ENSIMMÄINEN

Kuluneen viikon aloitti maanantai 18.8. – se oli ja yhä on myös syntymäni päivä. Arkiviikon alku on kuitenkin tavallisista tavallisin päivä aina ja niin oli nytkin. Kuuman heinäkuun ja elokuun alunkin jälkeen tuli vuoroon syksyn odotus, kun yöt kylmenivät ja aamusumua on joka päivä ollut jo kaikkialla. Ja oikeastaan myös sen odotus, että kaikki sotien kauheus ainakin hetkeksi tuolla muualla viimein loppuisi. Alkoi rauhan odotus.

Silti yhä myös sumua on, sitä riittää ja riittää, ja sumussa me edelleen elämämme. Myös symbolisesti.

Maailmalla soditaan aina vain, mutta edes täällä on onneksemme hiljaisempaa. Lähin sota on tosin heti itärajan takana, mutta silti ainakin vielä melko kaukana meistä. Toistaiseksi, sillä mikään ei tässä maailmassa ole varmaa, ellei se, että myös Venäjältä loppuvat lopulta taistelukuntoiset miehet. Jo nyt yli miljoona heistä on kadonnut tai kadotettu. Eikä gospodin Putin näytä olevan siitä moksiskaan. Missähän huuruissa tuokin satraappi oikein on?

TOINEN

Sota oli todella lähempänä, kun synnyin Helsingin Kätilöopistolla vuonna 1943. Silloin käynnissä oli puolestaan taistelu Neuvostoliiton kanssa. Kuten äiti hieman myöhemmin kirjoitti Eloni alkutaival -kirjaan: ”Ryssä pommittaa Helsinkiä. Rauhatonta.” Nyt ryssä pommittaa Ukrainaa. Rauhatonta maailmalla todella muutenkin on. Ja minä olen siksi usein huolissani, vaikka kyllä yleensä muuten jo aika tyyni.

Johtuuko tyyneys sitten siitä, että ikää on kertynyt. Olinhan noin kello viisi viime maanantain iltapäivänä jo 82-vuotias. Ei se siltä kuitenkaan tuntunut sen kummemmalta. Hyvä niin. Mutta se tuntuu, että suurin osa niistä ihmisistä, ystävistä ja tutuista, joiden kanssa olen elänyt, on jo muualla. Siellä Styxin virran tuolla puolen, josta minun uskollani ei paluuta ole.

Kätilöopistoa, joka sijaitsi Ullanlinnassa ja jossa sain hätäkasteen sodan takia, ei myöskään enää ole, se paloi pommituksissa vain hieman syntymääni myöhemmin ja uusi ja suureellisen mahtava pytinki rakennettiin sodan jälkeen kauemmas Kumpulaan. Se rakennettiin kyllä tarpeeseen, kun suuret ikäluokat sodan jälkeen alkoivat syntyä. Tuo linnoitus on vuodesta 2017 ollut käyttökiellossa sisäilmaongelmien vuoksi enkä sen tulevasta kohtalosta tiedä mitään. Ullanlinnan alueen taas omistaa nyt Venäjän Federaation suurlähetystö, vanhan Kätilöopiston hävittäjä. Ironiaa sekin.

Kun etsin, löytyi tieto siitä, että koko Kätilöopiston kolossi korjataan perusteellisesti, muutetaan asumiskäyttöön ja sen pihallekin rakennetaan uudiskohteita. Onnea vain. Tällä hetkellä lähes kaikki uudiskohteet ovat enemmän kuin vaikeuksissa, kun rakentajat yrittävät löytää maksavia ostajia asunnoilleen. Mutta ehkä jossain tuolla on se silver lining joka antaa himmeää valoaan myös tuolle projektille.

KOLMAS

Syntymäni tarinan kuulin äidiltä myös hänen dementiansa alkuvaiheissa moneen kertaan, se kyllä pysyi aina samana. Äiti oli vielä aamulla ollut maalla Siikasaarellamme ja isä soutanut hänet mantereelle, josta Kaupin Jukka vienyt hevosella maantienlaitaan bussia odottamaan.

Bussi tuli ja matka oli sodan takia hidas, häkäpönttöautolla varsinkin; olin syntyä jo bussiin. Vaan onneksi niin ei aivan tapahtunut, linja-autoasemalta äiti sai kuin saikin taksin ja pääsi sairaalaan. Itse synnytys oli sitten enää muutaman hetken juttu vain. Olenkohan siksi luonteeltani hätäinen ja menossa kiireellä joka paikkaan ja olen paikalla myös lähes aina ajoissa, etuajassakin, kun tapaamisista on sovittu.

Jo syntymäpäiväni alku oli ollut farssi. Isä ei ollut halunnut katsoa äitiä, vaan soutanut vanhaa tervattua puuvenettä etutuhdolta ja käskenyt äidin istumaan keskituhdolle kasvot perään päin, jottei isä näkisi häntä, hänen kasvojaan ja vatsaansa.

Joka vähääkään on soutanut, tietää, että noin etupainoisen veneen soutaminen on järjetöntä ja täyttä tuskaa, varsinkin kun saarelta oli matkaa Kaupin rantaan puolitoista kilometriä, mutta isä oli isä, hulluudessaan sitkeä.

Turha sanoakaan, että tässä oli liiton lopullinen loppu. Kun isä tuli sitten myöhemmin hakemaan Helsingin kodista jotain tavaraa, äiti näytti hänelle minua ja sanoi: ”Väinö, tässä on poikasi.” Isä vilkaisi, ei sanonut sanaakaan ja poistui. Koskaan en asunut hänen kanssaan päivän päivää, kerran hänen maapaikassaan yhden lyhyen tuskaisen hetken. Voi kaiketi sanoa, että onnea sittenkin oli.

Äiti sai pian toivuttuaan opettajapaikan Ullavasta ja otti minut nyyttinä mukaansa kuinka muutenkaan, imettäjäkin kun oli. Ullavassa vietin äidin kanssa ensimmäiset aikani. Kun sota sitten loppui ja evakosta palattiin, ei äiti päässyt kotiin, koska isä oli vaihdattanut lukot pitääkseen asunnon itsellään.

Talonmies tajusi tilanteen, kuten myös kivitalon omistaja tuomari Tolonen, oikeammin hänen äitinsä. Hänellä roikkui aina kaulassa kuolleen ketun nahka, vanhan ajan muotia se. Slitari, joksi talkkaria Kalliossa nimitettiin avasi oven, lukot vaihdettiin uudelleen ja niin kotimme pysyi äidin ja hänen kolmen lapsensa hallussa. Isommat lapset Juha ja Anja olivat alkuun olleet isän mukana pitkin poikin Suomea; isä oli kapteenina armeijassa, muttei rintamalla. Minulla on kuva, jossa hän urheasti istuu sotaisan näköisenä hevosen selässä valmiina siis vaikka millaisiin urotöihin. Niitä hän sai kuitenkin koko elämänsä ajan lopulta turhaan odottaa.

Traumaattista tuokin yhteiselo oli ollut siskolle ja veljellenikin, siitä kuulen yhä, kun siskoani kuuntelen. Porthaninkadulla numerossa 17 asuimme sitten äidin ja isän eron jälkeen aina vuoteen 1957. Juha tosin meni nuorena naimisiin Sirren kanssa, muutti pois, mutta erosi, kun paras kaveri rakastui hänen vaimoonsa, palasi takaisin ja asui vuoden pari onnettomana ja hylättynä asuntomme alkovissa.

Muistan sen ajan yhä hyvin. Tupakankäryä, punertavaan sohvaan piiloteltu viinapullo, jottei äiti huomaisi. Joskus iltaisin, jos veli ylipäätään oli kotona, kuulin haikeita balladeja kitaran säestyksellä. Opin minäkin ulkoa Pikajuna Meksikon ja vaikkapa ihan italiaa tyyliin Vieni vieni mia bella biondina. Nyt vasta osaan senkin suomentaa.

Ei ilmaantunut blondia, ei tullut vaaleaa kaunotarta kuitenkaan mistään. Juha soitti ja lauloi silti niin tarttuvasti, että innostuin. Kitaraa eivät käppyräsormeni oppineet soittamaan, huilua kyllä. Ja laulan mieluusti yhä vain. Tosin enää lähinnä kirkossa ja hautajaisissa, joita yhä vielä riittää.

Myös uhmaa ja pistoolin puhdistamista seurasin; ja tapahtui vahingonlaukauskin kerran, tosin minun toimestani kun sormeilin asetta joka olikin ladattu. Äiti tuli ja tukisti meitä molempia. Sitten Juha meni uudestaan naimisiin tällä kertaa Jennyn kanssa ja muutti taas pois. Silloin jo pysyvästi. Alkoi normaali työntäyteinen elämä pidettynä opettajana ja lopulta kolmen lapsen isänä.

On sanottava, että pidin paljon hänestä, tuosta alakuloisesta, osaavasta ja hyvästä isoveljestä. Kasvain, joka salavihkaa hivuttautui hänen päähänsä, halvaannutti veljen ja vei hänet täältä epätodellisempaan todellisuuteen jo vuonna 1974; siis yli 50 vuotta sitten. Mutta minun mielessäni hän elää yhä.

Minä elän, sanoi A. Kivi, kun Albert-veli luuli häntä jo kuolleeksi. Samaa sanon minä nyt, kun mietin itseäni. Hyvää kannattaa aina toistaa, Kiveä varsinkin.

NELJÄS

Syntymäpäivänä saa yleensä lahjoja, nykyään annamme toisillemme enää yhden lahjan, sekin enemmän kuin riittävästi. Sain A:lta pyjaman, joka kelpasi, sillä yhdessä sen valitsimme. Pidän lahjoista, joilla on todellista tarvetta ja käyttöä, ja samaa haluaa ja saa vaimoni. Toinen odottamaton lahja odotti sitten heti mäen alla kun lähdin viemään autoa huoltoon. Tien oli tukkinut traktori lavallaan iso kaivinkone. Koska minulla oli jo kiire, vaihtelin pari sanaa kuljettajan kanssa.

Syytä oli. Oma kapea ja taloomme päättyvä tie oli tukossa; sitä oli päätetty ruveta noin vain kaivamaan Carunan kaapelinlaiton takia. Mikäs, kaivakoot jos kaapeli on tarpeen, vaan kukaan ei ollut ilmoittanut siitä meille. Caruna on yksityinen firma, jota emme voi vaihtaa toiseen ja joka hinnoittelee sähkönsiirtonsa tavalla, jossa ei ole tolkkua. Nytkin kesällä kun itse sähkölasku on mitätön, on Carunan siirtohinta ollut kolminkertainen käytettyyn energiaan nähden. Valittaa ei voi, näin vain sen voi sanoa.

Hieman minua alkoi kuumottaa ja huomasin, että kerrankin minun oli vaikea hillitä itseäni. Ikääkö myös se, sittenkin? Minä, rauhallinen mies.

Carunan ilmoitus kaapelitöistä tulikin sitten puhelimeen jo seuraavana päivänä. Hienoa. Suuri kiitos.

Kuljettaja oli nuori kiltinoloinen mies, todella syytön kaikkeen. Pääsin ohitse kyllä piankin ja jäin sitten vain miettimään pääsisinkö myös takaisin. Mutta se olisi sitten sen ajan murhe.

Nyt suurempana murheena oli autoni. Muita taloa koskevia murheita tulisi kyllä senkin jälkeen, mutta vielä ei ollut aika ajatella niitä.

Pienellä autolla, josta todella pidän, olin ajanut jo 370 000 kilometriä ja olin ajatellut ajaa sillä vielä pitkään. Mutta Lapissa näytölle pujahtanut vikailmoitus kertoi että jotain häikkää siinä oli. Siitä huolimatta olin ajanut vielä parikin tuhatta kilometriä, ensin Lapista kotiin ja sitten täällä ja siellä täällä paljonkin, koska ajettava maalla on.

Autoa olivat jo katsoneet kylämme omat moottorimiehet, parhaat kaikista, mutta vaikka ajateltu vika oli löytynyt, ei korjausehdotusta ollut heiltä tullut. Ehkäpä sen tähden, että vastaavia diesel-Vengoja oli Suomeen aikanaan tuotu tai myyty kokonaista kolme kappaletta, olen saanut kuulla.   

Siksi istuin pitkään Kia-huollossa aamu kahdeksasta syntymääni siellä juhlistaen ja odotin, mitä siellä keksittäisiin pääni menoksi, siis muutakin kuin lasku. Toki keksittiin sellainenkin, mutta myös yhden ERG-venttiilin vaihto. Kunhan vien auton uudestaan parin viikon päästä, minulle sanottiin.

VIIDES

Elämänmakuinen eli tuttu alku se oli syntymäpäivälle ja sain tuta myös musikaalisista sattumallisista tervehdyksistä, koska odotustilassa – muuten mukavassa kahviautomaatteineen kaikkineen – soi kovalla radio Nova: se tarjosi juontajien höpötystä tylsän musajumputuksen myötä. Ja väliin sai myös kuulla ns. nerokkaiden aivojen kehittämiä hupaisia mainoksia. Kyllä ne naurattavat kuulijaa, varsinkin kun niitä toistetaan kymmeniä kertoja päivässä kaikkien mainosradioiden kanavilla.

No, olkoon. Ehkäpä olen poikkeus, ehkäpä tuo on juuri sitä mitä katajainen kansamme nykyään haluaa. Onhan hiljaisuus kai rasittavampaa kuin muzak ja mökä. Silti minullakin on yhä yksi ääni ja lupa mutista. Ja totta vieköön mutisen, ehkä jopa hautani takaa, mikäli joku silloin voi jostain löytää tämän tekstin tai pystyy ylipäätään yhä lukemaan.

Anteeksi tällainen skeptisyys, eihän noin saa puhua. Mutta sanon silti, että jos jokin, niin juuri lukutaito romahtaa tässä maassamme. Vaikka toisaalta on kyllä myös selvää, että täällä romahtaa moni muukin asia; suurimmalle osalle kansasta lukutaitoa paljon tärkeämpi. Suomen saattaminen nykyiseen lähes suoritustilaan on toden totta suuri saavutus 2000-luvun hallituksilta. Siihen ovat syyllisiä aivan kaikki puolueet vasemmalta oikealle.

Arjen raunioituminen ja elämän vaikeutuminen ovat toki asioita, jotka heti koskettavat lähes kaikkia meitä. Silti kun mietin, juuri kirjoitus- ja lukutaidon keksiminen on ollut yksi suurimmista edistysaskeleista mitä ihmisen ja ihmiskunnan kehitykseen tulee. Niitä ilman ei meillä olisi tietoa, taitoa ja tallennettua historiaa; muistinvaraista elämää vain, sitä kalevalarunoutta, jonka Lönnrot juoksi kiinni ja kirjoitti muistiin. Kivi-, rauta- ja pronssikausiko tuolla jossain siis lopulta taas häämöttää kaiken tämän niin edistyksellisen teknologian sumuverhon takana?

”Emme tiedä. Myymme sitä jumalana”, kirjoitti Samuli Paronen.

En tiedä. Mutta voin sanoa myös näin: – Joka elää, näkee. Tai vielä paremmin: – Joka näkee, elää.

Maailman sumuista huolimatta.

(23.8.2025)