YKSI

On kesä, on helle ja luonto kukoistaa, koska sadettakin on saatu. Myös vihreä on vallannut maiseman ja mielen. Jos emme tekisi talon ympärillä kasvavalle luonnolle mitään, se nielisi kymmennessä vuodessa sekä talon että ehkä meidätkin. Joitain vapaita piha-alueita pitää ihmisillekin jättää, joskin varoen. Tasapaino on tärkeää myös tässä. En halua karsia liikaa, vaan niin, että sekä luonto että me voimme hyvin. Tasapuolisesti.

Takametsä saa sen sijaan elää ja kasvaa niin kuin tahtoo. Se kuuluu jo muille, villille ja vapaalle elämälle. Kun puu kaatuu se muuttuu toisten ruuaksi. Niin uusien puitten kuin ties kuinka monen ötökkälajin, joita en edes tunne.

KAKSI

Kesken kaiken puuhan ja myös lomalaisen oleilun sain käteen uusimman kirjani Kerran Leino, aina Leino. Sen alaotsikkona on Eino Leinon ja runojen matkassa Hövelöstä Riitahuhtaan. Nimi pitää paikkansa niinkin, että elämäkerran häntänä on 100 Leinon keskeistä runoa.

Viimeinen Leino, minun kirjoittamanani siis. Nyt on tuo legi todellakin lopussa. Jossain kaukana eli jo kuudenkymmenen vuoden päässä on kirjoittamisen ja julkaisemisen alku (kaksi esikoisromaania 1965). Toki on jo selvää, että myös loppu lähestyy. Mutta se ei paina mieltä. Ympyrät ovat tätä elämää ja se siitä. Noli turbare circulos meos! – Älä sotke ympyröitäni, huusi Arkimedes sotilaalle, sai tuta miekasta ja kuoli.

Jos tämä kirja tekeekin lopun matkasta Leinon kanssa, niin toivottavasti ei vielä muun. Maailma on aiheita täynnä ja koneeni toimii. Uskon, että yhä toimii pääkin – ja sormet. Pitää muistaa että pahoin halvautunut cp-lapsi Christy Brown kirjoitti vasemmalla jalallaan, johon hänellä oli jonkinlainen kontrolli. Elämäkerta My Left Foot (1954) ja  siitä syntynyt romaani Down All the Days (1970) ovat edelleen luettavia ja seurausta Christy Brownin äidin sinnikkäästä opetuksesta vammaiselle pojalleen. Pentti Saarikoski suomensi aikanaan teokset (Jonnekin päivästä pois) ja hyvin suomensikin. Kannattaa lukea.

Lukekaa, lukekaa! Nykykirjailija on oman kirjansa ainoa mainos. Kun muistelen aikaani Otavassa 1967 – 1987 oli aina tapana julkaista uusista kirjoista yhteismainos lehteen; suosituimmista sitten omia erillisiäkin. Niitä ei enää lainkaan näe. Sen sijaan nuoria opastetaan sometuksen tielle. Hoida hommat, yritä itse olla olemassa, näytä kuka ja mikä olet. Me julkaisemme, sinä mainostat! Ja tuosta itsensä pakollisesta nostamisesta seuraa myös jonkinasteinen väsymys ainakin mitä minuun tulee. Ei kiitos. Puhukoon kirja puolestaan, jos sen joku jostain vielä löytää.

Mitä vähemmän luetaan, sitä enemmän toisaalta kirjoitetaan. Kirjailija on selvästikin hieno titteli. Paradoksi sekin.

Mutta vielä kerran, Sam! Niin vain kävi, että sain jälleen seistä liiterin seinän edessä uusin kirja kädessä. Kiitos joka tapauksessa hyvästä kuvasta, rakas A. Mainiolla hetkellä kirja saapui Eestinmaan painosta, sillä jopa tukka on juuri suittu kuntoon parturissa kesän jäljiltä. Aivan näin siisti en täällä kesällä suinkaan ole; metsittynyt pikemmin.

Kun kirjan teksti ei paahtavassa valossa kunnolla näkynyt, kuvasin sitten opuksen ruohikossa.

Tuosta kuvasta pidän myös. Jotenkin juuri luonto sopii Leino-kirjaan, onhan miekkosemme neiti Kesäheinänkin kirjoittaja. Ja monen monen muun hienon runon, josta nyt vain yhden nuoruudenrunon lopun huipennus: ”Minä miekkonen vain sen tiedän,/ minä vain ja se muuan muu./ Ja lehdon lempivä kerttu/ ja tuoksuva tuomipuu.”

KOLME

Luonto puhuu kun jaksaa kuunnella; puhuu jopa tyynellä vaikkei edes haapa havise. Luonnon puhe on mykkää, runoa. Sen kokee vain. Joella on siksi aina hyvä käydä, soudella, antaa veneen lipua katsella kuvajaisia veden pinnalla Ja kuvata niitä ja varsinkin jokea.

Pilviä veden pinnalla, ajatuksia jotka tulevat ja menevät ja jotkut niistä jopa pysyvät.

Tuomas Anhavan yhdessä runossa kuvajainen vedessä on joskus jopa tarkempi kuin sen aiheuttaja.

Myrkkykeiso on kaunis. Ja vaarallinen. Kukapa uskoisi. Näitäkin kasveja ovat jokemme rannat täynnä.

Myös lumpeita löytyi, tosin vain muutama.

Claude Monet´n Giverny-tauluissa ne toki ovat kauniimpia, kun taas täällä luonto näyttää myös sen, miten lumme alkaa kukoistaessaankin jo kuihtua tai tulla vähintään lehdistään syödyksi. Ja sitten lummekin katoaa. Taide sen sijaan pysyy. Siellä Monet´n valtaisat taulut yhä ovat Pariisin l´Orangeriessa, sen ovaalinmuotoissa takahuoneissa. Mutta toisaalta: nämä lumpeet elävät joella nyt ja ilmestyvät näkyville myös vuoden päästä. Molempia tarvitaan. Taidetta ei ole ilman kohdetta, olipa se mikä tahansa. Tyhjästä on paha nyhjästä.

NELJÄ

Nyt on keskeisin loma-aika. – Jo se vain on, sanon lappilaisittain. Lomalaisten eli meidän retkemme suuntautui eilen kohti Lahtea ja Vääksyn seutuja. Vääksystä löytyi A:n muistoja menneestä kesälapsuudesta, ja koska rakennukset olivat jo lähellä sortumistilaa, muistot olivat yhä alakuloisempia. Onneksi ihmisen oma muisti on myös olemassa ja kykenee palauttamaan menneestä sen mikä hyvää oli – ja siten yhä on.

Onnea sekin, että paluumatkalla löytyi Lahdesta meille Malva, uusi visuaalisen taiteen museo, joka sijaitsee Lahden panimon hylkäämissä tiloissa.

Sinne on jo aiemmin tehnyt mieli mennä, mutta nyt käynti viimein iloksemme toteutui. Siitä tuli heti mainio tuttavuus kaikin tavoin. Komeat olivat jo puitteet. Hyviä olivat nyt näyttelytkin: julistetaidetta kolmannessa, epookkia ylimmässä kerroksessa ja alhaalla varsinkin Olavi Lanun veistoksia.(Ja jopa kahvila).

Julisteessa on aina jokin sanoma. Sen voi oivaltaa, kun siihen on halua.Tässä niitä parikin. Artikla 19 voi olla mistä tahansa; vaikkapa Japanin perustuslaista. Sen artikla numero 19 toteaa että ihmisillä on oikeus ajatuksen ja omatunnon vapauteen. Niinpä kai, kunhan ne vain eivät riko yhteiskunnan lakeja ja tule julki.

Niin, mikä sitten on totuus. Ainahan artiklat ovat hyviä, vain toteutus ontuu enemmän kuin usein. Lyijy puuttuu kynästä tässä julisteessa. Ja me joudumme miettimään mitä kaikkia artikloita se puutos koskeekaan.

Löytyi myös juliste nimeltä Alone. Tätä teosta on ollut tekemässä suomalaiset Jenni Tuominen ja @jukkaillustrations. Hieno se on. Miten yksinäinen voisi saada yhteyden toisiin? Ikuinen kysymys. Haluammeko vastata, osaammeko vastata?

Epookki on aina epookkia ja viidennen kerroksen salista löytyi myös vanhaa sisustusta, aikanaan moderneja kalusteita, yhä kelvollisia ja muistojakin tuovia. Ja toki Aarnion pallotuolit; suomalaisen designin kruunuista yksi. Vaatimaton hintansa on nykyään 8500 euroa. Se ei ole vitsi, vaikka siltä näyttää. Tämän nelinumeroisen luvun todensi juuri internet.

Julisteita olisi voinut katsoa pitempäänkin. Lopulta laskeuduimme alas, ja siellä minua odotti Olavi Lanu. Tuon jo edesmenneen veistäjän töistä oli esillä valitettavasti vain muutama. Lanu tuo aina mieleen kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmen; ystäväni Kaisun sekä miehensä taiteilija Jorma Kardénin. He tapasivat Lanujen kanssa pitää yhtä.

Lahden taiteet! Hyvin toimeentulevat ihmiset! Ironiaa, naurua, ruuan tuoksua, puheen vapautta. Nuoruus siellä tuntui hyvältä ja yhtä ikuiselta kuin taidekin. Olavi Lanunkin tapasin silloin ja hän oli usein läsnä Kaisun unohtumattomissa tarinoissa, joihin mahtui hyvin myös Lanun vaimo Tutta. En niitä tarinoita ja aikoja taida koskaan unohtaa.

Nyt kohtasin Lanun sitten näin. Veistoksia, joiden sisällä aika uinuu ja uinuu, kunnes jokainen katsoja vuorollaan herättää veistoksen unesta.

Vaikuttavin niistä oli ajattelija, Rodin suomalaisittain. Tyyntä ja myös seesteistä apeutta. –Heimolaisen tunnistaa aina, kuten Antti Tuurin yhdessä kirjassa sanottiin.

VIISI

Mennyt viikko jäi sekin mieleen, tosin hieman toisin kuin Lappi. Elämä helteen kourissa sujui, kunhan ei ottanut aurinkoa kuin kymmenen minuttia kerrallaan, malttoi mielensä mitä ulkona uurastamiseen tuli ja joi vettä aina kun siltä tuntui – ja sitten pysyi siimeksesssä.

Selviämme näin, siihen uskon. Kun aikanaan hankin taloon ilmalämpöpumpun, se toimii nyt myös viilennyksenä, mikä on ollut iloinen ja tarpeellinen yllätys. Varsinkin viime viikolla se on ollut tarpeen. No, vielä ei täällä suinkaan olla siinä pisteessä kuin Teksasissa, jossa poikani Lauri tällä hetkellä asuu. Kun hän menee ovesta ulos, tulee samanlainen tunne kuin ennen Suomessa kun saapui ankarasta pakkasesta liiaksikin lämmitettyyn kotiin. Ja kun ulkoa saunasta palaa, palaa jääkaappiin.

Miten tahansa maailmaa ajattelee, ikuista ja pysyvää on vain muutos. Pari artikkelia on viikolta jäänyt mieleen. Toisessa Ylen nettisivuillaan julkaisemassa Joonas Konstigin jutussa kerrottiin hyvin siitä, miten amerikkalaisuus on nyt hivuttautunut myös kieleen.

Konstigin sanoman allekirjoitan. Kehitys alkoi ikään kuin viattomasta dinner-sanasta ja on jo päätynyt käsittämättömään mökellykseen, jota joku Lönnrot ei enää lainkaan ymmärtäisi. Kaikki tämä on tapahtunut ihan vain randomisti siis… Ja lisää samaa hyvää on varmuudella tulossa.

Toinen pitkä juttu ihan jopa Ilta-Sanomissa taas kertoi siitä, millainen työnantaja alati ja ikuisesti viattoman Sanna Marinin palkannut Tony Blair on. Jos on olemassa moraalia, mistä sitä löytyy Blairiltä? Mies on valmis mihin vain, jos se tuo hynää ja pesetaa lompakkoon, hän myy itsensä, kansansa ja Gazankin tuosta vain. Ja lisää hullu haluaa, kuten sanotaan.

Mieleen palaa vanha stallarien laulu: ”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat?” Mutta kun Blairin opissa marinoitu ja voideltu Sannukkamme palaa aikanaan Suomen politiikkaan, hän on edelleen äänestäjien silmissä tahraton.

Miksi? Niin vain käy, koska sellainen näkyy olevan Suomemme vakaa kansa. ”On maamme köyhä, siksi jää, jos…” Ja niinhän se tosiaan on. Sana järki korvaa laulun kullan. Ja jos kultaakin löydetään, sen kaivavat ja vievät pois toiset. Alamme hitaasti mutta varmasti siirtyä alikehittyneitten maitten joukkoon, jota muilla on ikuinen lupa riistää. Datakeskus rules, ok!

Kaukana ovat ne ajat jolloin Seinen rannalla 1962 huusimme kapitalist, kun iso jokilaiva turisteineen lipui Vert-Galantin ohi. – Venäjän kommunismi oli jo silloin pilannut ja pilasi lopullisesti kaiken itseensä liittyvän.

Yhteiskuntajärjestys ei enää missään perustu oikeudenmukaisuuteen, siltä tuntuu. Vapaus, veljeys, tasa-arvo, ovat yhä hyviä sanoja, mutta muistaako edes Ranska enää niitä 14.7.. Silti Suomi on Suomi, synnyinmaa. Äidin kieli, isän maa. Ja näiden sanojen myötä palaan takaisin luontoon, jota täällä riittää.

Yhä ja vielä luontoa, ja yhä ja vielä William Blake. ”Pienen kukan luominen on aikakausien työ”, kirjoitti Blake ja suomensi Tuomas Anhava.

Tuotakaan Blaken lausetta en ole unohtanut, hänen mietteitään toistelen mitä ilmeisimmin aina kuolemaani saakka. Ja niistä voi ottaa myös oppia. Me kylvimme alapeltoon tänäkin vuonna ison kukkapellon, jotta maailmasta vähentyneet ötökät ja perhoset saisivat ruokaa ja me itse taas silmän iloa. Kuvasta sitä ei oikein näe, ei vielä. Mutta kaikenlaisia tekoja voi aina yrittää tehdä, ovatpa ne kuinka pieniä tahansa. Parempi niinkin kuin vain istua tuoliinsa ja jäädä siihen möllöttämään tekemättä enää mitään.

(20.7.2025)