Eilinen hujahti Naantalissa, jossa olin Kirjajuhlien vieraana, hieman hommissakin lopulta. Kirjajuhlat on jo vakiinnuttanut paikkansa Kaivohuoneella tapahtumana, jonne on mukava tulla ja jossa viihtyy. Vanha puinen pikkukaupunki, jonne kirjakulttuuri on löytänyt tiensä, on jotensakin idyllinen yhä.

Idylliä on sekin, että kun saapuu autolla kaukaa, ei heti näekään parkkipaikkaa. Piti kiertää vanhaa kaupunkia tai sen yläpuolta ainakin viitisen kertaa ennen kuin yksi maksullinen paikka löytyi Ailostenkadulta. Otin ihan kuvan kadusta, jotta löytäisin auton palatessani. Kyllä tuo nukkekotimainen katu, soma ja kapea sekin, oli totta ja auto myös illalla paikoillaan. Olenhan taas kotona tätä kirjoittamassa.

Kirjajuhlia järjestämässä on ollut Katri Tuominen, Pienen Kirjapuodin haltija ja haltia. Tapasin hänet jo aikanaan Turussa jossa puoti piti majaa ja vaikka puoti siirtyi Naantaliin, ystävyys ja yhteys on säilynyt. Niinpä sanon kyllä, kun kutsu tulee, jos suinkin olen jaloillani. Vuosi sitten se olisikin ollut mahdotonta. Mutta nyt. Taas kerran tunnen, että olen ja olemme matkalla kohti siintäviä korkeuksia, kuten joskus Neukkulassa sanottiin. Näin pitää tai ainakin pitää yrittää ylväästi todeta. Ja koputtaa toki puuta. Kop kop. Tosi on.

Lähdin matkaan vähän ennen yhtätoista, pysähdyin Halikossa kahville ja olin Kaivohuoneella jalkaisin juuri silloin kun aamupäivän sessio oli lopussa ja alkoi lounastauko: ihmisiä purkautui ulos kummastakin ovesta.

Ajoitus oli siis huono, koska edessä oli tunnin odottelu ennen iltapäivän ohjelman jatkumista. No, mitä tehdä. Sain kupin kahvia ja kävin katsomassa myytäviä kirjoja. Käteen osui teos Jumalan synty. Isän ja pojan kätketty historia. Sen ovat kirjoittaneet Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola. Ja kustantanut tänä vuonna Otava.

Kirjan ulkoasua voisi pitää komeana, ellei se olisi pöyhkeän raamatullinen minun makuuni; tyyli, kultaus, kaikki, kun sitä sitten vertaa sisältöön.  Kyseessä kun on oikea ja järjellinen tietokirja. No, makunsa kullakin.

Koska löysää aikaa oli äkkiä kosolti, istuin puistonpenkillä ja katselin ynnä lueskelin siitä pätkiä. Jumala ja jumaluus, sen synty on itseäni kiinnostanut jo vuosikymmenet. Yhden antologiankin tein (Raamatun runous ja viisaus, Paasilinna 2014). En usko että mikään jumala loi meidät ihmiset tai itse asiassa ensin elämän – avaruudesta puhumattakaan, mutta sen uskon että ihmiskunta loi aikanaan jumalia omaan tarpeeseensa. Ja siitä kirja juuri tuntuu kertovan, kehityksestä silläkin alueella. Se keskittyy puhumaan kolmesta: ne ovat kristinuskon Jumala tai Jahve, juutalaisuuden vastaava ja islamilaisten oma versio. Kaikki nuo jumalat ovat kaltaisia ja ikään kuin samasta muotista ja sittenkin myös julmissa ja loppumattomissa sodissa ja ikuisessa vihassa toistensa kanssa kohta jo vuosituhannet, voimme todeta.

Ainoita uskontoja jotka eivät sodi toisten kanssa ainakaan julkisesti ovat sitten jotkut idän uskonnot: buddhalaisuus, shintolaisuus, Konfutse, tao ja keskitie; nuo tulevat heti mieleen. Niiden ajatuksia seuraan mieluummin, sillä uskoon sopii tyyneys paremmin kuin yhä nähtävillä oleva järjetön raivo, joka juuri nyt konkretisoittuu Gazassa. Jopa Ukrainassa ortodoksit ovatkin vastakkain, koska Venäjän ja Ukrainan tavallaan samaa uskoa erottaa nyt syvä viha, ukrainalaisilla syystä; hyökkääjä kun ei ole koskaan oikeassa. Eikä sodilla saavuteta lopulta mitään. Rauhan tila on myös usein vain näennäinen. Ei voitto koskaan ole todellinen voitto. Mutta sitäkös yksikään hyökkääjä uskoo.

Istuskelin vielä hetken puistossa, selasin kirjaa, mietin ja mietin. Pitäisikö länsimaisista ja Lähi-idän uskonnoista sitten kokonaan luopua. Mutta ei se onnistune, liikaa löytyy uskoonsa uskovia ja hän joka uskoo, on tietenkin aina oikeassa.

Mikään ei muutu, vaikka kaikki muuttuu. Pysyvää on vain muutos. Taas näitä toistelen. Ja nyt tajuan senkin, että ikuista ei ole mikään, ei edes nykyinen avaruus. Uskonnot ovat puolestaan syntyneet siitä, että ihminen ei ole käsittänyt oman olemassaolonsa perusteita, sitä mistä tänne on tultu, mikä on hänen mitätön osansa koko avaruuden tämänhetkisessä mittaamattomuudessa.

Tiede on ajatellut ratkaisevansa elämän syntypulman kertomalla, että alussa oli alkuräjähdys. Mutta mistä sitten tuli se materia joka räjähti, senhän on täytynyt olla olemassa. Ketju lienee loputon. Minä uskon, että nyt hurjaa vauhtia laajeneva avaruutemme painuu aikanaan kokoon ja lopulta räjähtää taas uudestaan. Silloin ei ihmiskuntaa saati tuntemaamme alkeiselämääkään enää varmuudella ole. Jos sitä nyt vielä onkin, niin jollain tavalla ja jossain muodossa tässä nyt tunnetussa maailmassamme ehkä enää parisen miljardia vuotta. Tai sitten vain 500 miljoona. Kukapa tietää? Minä en. Kunhan arvelen. Jokaisella meistä on oikeus myös omaan ajatteluun.

Ajatus palaa takaisin Gazaan ja Ukrainaan. Mitä kauempana noista paikoista ja tunteista on, sen helpompi hengittää. Pakoa todellsuudesta siis. Varmaa on, että vaikka rauha saataisi kumpaankin syöpäpesäkkeeseen, mikään ei muuttuisi. Remissio ja kemoterapia tulevat tutuiksi, vaikka käsitteillä olisikin toiset nimet. Ja kansojen (uskontojen ja uskovien) viha on entistä suurempaa. Sekin tulee jälleen kerran räjähtämään, kuinkapa muutenkaan.

Rauha on siis vain väliaikainen olotila, sillä etenkin noiden hyökkäävien kansojen johtajat ovat menettäneet järkensä ja oman ihmisyytensä. Ja varmaan he monistavat itse itsensä ja sama karuselli (carusello italiano) eli hulluus jatkuu. Näin siitäkin huolimatta, että itse kansoissa ei ole juurikaan vikaa, myös islam voisi olla rauhan uskonto ja monelle onkin. Puolet israelilaista ja jopa Israelin armeija taas vastustaa jo nyt avoimesti sodan jatkamista, mutta Netanjahu ei luovuta. Myös Venäjän kansasta moni toivoo rauhaa. Mutta jos siellä suu avataan, mielipiteensä kertoja kuolee ja katoaa heti eikä vasta oikeudenkäynnin jälkeen. Mitäpä turhia. Ikkunasta putoavat puolestaan vain suuret porhot. Se lienee siten kunniakas tapa siirtyä toiseen maailmaan tai lentää päin tähtikirkkautta, kuten Majakovski Jeseninistä runoili.

Hren s Putinom! – Painukoon Putin hiiteen!

Näine valoisine ajatuksineni suljin kirjan, nousin puistonpenkiltä ja menin viereisille kojuille ja katselin mitä niissä myytiin. Villasukkia! Sellaisille on aina tarvetta vanhassa puutalossamme, kesälläkin. Muistin jostain ja kuulin nyt taas, että juuri Naantalissa nunnaluostarin muinaiset asukit oppivat kutomaan sukkiin kantapään, mikä oli suuri keksintö ja edistystä vanhan ajan suoriin putkisukkiin verrattuna. Niinpä minulla on nyt kunnon käsinkudotut sukatkin matkamuistona. Niiden kantapää on todellakin tukeva, se pitää kuosinsa, nunnille kiitos.

Ohjelma alkoi. Istuin sivummalla ja kuuntelin. Ensin lavalle nousi neljä naista. Maaret Kallion kirja Mielenrauha oli alkuun vuorossa. Mukana oli myös piispa Mari Leppänen sekä Annika Saarikko, entinen politiikko, voisi kai sanoa. Kumpikin on antanut kirjaan oman panoksensa. Kaikkia kolmea haastaatteli sitten Anna-Riikka Carlson, joka oli todella paneutunut tehtäväänsä.

Kyllä tuo nelikko hommansa hoiti. Kallio oli tietty rauhallinen (se mielenrauha), ei silti tehnyt itsestään numeroa, Leppänen suorastaan ujo, äänekkäin tietenkin Annika Saarikko, politiikko ikuisesti, tajusin. Mieleeni jäi yksi lause jossa hän kiitteli edellisen hallituksen päätöksiä, oli ylpeäkin joistain niistä. Kuten hyvinvointialueista? teki mieleni heti huutaa.

Vaan ei semmoinen välihuutelu kuulu kuin Englannin parlamenttiin. Hiljaahan Suomessa istutaan. Puhumatta paras. Mutta kirjoittaa voi. Kaikki edellisen hallituksen päätökset upottivat Suomea taas lisää eikä tuosta suosta vedä itseään irti enää kunnolla edes Väinämöinen – Joukahaisista puhumattakaan. Mutta olkoon sekin. Vaikka tuntuu, että terveydenhoidon nykyinen alennustila on vasta aivan alkua sille mitä tuleman pitää.

Pieni tauko, uusien mikrofonien laitto esiintyjille. Lavalle nousivat nyt Petri Tamminen ja Seppo Puttonen. Sinua, sinua oli Tammisen kirjan nimi. Rakkaudesta siis puhuttiin.

Puttonen on kokenut haastattelija, aivan lopussa jopa niin pitelemätön, että huomasin nauravani ääneen. Tamminen taas paljonkin lavoilla jo ollut, hauskutti yleisöä viittaamalla tavan takaa ujouteensa. Itse asiassa hän alkaa olla oman karikatyyrinsä vanki, siltä tuntui. Kirjailijalle voi joskus käydä noinkin. Saarikoski oli siinä aikanaan lähellä, mutta alkoholi karisti senkin. Jäljelle jäi vain surullinen hahmo, jollaisena hänet, tuon sittenkin suuren lahjakkuuden muistan.

Vuoroon tuli Anna-Leena Härkönen, jota haastatteli Anna Tulusto. Aiheena Katja Kallion Härkösestä tekemä muistelmateos ja elämäkerta Taskupainos, Otava 2025.

Muistoja taas. Sain aikanaan samaisessa Otavassa Häräntappoaseen manuksena eteeni, luin sen ja sanoin heti, että kirja pitää julkaista. Siitä tuli menestys, mikä on itse asiassa ollutkin paha paikka Anna-Leenalle, kävi nyt ilmi. Anna-Leena tai Mirri, kuten ennen sanottiin, oli lavalla vakava ja sellaisena koki oman uransa monet hetket, vaikeina siis. Kun monet tekstit ja varsinkin lyhyet ovat kuitenkin haikean ja ikään kuin tahattoman humoristisia, lienee kyseessä Chaplin-syndrooma. Toivon hartaasti, että Anna-Leena löytää rauhan kirjoittamiseen ja jaksaa painaa loppuun saakka. Hän on ollut yksi vaimoni lempikirjailijoista.

Sitten iltapäivän viimeisinä olimme vuorossa me: minä ja Anna-Riikka Carlson, joka Runouden ylistys -teoksen WSOY:ssä ehti julkaista ennen lähtöään vapauteen. Kun olin siihen mennessä kuvannut esiintyjiä, otin nyt kuvan yleisöstä. Vielä heitäkin oli paikalla, vaikka kokopäiväinen ohjelma, sen kuunteleminen ja jo pelkkä istuminen käy mielen ja ruumiinkin päälle, minkä todistan.

Pidän yhä kirjamessuista ja tällaisista tilaisuuksista ja pidän niitä tärkeinä. Painettu kirja kun on se ainoa oikea minulle. Äänikirja on pelkkää tulkintaa, vaikka sen kirjailijakin lukisi. Vasta lukijan päässä sana saa sisimmän merkityksensä.

Puhua kuitenkin piti ääneen ja niinpä me puhuimme runoudesta. Yhä ylistän varsinkin omaa suomenkielistä runouttamme ja tulen sitä loppuun saakka ylistämään. Ilman sitä olisin kuin orpo piru metsään eksyneenä, tuntuu. Hyvä säe taas on matkasauva, jonka varassa ja avulla jaksaa edetä ja elää. Näin sen yhä aina koen ja uskon kokevani loppuun saakka.

Sain siinä lavalla eteeni taas näyn, jota en koskaan unohda. Lauantaina oli Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivä, liput liehuivat sen kunniaksi. Syystä.

Näin Toven ensi kerran jolloinkin 70-luvun taitteessa, kun Kirjailijaliitto järjesti yhteisillan suomenruotsalaisen liiton kanssa. Lopuksi oli tanssia ja näin miten Bo Carpelan, sittemmin hyvä ystäväni, sekä Tove tanssivat yhdessä. Toven tapa tanssia oli käsittämätön, hän nousi ja laski itseään lattialla kuin aalto ja koikkelehti sirosti kuin vastasyntynyt varsa. Ja Bo komppasi, hippa-Bo vielä silloin. Se jos mikä oli itsekin kuin runo ja silkkaa runoutta, samaa kuin Bon omat runot ja Toven Kesäkirjakin. Sommarboken. Hieno yhä.

Tuohon muiston yhä elävään utukuvaan kahdesta tanssijasta, kahdesta erilaisesta runoilijasta, lopetin. Runoutta on kaikkialla.

Vielä hetki signeerausta Tupakkasalongissa vai oliko se Sikarisalonki, jossa kirjoja oli myytävänä. Runouden ylistystä meni itse asiassa paljon ja ostajat olivat kaikki lähinnä keski-ikäisiä tai vanhempia naisia. Ilman heitä ei suomalaista kulttuuria taitaisi oikein kukaan enää kyetä pitämään pystyssä.

Autoni löysin, en tarvinnut muuta ohjausta kuin jalkojani, ja äkkiä lähdin ajamaan kotiin. Kävi kuten aina Turun suunnalta tullessa; kotiin ajoin puolisen tuntia nopeammin kuin sieltä Naantaliin. Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta pois. Ja se kipu on siis aina suurempi? Hima hima fast de e roisigt, kuten Bo puolestaan aikanaan usein sanaili. Ja vaikka paha ei ollut maailmallakaan, niin kotona peruskallion päällä oli jotenkin vielä parempi ja turvallisempikin olla. Kyllä sen taas tajusin ja tunsin.

(10.8.2025)