YKSI

Lapit maisemat muistaa. Eritoten Muonion seudut Ylläs- ja Pallas -tuntureineen ovat monin tavoin tulleet tutuiksi aina Hettaa ja Enontekiötä myöten. Silti jokainen päivä täällä on yhä aina myös uusi. Se minkä on muistanut, vahvistuu, se minkä on unohtanut, palautuu. Siinä myös yksi avain matkailuun, joka kohdistuu tuttuihin seutuihin. Lapissa ei sittenkään koskaan tunnu siltä, että toistaisi jotain ja kaikki alkaisi siksi kyllästyttää. Jokainen puunkarahkakin – joenmutkasta tai etäisen tunturin siinnosta puhumatta – on sittenkin aina myös uusi; ainakin kuin uusin silmin nähty.

Tuttua on tietenkin jo paljon: Kirjailijaliiton kämpässä vallitsee sama rauha kuin vuosia sitten. Tätä paikkaa ei ole ns. nykysuomalaiseen Maljas nosta -juhlimiseen luotu. Tarkoitan maljojen sisällöistä usein johtuvaa remuamista. Täällä sitä ei näe. Lasi nousee kunnioituksesta, jopa juhlallisesti jos on noustakseen. Ne muutamat ihmiset, joiden kanssa olemme satunnaisesti puhuneet (koiraihmisiä muuten lähes kaikki, sattuneestakin syystä), ovat tulleet tänne karun ja aidon luonnon vuoksi. Ehkä juuri Ylä-Lapin luonnossa, sen avaruudessa ja varsinkin onneksi jo aikaa sitten luodun suuren Pallas-Ylläs -kansallispuiston koskemattomuudessa, on se ihmisiä suurempi tila, ikään kuin luonnon oma kirkko, jota moni jopa tietämättään etsii tai ainakin kaipaa.

KAKSI

Itse luonto on varmaankin se suurin syy, miksi tänne tullaan: meille lähes ylivertainen aihe juhlaan. Tuon tunteen kokee kun nousee autosta ja käy vaikkapa Särkitunturilla, joka Kolin lisäksi on toinen ja yhtä todellinen kansallismaisemamme. Jos tuo piskuisempi tunturi on aikanaan ollut harvempien tiedossa, nyt tunturille johtaa jo mönkijälläkin kuljettava leveä polkutie.

Mutta eipä tuo uudistus ole paha; päinvastoin. Näin nekin matkailijat, jotka eivät itse saata vaeltaa pitkin poikin Lappia rinkka selässä kaikkine tykötarpeineen telttaa myöten, voivat silti saada kosketuksen siihen mikä tekee Lapin Lapiksi. Matkaa ylös Särkitunturin laelle on kolmisen kilometriä ja polku kaartelee vaihtelevien maisemien halki. Se nousee aluksi varoen, joskin lopuksi kulku onkin pelkkää ylämäkeä ja viimeinen sata metriä jo lähes silkkaa kivikkoa.

Nousun puolivälissä on tulipaikka sekä puuseetkin ynnä jopa vuokrakämppä kauniin lammen kupeella. Aina siitä lammesta kuvajaisineen tekee mieli ottaa kuvia, vaikka aivan samanlaisia olen tullut ennenkin ottaneeksi jo tukun.

Samoin käy, kun kuljemme ikivanhan kelon ohitse.

Minulle pelkkä kelo riittää, mutta A. tahtoo ottaa kuvan kahdesta ikivanhasta, kuten sen itse määrittelen nyt. Totta tuo on: Minä ja kelo, kelo ja minä. Toinen jo aikaa kuin kivettynyt. Toinen vielä tässä maailmassa jopa ilolla mukana. Väliin tosin ei tiedä kumpi meistä on kumpi.

Taas nousu jatkuu. Puut pienenevät ja lopulta katoavat lähes kokonaan. Ja sitten edessä on toinen piskuinen lampi ja sen takana kolmas, edellisiä isompi. Niistä jo muistaa, että on saavuttu laelle. Ja sitten sen todella tajuaa, kun kipuaa pienen kallion päälle. Ei tarvitse muuta kuin kääntyä ja katsoa siihen suuntaan, mistä Särkitunturille on kavunnut.

Näkymä palkitsee matkan aiheuttaman ponnistuksen, jos se ponnistus onkaan, sillä eteen avautuu koko tunturi-Lapin lumoavuus. Avaruutta riittää Oloksesta Pallastuntureille ja niiltä Keimiötunturin kautta aina Ylläkselle saakka. Ei vähä mitään.

Mikään ainakaan oman puhelinkamerani kuva ei kerta kaikkiaan saata toistaa sitä, mitä silmät näkevät. Kuvista puuttuu etäisyyden ja välimatkan aiheuttama todellinen perspektiivi ja syvyys. Mutta silti kuvia halua ottaa ja jopa jakaa. Jääpä jotain, mitä talvella sitten kaipauksella katsoa. Muistokin on joskus todellinen, ja joskus jopa uutta luova.

Katsomista Särkitunturin laella riittää ja ilman raikkaus ylhäällä saa hengityksenkin tasantumaan ja olon lauhtumaan. Oi maamme, Suomi, synnyinmaa. Kultaisista sanoista saati niiden soinnista en tuolla kuitenkaan tiedä. Mutta sen näen, että tunturien edessä laaksossa siintää niin Särkijärvi kuin sitä suurempi Jerisjärvikin. Hieman Kolikin tosiaan tulee niistä mieleen.

Chapeau! Hattu päästä maisemalle. Vaikka itikoiden ja ötököiden takia on hattua hyvä silti pitää. Jos kavutessa ne eivät häirineet, täällä lammet ovat olleet niitä sankoin joukoin synnyttämässä. Mutta räkkä on vain pikku rikka rokassa. Ylhäällä tuulee aina ja tuulesta eivät hyttyset tai mäkärät saati polttiset pidä. Ja siitäkin ihminen iloitsee.

KOLME

Jostain syystä ohjelmaamme on aina kuulunyt myös käynti Norjan puolella Kautokeinossa, paikassa, jossa asuu suurin osa pohjoisen saamelaisista. Siellä asuneen Niko Valkeapään laulut tulevat mieleen. Mikseipä myös Nils-Aslakin (Kautokeinon nimismies).

Matka Kautokeinoon kulkee Hetan kautta ja sitä taivalta riittää, mutta kuten aina jo poikkeaminen vuonojen maassa vaikka vain tunturikoivujen keskelle ja sitten itse Kautokeinossa myös Juhlsin hopeapajalle saa kaltaiseni immeisen hyvälle tuulelle.

Juhlsin hopepajan ikkunasta näkyy pala Kautokeinoakin.

Mitään pajasta ei tarvitse ostaa, kaikkea voi ja saa katsoa ilmaiseksi. Jopa sitten tuloseinän loputonta mosaiikkia, joka ei valmistune koskaan. Mutta niinhän on, että sieltä löytyy sana Filosofia, ihan kreikan vanhalla sivistyskielellä. Ja filosofi Patea muistaen yritän  jälleen pysyä tyynellä mielellä.

Katsella voimme ja katsella saamme. Paljon täällä on kauneuttakin. A thing of Beauty is a Joy forever, kirjoitti jo John Keats. Yhä vain suomennan sen hieman toisin: Kaikki kauneus on ilo ikuinen. Ei sitä suinkaan tarvitse omistaa. Taide kuuluu kaikille. Ja se olisi kaikkien hallitusten hyvä ja tärkeä muistaa.

NELJÄ

Poroja ei Norjan puolella näe juurikaan; me emme nähneet ainuttakaan. Suomen puolella taas jolkottavia poroja kohtaa teillä tavan takaa. Kaasujalka ei voi olla kovin painava siksikään. Ja jos poroja ei luonnossa näe, ainakin niitä saa nähdä kyllikseen, kun ajaa Pallas-hotellille, jonka pihaa ne usein kansoittavat ja jota hotellia ne kuin huvikseen kiertävät.

Pallas-hotelli alkaa myös kuulua vakituiseen ohjelmistoomme. Erityisen kaunis se ei ole, vanhaa sodanjälkeistä arkkitehtuuria, mutta mainio portti sille, joka lähtee vaeltamaan tuntureille.

Nyt syynä tuloomme oli toinen, sillä ylös Himmelriikiä kohti emme lähteneet. Me kun tiesimme, että tämän hotellin aamupalaa ei voi moittia, päinvastoin. Sitä saa tulla syömään sellainenkin, joka ei hotellissa asu ja sen me teimme. Ihan vain omaa laiskuuttani, sanon toki. Mutta onhan kyseessä loma. Minullakin!

Jos hotelliin tulee heti aamulla kello seitsemän, kun aamiainen alkaa, on sali vielä typötyhjä.

Sopiihan sekin meille, sopii hyvin. Ja vähitellen ihmisiä alkaa tulla, monella mieli jo jatkamaan matkaa tai vaeltamaan. Mutta paikan rauha ei ole varsinaisin syy tulla: käynti kannattaa varsinkin siksi, että suurimoista kauan haudutettu ohrapuuro on toden totta vertaansa vailla. Yksinkertainen voi usein olla aivan parasta.

VIISI

Muutamassa päivässä voi nähdä paljon, vaikkei edes juoksisi suin päin paikasta toiseen. Pallasjärven punaiset hiekat kuvasimme jo ihan tullessamme, kun sinne auton suuntasi. Kannatti. Peilityyni tuo järvi oli. Hiekan punaakin näkee, kun katsoo vettä tarkkaan.

Muistikuvat palaavat ja kuvat niiden myötä. Kun tulimme Norjasta Hettaan ja sieltä takaisin Jerisjärvelle edessä Raattaman jälkeen odotti tuttu pysähdyspaikka, josta aina yhtä vaikuttavasti näkyy Pallastunturien jono ja Himmelriikin kuruissa heinäkuussakin oleva lumi. Mahtavatko edes mahdolliset mahtihelteet aivan viedä kaikkea valkeutta pois.

Kalamajat Keimiönniemellä ovat yhä myös pystyssä, niitä hoidetaan ja taiten kunnostetaan. Käynti siellä kuuluu sekin asiaan. Hiljaista on, rauhaa täälläkin, jos vuosisatojen ajan. Kalastus oli toinen tärkeä elinkeinomme. Kalalla ihmisiä täällä myös ruokittiin. Nämä tuvat muistuttavat myös siitä.

’

Matkamme jatkuu vielä, aina tosin loppuakseen. Pian on jo edessä se kohta, josta matka Samuli Parosen sanoin ”kuluttaa itsensä loppuun.” Mutta ei vielä ei aivan vielä. Vaimoni tahtoo ottaa minusta ja vanhasta kalamajastakin kuvan ja mikäs. Hyvä kuva se kuvana on.

Sopikoon tämän eli matkan jo selvän taitekohdan symboliksi vaikkapa muurahaispesä, joka Keimiönniemen kalamajojen takana edelleen kohoaa. Vanha vanha pesä, suuri kuin Juminkeko. Yhä vain sen rakentanut yhteisö on elossa täällä keskellä vaikeita, pitkääkin pitemmän talven täyttämiä oloja, koska polun poikki menee niiden oma vilkas kulkutie. Sopisiko meidän ottaa muurahaisista edes jotain mallia. Ensin on toki tajuttava, ettemme saa kopioida sen hierarkiaa eli sorru senkaltaiseen diktatuuriin, joka pesässä vallitsee. Ihmismuurahaiselle sopii edelleen parhaiten demokratia, vaikka se (ah) niin vaikeaa onkin.

(8.7.2025)