Paljon ovat ihmiset maailmassa joutuneet pohtimaan omaa elämäänsä ja ihmisen elämää yleensäkin. Miksi me olemme täällä, mitä varten elämme? Onko elämä syntynyt/syttynyt maailmankaikkeuden sattumasta, vai onko sen taustalla jokin salaperäinen, koko käsittämättömän suurta avaruuttakin isompi ajatus, järki, joka on sen luonut ja sitä yhä hoitelee?

Kun vastausta ei ole voitu vieläkään täysin varmentaa, tätä yhä siten mahdollista ja hypoteettista järkeä on ruvettu kutsumaan Jumalaksi. Jotta mikään ei olisi sujuvaa, maailmaan on ajateltu ja luotu monta jumalaa ja monta uskontoa, jotka joskus ovat kovinkin vastakkaisia – aina veri- ja terroritekoihin saakka. Myös kristinuskosta riitti aikanaan tahtoa ja voimia juuri sellaisiin toimiin paitsi muita kansoja ja uskontoja (mm. ristiretket), myös omia epäuskoisia kohtaan. Viattomia poltettiin vaikkapa noitina ja Galileikin joutui kieltämään teoriansa. Silti: Eppur si muove – Se kuitenkin liikkuu!

Niinpä. Yhä maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Tiede edistyy, taide auttaa. Ja me kuljemme – ja kuljemme joskus edes ajatuksellisesti eteenpäin.

Ajattelua on aina yritetty myös harrastaa ilman sidonnaisuuksia uskoon ja uskontoon ja siinä on usein jopa onnistuttu. Nyt, tässä maallisemmassa länsimaailmassa, hyvää ja vapaata ajatteluakin tapaa yhä, vaikka ihmiskunta tyhmenee myös täällä kaiken aikaa. Tuon sanominen ole mikään heitto, vaan jo selkeä totuus. Tiedekin on sen todennut, jos kohta suurta ääntä ei tästä asiasta ole pidetty. Kaikki ylisuuret populaatiot romahtavat. Siitä kertoo sekä historia että biologia.

Myös hyvää ajattelua löytyy silti yhä ihmiskunnalta, jos ei aina aivan uutta, niin ainakin vähän vanhempaa. Luen itse mietteitä mielelläni. Moniin on mahdutettu niiden vähiä ja usein arkisia sanoja suurempi viisaus.

Instagram on alusta, josta löytää mitä vain. Itse olen löytänyt sieltä myös ihan järkeviä tilejä, joita huvikseni ja myös kehittyäkseni seuraan. Moni liittyy taiteeseen, ihmisiin, elämään, arkkitehtuuriin, historiaan, kirjallisuuteen jne jne, siis kaikkeen siihen hyvään, jota ihmiskunta on kärsimystensä keskelläkin jo saanut aikaan. Aina voi oppia jotain, sanoi satavuotias Arvo Ylppö puolustaessaan haluaan yhä käydä kongresseissa muita kuuntelemassa. Miten totta. Jos emme yritä oppia, mitä me sitten yritämme. Heittää noppia?

Maria Jotuni oli ja on suuri suomalainen kirjailija joka syntyi 1880 ja kuoli 1943. Hän oli prosaisti ja näytelmien tekijä, joka ajatteli paljon ja kirjoitti muistiin myös mietteitään. Yksi niistä tuli heti mieleen edellisestä kappaleesta. Se kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

”Onni ei ole ottamista ja saamista, vaan luomista ja antamista.”

Tuossa on jo osa hyvän elämän perustaa.

Jotunia ei löydy instagramista, mutta sieltä löytyy napolilainen taidehistorioitsija Antonio Lavecchia, joka postailee päivittäin kymmeniä kuvia maailman parhaasta taiteesta, niin menneestä kuin uudemmastakin.

Miten paljon on maailmassa jo ikuistettu ja maalattu ja aina osa teoksista on jäänyt jäljelle. Niiden hyvyyden todentaa ja näyttää aina aika, kriitikoista lopulta parhain.

Väliin Lavecchia, tuo mystinen herra professori (jos hän sellainen todella on) postailee myös tekstejä. Ne ovat kaikki italiaa, luonnollisesti, onhan se miehen äidinkieli. Monet otteet tuntuvat kiinnostavilta. Olen niitä keräillyt joutessani ja myös suomennellut, koska se on hyvää harjoitusta. Ovathan italian opintoni yhä kesken ja tulevat ilmeisesti myös ikuisesti olemaan.

Lähdetään seuraavaksi Lavecchian viitoittamalle polulle häneltä saatujen sitaattien myötä.

Ensimmäiseksi ääneen pääsee kirjailija Herman Hesse (1877-1962). Hän kuului jo nuoruuteeni, koska 1950-luvun nuorison muotikirja oli Hessen Arosusi (der Steppenwolf). Luin sitä aikanaan innoissani oikeastaan ymmärtämättä kirjasta yhtikäs mitään, mutta se ei ole (eikä ollut) tärkeää.  Toisin on nyt. Kaikki se, mitä Hesse kirjoitti esseessä nimeltä Rakkaudesta, on selkeää ja jää mieleen. Hesse etsi onnea ja ainakin yritti löytää sen juuret:

« Mitä vanhemmaksi tulin, sitä turhemmalta tuntuivat ne vähäiset hyvän mielen hetket, joita elämä antoi minulle ja sitä selvemmin ymmärsin, mistä elämän ilojen lähdettä tulisi etsiä. Opin, että rakastetuksi tuleminen ei ole mitään, kun taas rakkaus on kaikki kaikessa. Yhä selvemmin olen huomannut, että se, mikä antaa arvoa ja nautintoa olemassaolollemme, on nimenomaan kykymme tuntea. Missä ikinä maan päällä näki jotain, jota voisi kutsua nimellä ´onnellisuus´, se koostui aina tuntemuksista. Raha ei ollut mitään, valta ei ollut mitään. Tapasin monia, jotka olivat saaneet kumpaakin lajia ja silti he olivat onnettomia. Kauneus ei ollut mitään: löytyi komeita miehiä ja kauniita naisia, jotka olivat onnettomia kauneudestaan huolimatta. Edes terveydellä ei ollut suurta painoarvoa; jokaisen terveys perustui tuntemukseen, oli sairaita ihmisiä täynnä elämänhalua, he kukoistivat vielä ennen loppuaan, ja oli terveitä ihmisiä, jotka ahdistuivat pelkästä sairastumisen ja kärsimyksen pelosta. Mutta missä tahansa ihmisellä oli vahvoja tunteita, joita varten hän eli, sitä onnellisempi tämä ihminen oli. Hän ei ajanut tunteitaan väkivalloin pois, vaan viljeli niitä ja nautti niistä. Pelkkä kauneus ei antanut sen omistajalle tyydytystä; sen sai omakseen hän, joka osasi rakastaa ja jumaloida sitä. Tunteita oli paljon, mutta syvällä sisimmässä ne kutoutuivat vain yhdeksi asiaksi. Tuolle tahtoon perustuvalle tunteelle voi antaa minkä tahansa nimen. Minä kutsun sitä rakkaudeksi. Onnellisuus on rakkautta, ei mitään muuta. Onnellinen on se, joka osaa rakastaa. Rakkaus on sielumme liikkeellepaneva voima, kun se löytää itsensä ja tajuaa oman elämänsä.»

Seuraavaksi saa vuoron William James (1842-1910)  Hän on minulle ennestään tuntematon amerikkalainen filosofi. Miten totta seuraava pohdinta onkaan. Se pitäisi muistaa varsinkin nykyisessä ajatusten ja vastakkaisasettelujen sekasopassa:

“On päiviä, jolloin kaikki ulkona näyttää pimeältä tai hämmentävältä.

Ja jos emme pysty muuttamaan sitä, mitä tapahtuu, voimme — tai meidän pitäisi  voida — muuttaa sitä näkökulmaa, mistä tapahtumia katsomme.

“Ongelmana ei siten ole itse ongelma. Ongelmana on se näkökulma, mistä ongelmaa katsomme. ”

Robin Williams saa seuraavan puheenvuoron. Tämä monille tuttu näyttelijä syntyi 1951 ja kuoli valitettavasti jo 2014. Hän tajusi selvästi elämästä paljon, ainakin siitä mihin meidän pitäisi pyrkiä, kun tuli kerran sanoneeksi näinkin:

”Luulen, että ne ihmiset, jotka ovat kokeneet suurimman surun, ovat niitä, jotka yrittävät aina kaikkensa tehdäkseen muut onnellisiksi. Koska he todella tietävät, mitä on tuntea olonsa rikkinäisiksi ja lyödyiksi, eivätkä he halua kenenkään muun tuntevan samoin. ”

Mikä meitä sitten ajaa eteenpäin, saa meistä monet tai edes jotkut yhä pyrkimään jonnekin, kulkemaan eteenpäin jo kulkemisen ilosta? Sitä taas on miettinyt vuonna 1942 syntynyt ja yhä elossa oleva italialainen filosofi Umberto Galimberti. Ennen tätä otetta olen pitänyt demonia lähinnä tuhoisana voimana, mutta sen voi näemmä ajatella ja tulkita toisinkin:

”Daimōn on kreikkaa ja johtuu termistä Eudaimonia, se kertoo siitä, että demonisi kanssa olet menestynyt hyvin, että käsität itse itsesi.

  Jokaisella meillä on sisällämme demoni – eteenpäin ajava hyve, kapasiteettia kaikkeen. Mikä on sinun hyveesi? Minkä tähden olet syntynyt? Mikä saa sinut ryhtymään näyttelijäksi eikä kuvataiteilijaksi tai insinööriksi?

  Ja sitten: mikä saa meidät tuntemaan oman demonimme? On pakko tuntea oma itsensä. Jos et tunne, et tunne myöskään demoniasi. Mitä tehdä, katsoako televisiota, tajuta sen esikuvista, mistä haluaisit aloittaa?

   Ei, sinun on itse tehtävä autoreflektio; jotta tuntisit ja tajuaisit sen kuka olet.

   Demonisi koko ja sen mittasuhde on myös tunnettava. Mitä se tarkoittaa? Ehkä olet näyttelijä, mutta et ole niin hyvä kuin joku Marcello Mastroianni, joten sinun on turha edes pyrkiä hänen kaltaisekseen. Tutki oma kapasiteettisi, tajua tilanteesi äläkä ylitä rajojasi. Jos niin teet, valmistelet vain omaa tuhoasi. Oikea mittasuhde on kaikki kaikessa. Myös kauneus koostuu elementtien oikeista suhteista. Kreikkalaisten perustana oli, että ihminen on kuolevainen. Homeroksen ajan kreikkalaiset käyttivät siitä sanaa Protos, mikä tarkoitti miestä, jonka kohtalona on kuolla. Olemme kuolevaisia, ja se siitä. Siinä oikea mittasuhde ja niinpä kun kohtaat onnen, voiman, elämänhalun, laajenna niitä niin paljon kuin ehdit ja voit. Kun tuska saapuu, hallitse sitä äläkä tuo sitä näkyville.

Kreikkalainen kulttuuri ja etiikka, hyvä etiikka, voisi hyvinkin syrjäyttää länsimaisen, hillitä sen halua valtaan, sen halua kuluttaa loppuun tämän asuinpaikkamme Maan voimavarat eikä vain käyttää niitä.

  Missä siis on raja, mikä on mittasuhde?”

Mittasuhteen ja näkökulman löytäminen tai edes niiden etsiminen on siis tärkeää. Siihen uskon.

Jätän nyt Lavecchian poimimat pohdinnat ja palaan kotimaahan, täältä Suomesta kun Jotunin sanoin aloitinkin. Runous on se, joka usein kertoo muutamin säkein asioista, joihin proosa voi tarvita satojakin sivuja. Mitä kauemmin elää, sitä selvemmältä tuokin tuntuu.

Me olemme aina matkalla ja ainahan myös voimme kulkea harhaan. Mutta kun etsii, löytää. Eino Leinon (1878-1926) runo Metsään nukkunut kertoo etsimisen tuskasta ja tavallaan siitä, ettei mitään löydy. Silti runo ei mielestäni ole toivoton. Koska oman asemansa ja tunteensa tajunnut ja tilanteensa kuvaaja ja ymmärtäjä on jo voittaja. Hän tietää, että muutakin voisi olla. Jossakin, joskus, jotenkin voi sittenkin taas päästä eteenpäin:

”METSÄÄN NUKKUNUT

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik’ aika on,
ei tiedä miss’ on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, huu,
niin kaikk’ on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien’ on poika, suur’ on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.”

Se runoudesta; Leino oli kuin runous: yhtä herkkä, ailahteleva, itseäään etsivä ja tutkiva ja silti loppuun asti päätään pystyssä pitävä. Yhä hänen sanansa yli sadan vuoden takaakin vaikuttavat ja voivat ehkä jopa löytää uusia lukijoita, jos heitä vielä jossain syntyy ja kasvaa.

Suomalaisista ajattelijoista minulle tärkein on kuitenkin Samuli Paronen (1917-1974). Yhä vain hän. Oli onni ja ilo tuntea tämä mies kuuden vuoden ajan ja kulkea myös hänen kirjallisen matkansa mukana, koska olin hänen kustannustoimittajansa Otavassa.

Parosen aforismit eivät viidenkymmenen vuoden kuluessakaan ole menettäneet mitään alkuperäisestä voimastaan ja viisaudestaan. Hän on ilmiönä jokseenkin käsittämätön, sillä jo hänen varhaiselämänsä oli todella hankalaa. Yhtä kaikki ihme tapahtui. Vain kuusi vuotta käytyä kansakoulua sai tämän Virolahdella syntyneen ja kansalaissodan orvoksi tehneen pojan lukutaidon silti hereille. Kirjasto, maamme kulttuurilaitoksista keskeisin ja tärkein täydensi sitten ilmaiseksi aikuisen miehen opintoja aivan elämän loppuun saakka. Varsinaisen herätyksen hän sai lainaamastaan Samuel Beckettin kirjasta Millaista on. Tuo eräässä mielessä lähes mahdoton teos sai kuin saikin Parosen tajuamaan jotain uutta ja hänen kielensä lähti tulvan lailla liikkeelle.

Aforismikokoelma Maailma on sana ilmestyi postuumisti, tosin heti Parosen kuoleman jälkeen 1974. Se oli samalla hänen elämänsä koko tarina.  Huomaan yhä aina palaavani siihen ja tajuavani joskus uudella tavalla jonkin mietteen sisällön. Tämä ominaisuus on jokaisella klassikolla ja klassikko Paronen toden totta on.

Teoksen viimeinen aforismi on sitten se, jonka haluan lopuksi nostaa esille.

Paljon siinä ei ole, muutamia sanoja, mutta niiden merkitys on suuri mitä minuun tulee. Paronen jätti taakseen paljon enemmän kuin itse saattoi edes kuvitella. Kunpa hän tietäisi sen, mutta hyvä jos edes me sen tiedämme. On syytä aina muistaa, ettemme ole tässä maailmassa sitä riistääksemme, vaan luodaksemme. Jospa täältä lähtiessä voisimme sanoa samaa kuin Paronen:

”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden.”

(15.7.2025)