Ehkä siksi etsimme jonkin taidenäyttelyn. Kun ei ruumista, voi sentään liikauttaa sielua.

Taidenäyttely löytyi Salosta, vaihteeksi Veturitallista. Sinne tulee usein matkattua. Varsinkin paluu pikkutietä on myös hyvä kokemus. Rauhallisempaa ja kauniimpaa kuin pikateillä.

Turkulainen Erika Adamsson oli kiinnostava uusi tuttavuus. Löytyi jopa pienoiskeramiikkaa, tauluksi tehtyä.

Isommista tauluista, usein kiiltävälle metallipinnalle maalatuista löytyi oma maailmansa. Niistä välittyi sekä tuttua että tuntematonta, jonka saattoi vain aistia, ja varsinkin erilaisten paikkojen henkeä. Se oli myös näyttelyn otsikkona.

Maalaukset ihmisistä uskoi näköisiksi, sillä myös niihin oli saatu tunnetta, jonka tajusi, vaikkei mikään kuva ollut todella yksityiskohtainen.

Poistuimme Veturitallista virkistyneinä, kuten niin usein. Huomenna näyttely on sitten viimeistä päivää auki.

Pitkin matkaa ja päivää sateli. Sade tietää joka tapauksessa sitä, että sienisato alkanee nyt toisen varsinaisen kierroksen. Meidän tienoiltamme ovat kaikki sienimetsät jo kadonneet; ne on hakattu ja raiskattu, josta aina mutisen, mutta jossain tuolla lienee vielä pläntti ikimetsääkin. Kunpa vielä sellaisessa kauniissa ja oikeassa hongikossa näkisin herkkutatin, tuon italialaisten rakastaman porcinin, pikku possun. Tekisin siitä ja sen kavereista kunnon sopan, joka tuoksuu ja maistuu. Se lienee ainoa ruoka, jonka valmistamisen yhä kunnolla uskon osaavani.

Sienistä unelmoiden voi tämä tennissessio nyt siksi kohdata äkillisen loppunsa, kun kirjoittaja ajautuu metsään. Mutta siihen on syynsä. Juuri syksyllä, kylmien säitten jo koittaessa, alkavat keitot muutenkin kuulua päivän ruokalistaan. Sipulia, porkkanaa, kasvislientä, herkkutatteja, sinihomejuustoa ja ketsuppia. Siinä koko simppeli resepti. Määrät oppii itse, kun kokeilee. Ja sanonpa vain: tuota sopppaa on vaikea vastustaa.

Sekin, jo pelkkä sopan ajattelu, antaa itselleni taas yhden syyn olla olemassa ja elää. Kuten myös auringonkukkapellot, joita ihan vain silmiemme iloksi on taas istutettu teiden varsille. Kiitos niistäkin teille, hyvät tuntemattomat.

(30.8.2025)