ALKU

Kolmisen viikkoa hellettä on nyt takana. Ja kuten aina, kaikki loppuu, jopa helle. Edessä odottaa tavallinen kesäsää eli noin 20 astetta lämmintä, kertoo ennuste.

Jo nyt sen tuntee; kun aamulla heräsin, oli koko laakso todella sankan sumun peitossa.

Yö on siis ollut kylmä ja joen ja ilman kosteus tiivistynyt verhoksi, hunnun kaltaiseksi. Toisaalta tiedän, että kohta aurinko, jonka myös jo lähes näen makuuhuoneen ikkunasta, puhkoo sumua hetken ja se katoaa kuin ei koskaan olisi ollutkaan. Mutta ulkona ruohikossa kosteus pysyy vielä aamupäivän lopulle jäljellä; se viihtyy paikoissa joihin ei paista. Kostea ruoho on myös yksi ensimmäisistä syksyn merkkeistä, kuten kukkivat rantakukat, pietaryrtit ja myös toistuvat kurkien huudot. Ja miksei myös talomme edustan stockros, tuo malva.

’

Meille helteestä ei ole ollut liian suurta haittaa – kiitos ilmalämpöpumpun ja sen viilennyksen, vaikka totta on, että päivällä ulkona on ollut lähes mahdoton tehdä mitään fyysistä työtä. Nyt tuo syy oleiluun, lukemiseen ja kirjoittamiseen loppuu kohdaltani. Olen lukenut vähän kaikkea (Nabokov, Bohumil Hrabal) ja yhä on kesken Turms, kuolematon, koska luen sitä italiaksi nimellä Turms l´etrusco. Olihan Turms etruski, jumalan kaltainen kuolevainen.

Teos on osin lapsekaskin, mutta viis siitä. Vakaisviihteen mestari Waltari oli myös, ja nyt luen siitä paitsi italiaa, myös omaa nuoruuttani. Ajatuksena on samalla palauttaa muistiin ja aktiiviseksi satoja italian sanoja, jotta voisin niitä käyttää, kun syksyllä matkaamme Sorrentoon. Ei siksi että kyseessä on Sorrento, vaan siksi että sen lähellä on mm. Pompeiji (Pompei) ja Herculaneum (Ercolano). Vanhan kulttuuri kiinnostaa; kuvia olen tuhkan ja laavan alta kaivetuista kaupungeista nähnyt, mutta en mitään omin silmin. Ja mitä sanoikaan vanha armenialainen sananlasku: ”Parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla.”

Italiaa yritän yhä opiskella, koska se on viimeinen itse oppimistani kielistä ja siksi haurain. Ikääntyvän muisti on valitettavasti sellainen: yhä hyvä, mutta oikeaa sanaa vain ei saa heti ulos suusta ennen kuin harjoituksella.

Kun viilenee, töitä ulkona riittää. On vaihteeksi leikattava ruohoa sekä kaadettava tai oikeammin katkottava suuri määrä puuntaimia (haapaa ja vaahteraa lähinnä), sillä muuten pihapiirikin katoaisi. Kuten olen jo useasti sanonut, vanha takametsä saa kasvaa ja kaatua juuri kuten tahtoo, mutta pitähään meille ihmisellekin jättää kulkutiet ja oleskelutilaa talon lähelle. Haapa leviää maajuurillakin ja niinpä ihan pihalla on satoja uusia yrittäjiä nostamassa viatonta vihreää päätään. Kiitos kaunis, mutta aikuisia haapoja täällä jo on tarpeeksi. Nuo vanhat puut havisevat nyt myös tavalla, joka kertoo ajan kulusta. Nopeaa on ajan juoksu, kun se sille päälle elokuun alussa tulee.

Maailmalla eli muualla Suomessa on kuljettu yhä, joskin vähän rauhallisemmin, onhan A:n loma lopussa. Joskus tekee mieli vain käväistä ulkoilemassa Sammatissa Paikkarin torpan pihalla.

Haarjärvi kimaltelee, mutta torppa se vain jo uinuu uudet ikkunaluukut silmillään.  

Paitsi itse Eljasta (patsas) paikalla on nykyään aina myös Pate eli Paten henki. Filosofi piti kaikesta täällä, nuuskuistakin. Kuva on A:n ottama.

Hienoista haikeutta on monissa paikoissa Paten vuoksi ilmassa. Mutta mukana herra filosofi yhä kulkee ja Paikkarissa minäkin viihdyn. Sen laakeilla jääkauden hiomilla kalliolla riittää avaruutta kyllin ja taivas ja maa saavat yhä miettimään, mistä me ihmiskuntana olemme tulleet, miten kehitys villi-ihmisestä homo sapiensiksi on tapahtunut.

Varmasti asiaa ovat edistäneet kaikki havainnot. Ihmettely on ihmisen ominaisuuksista yksi parhaimmista, ilman sitä ei ole kehitystä. Taivas on aina maata isompi, pilvet joskus kuin linnoituksia, yöllinen avaruus mittaamaton. Haarjärvellä taivaan suuruuden näkee. Avaruus on ollut mysteeri jo alkuihmiselle  ja ehkä juuri sen kokeminen siellä johdattaa itseäni aina myös Gauguinin taulun kysymysten äärelle: ”Keitä olemme, Mistä tulemme, Minne menemme?”

Kysymyksiä, joihin on jo monin tavoin yritetty vastata ja yritetään yhä vain. Kuten Samuli Paronen kirjoitti: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan.”

KESKIKOHTA

Perjantaina tapasin tanskalaiset serkkuni: Siljan ja Jesperin. Silja on sisarpuoleni Pirkon tytär ja Jesper hänen miehensä. Kun viime vuonna silloin heinäkuun puolivälissä näin heidät edellisen kerran, sain sairaskohtauksen, joka kesti lopulta koko syksyn, vei kunnon, koska aina uudet löydöt vaativat uusia päätöksiä, jotta kaikki vaivat saataisi hoidetuksi.

Kirjoitin siitä putkesta silloin paljonkin blogiin ja muistiin nuo päivät myös jäivät. Koin kolme isompaa leikkausta ja ne kaikki tekivät oloni sellaiseksi, että väliin tuntui kuin en enää pääsisi sängystäkään ylös kuin vessaan vain. Onneksi olen taas jaloillani. ”Elämä on lahja, en jaksa selittää.” Jotenkin noin kirjoitti nuori Caj Westerberg. – Kiitos Caius.

Uusi tapaaminen tuntui siksi jotenkin kohtalokkaalta, vaikka syy ei vuotta aiemminkaan ollut heidän. Päinvastoin.

Gumbostrandiin emme kuitenkaan menneet, koska sieltä kaikki alkoi, varsinkin kahvittelusta N´avetassa. Vikapäitä eivät toki olleet nuo paikatkaan. Gumboon menemme kuitenkin syntymäpäiväni aattona, jolloin tarjoan ruokaa A:lle. Tämä on siis suunnitelma. Minä haluan tarjota lounaan hänelle sen kunniaksi, että A. on jo kohta seitsemän vuotta kestänyt minua. Tässä iässä ei ikää kannata enää vuosinumeroita juhlia. Juhlikaamme mieluummin elämää!

Nyt olin miettinyt tanskalaisten ohjelman uusiksi ja vuorossa olisi jotain muuta: lapsuuteni Kallio. Yksi syy siihen oli leipomo Way, joka sijaitsee lapsuuden asuintalomme alapuolella. Sieltä saa hapanjuurileipää, joka on todella hyvää. Kestettävä siellä sitten oli ihmispaljous, nuorison hälinä, uusi aika, joka ei palauta henkiin lapsuuttani.

Mutta ei sen tarvitsekaan. Minulle riittää, kun näen nämä paikat. Juuri tänne ei ole noussut yhtään uutta rakennusta. Mutta vanhoista ihmisistä ei ole myöskään enää jäljellä ketään. Se on ymmärrettävä vain.

Kaunein rakennus kuten aina on Kallion vanha kirjasto. Se on valmistunut jo vuonna 1912. Arkkitehtinä toimi Carl Hård af Segerstad. Tuo kirjasto oli alku kaikelle hyvälle, mitä sain kotikirjastomme ohella. Luin sen lastenosastion läpi ja osin aikuistenkin (siskoni kirjastokortilla); silloin lapsi ei saanut lainata aikuisten kirjoja.

Lukisipa lapsi nyt edes omiaan!

Oma asuintalomme taas on eittämättä yhä yksi rumimmista. Ennen se oli lianharmaa, nyt sentään beessinvärinen. Sen kylkeenliimattu Kallion yhteiskoulu (KYK) on nykyään ilmaisutaidon lukio, jonka ensimmäisenä rehtorina toimi Armas Paavola, ujo nuori äidinkielenopettajani 1950-luvulla.

Jokainen lähirakennuskin on täynnä muistoja. Mieluusti olisin vienyt Jesperin ja Siljan vanhan vuokrakasarminne korkeimmalle huipulle, eli terassille josta avautuu uskomaton näköala, mutta ainoa ihminen jonka enää talosta tunsin eli Sisko Kiuru, oli juuri muuttanut palvelutaloon. Ja kaikki ovet olivat tiukasti lukossa. Ja pysyvät. Niinkin on stadi muuttunut.

Otin kuvan juuteista ja taustalla näkyy Kallion kirkko, jonne sitten menimme. Sen ovi oli auki ja sisällä kahvila, jossa ei ketään. Olisimmepa tienneet sen! Tässä kirkossa oli minun Kallion kansakoululaisena oltava ainakin kaksi kertaa vuodessa, ennen joulua ja kevään lopulla.

Iso on kirkkosali yhä, kuva ei kerro siitä totuutta. Lars Sonckin piirtämä kolossi valmistui sekin vuonna 1912. Silloin Kallio oli vielä lähes autio, mäellä vain kiveä, mutta piankos työläisten kaupunginosa oli saatava pystyyn. Ja yhä se on, vain asujamisto on täysin vaihtunut.

Jumala ei duunareita ja heidän perheitään hallinnut, mutta kirjaston painetulla sanalla ja Kallion yhteiskoululla oli kummallakin varsinkin perheiden lapsille tärkeä roolinsa. Sivistys kuului silloin kaikille. Tieto oli tärkeää. Ylöspäin piti ainakin pyrkiä. Entä nyt?

Kuljimme Karhupuiston ohi. Puisto oli totaalisesti toinen kuin lapsuudessani jossa se oli ns. humppujen paikka, jonne menon äiti oli ankarasti kieltänyt. No, kieltoja rikottiin, sillä talvisin siellä oli liukumäki ja varsinkin siellä oli karhu, tuo hieno Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesässä. Se oli niin iso ja sileä, ettei sen päälle päässyt kuin taitavin lapsi talossamme. Minä se en ollut. Vasta nuorena aikuisena kapusin, mutta mitään voitonriemua en tuntenut. Se oli enää lähinnä vain tyhmä päähänpisto, johon nautitulla viinillä oli osuutensa.

Surullinen sen sijaan oli lippakioski, graffiteillä toki täysin töhritty ja suljettu toisin kuin muualla. Miksi? Kaunis puisto olisi oivallinen kesäkahvilan paikka. Olikin vielä joskus, no, vuosia aiemmin. Mielestäni jostain luin, että juuri Wayn piti ottaa paikka nyt haltuun. Vaan toisin on käynyt.

LOPPU

Proosateoksen rakenteessa on kolme kohtaa: alku, keskikohta ja loppu. Jokaisessa kirjassa on oltava hahmo, tavalla tai toisella se rakentuu noiden kolmen simppelin sanan varaan. Tuntuu yksinkertaiselta, mutta sitä teoksen rakentaminen ei suinkaan ole. Vaikka ihminen kirjoittaisi kuinka hyviä lauseita sinänsä, jos hän ei osaa rakentaa hahmoa, ei lauseista ole juuri iloa. Sanottava saa todellisen voimansa vasta rakenteesta. Sen vaikutus on kuitenkin huomaamaton. Vasta sen puute todistaa lauseeni oikeaksi.

Loppu on jo lähellä ja sanottavaakaan ei ole enää paljoa. Yksi kuva eilisestä Moisiosta kertoo kesän lopusta. Oli lauantain iltapäivä, mutta uimarannan ainoat käyttäjät olivat rannan täysin paskoneet hanhet.

Surulla katselin myös upouusia tenniskenttiä sekä voimailulaitteita niiden vierellä. Ei ketään missään, ei yhden yhtä kuntoilijaa. Ei edes hanhia…

Ja äkkiä edesssä on loppu. Fini du tout. Toivottavasti ei sentään vielä. Mutta ainakin blogin loppu on jo lähellä, tunnen sen. Otan vielä kuvan salin pöydältä. Siinä on muutama hiottu kivi muistona Faron vanhankaupungin taiteilijamarkkinoilta sekä kaksi lintua: kaksi pulmusta.

Toinen isompi on minulla ollut jo nelisenkymmentä vuotta. Sen sain kun tilasin lintuja itseltään tekijältä eli edesmenneeltä Lauri Pappilalta. Hän lähetti niitä kotoaan Markkinasta postipaketilla ja perille kaikki tulivat. Täällä ne yhä myös ovat.

Pappilaan olin tutustunut Jussi Lihtosen eli Lihtos-Jussan kautta. Hän kirjoitti miehestä kirjankin (Elämäni laitumet) ja onneksi Enontekiön luontokeskuksessa on edelleen näkyvillä Pappilan puulintujen näyttely sekä video, jonka Jussa on aikanaan miehestä kuvannut.

Mennyt maailma on siinä ja siten yhä täällä. Kannattaa katsoa jos paikalle eksyy. Aina muuten kannattaa missä tahansa myös eksyä, voi kuin vahingossa nähdä jotain aivan uutta.

Pienempi pulmunen jäi nyt käteen heinäkuun reissulta juuri tuohon luontokeskukseen. Se on jo modernimpi lintu, toisinto selvästi, vaan ei enää puuta. Mutta tärkeä niinkin. Pulmusta en koskaan ole luonnossa nähnyt, näin vain. Joskus kuvan ja esineenkin on riitettävä, kun tietää että pulmusia yhä lentää pohjoisessa. Ja kuva elää niinkin.

(3.8.2025)