YKSI

Jokavuotinen matka Lappiin on alkanut. Kylläpä me olemme sitä odottaneet. Tämä on jo kuudes kerta kun matkaamme Muonioon yhdessä.

Nyt juuri olemme Kemissä, joka on jo Lappia, Meri-Lappia, kaiketi. Yövymme samassa pienessä mutta kodikkaassa lasitalossa kuin vuotta aiemmin. Rivistö moderneja mökkeröitä kyyhöttää Lumilinnan edessä meren rannalla.

Koko yön täällä ylhäällä on riittänyt valoa niin, ettei sähkölamppuja tarvita ja juuri nyt, kun kello tulee viisi aamulla, on edelleen aivan tyyntä. Merenlahti on peili, taivaalla ohuen ohutta pilvenlonkaa.

Kaikkialla nukutaan vielä, mutta tietenkin me olemme jo hereillä. Pitää odottaa aina kello seitsemään, jotta pääsemme hotellin aamupalalle. Ja sitten, joskin hitaasti matkaan.

Miksi hitaasti? Siksi että sen kertoo kokemus. Torniossa käymme aina, ellemme vasiten ole jopa yöpyneet siellä, ja sieltä käymme tietenkin Haaparannassa.

Matka sinne rajan yli on outo kokemus aina, koska mitään rajaa ei oikeastaan ole. Tornio ja Haaparanta ovat kaksoiskaupunki edelleen. Vain kieli ja viitat muuttuvat kun jonkinnäköisen rajan ylittää, muuten sitä ei huomaa.

Mutta aika muuttuu myös. Haparandan kauppa ei siksi avaudukaan suomalaisittain, sillä Ruotsin aika on tuntia jäljessä. Joten mitään hoppua lähteä sinne Kemistä ei todellakaan ole. Matkaa on enää vain kolmisenkymmentä kilometriä. Lapissa se on naapurin etäisyys jos sitäkään. Ja kun muistelen, matkamme pahin legi on jo ajettu ja ohi, sillä perille Jerisjärven rantamille on sieltä rauhallisine pysähdyksineen ehkä enää vain neljän tai viiden tunnin ajo.

Haaparantaan pistäydymme, sillä täällä ylhäällä kaupassa käyntikin on yksi rituaaleista, kuten sitten Kukkolankoski ja siianlippojat. Jo etukäteen huomaan miettiväni kuinka vuolaana Tornionjoki, tuo rajajokemme virtaa.

Kuvaan jo mielessäni sen kuohuja Kukkolankosken partaalta ja kuuntelen kosken huminaa. Se ääni pysyy aamusta iltaan, vuodesta toiseen, talvellakin. Mahtavatko paikalliset kuulla sen kuten minä? Tuskin. Mutta olo ilman sitä saattaisi asukkaita varmasti hämmentää.

KAKSI

Rajajoki on hauska sana juuri täällä, koska naapurimme Ruotsi on ainakin täällä pohjoisessa rauhan maa.; taistelevat jengit eivät vielä ole näin pohjoiseen sittenkään ehkä tulleet. Itse rajan ylittäminen ei todellakaan ole ongelma. Sen huomaa vain siitä että jopa luonto ja sen hoito rakennuksista puhumattakaan ovat vauraampia, paremmin hoidettuja. Ruotsissa ei hylättyjä ja luhistuvia taloja Lapissakaan juuri näe. Meillä taas – no, mitäpä siitä puhumaan. Meidän geopoliittinen asemamme on aina ollut Ruotsia hankalampi. Olimmehan me satoja vuosia puskuri itään, Österland. Ja yhä sitä itse asiassa olemme. Natossakin.

Kun muistan joen, muistan äkkiä senkin miten Tuurin Antin kanssa olimme aikanaan Ruotsin puolella kalassa, Bengt Pohjasen vieraina.

Benkka oli silloin vielä pitelemätön viikari, meänkielelläkin kirjoittava.

Nyttemmin hän taitaa olla sekä kirjailija että ortodoksipappi. Kun etsin, huomaan että Wikipediassa pappeudesta ei lainkaan puhuta, mutta ortodoksipappina nimellä isä Benedikt hän yhä toimii Överkalixissa, kun miestä alkaa ruotsinkielisistä tiedostoista penkoa.

Pitkä on siten ollut tie meidän kalastusmatkastammekin. Kun silloin muutamia kymmeniä vuosia sitten tulin kysyneeksi kenen luvalla me joella Ruotsin puolella oikein kalastamme, oli Benkan vastaus selkeä ja varma: ”Väylänpään Antin luvalla.” Lohduttauduin. Vasta vähän myöhemmin käsitin, että Väylänpää oli senhetkisen paikkamme nimi ja Antti vaikka kuka Antti, Tuurikin siis. Aivan näin ei isä Benedikt lupa-asiaa tuskin enää selitettäisi. Vaikka kukapa tietää. Ihmisen sisällä on monta minuutta ja ihmistä, jos Tabucchia on uskominen.

KOLME

Matka ylös Jerijärven rantamille on aina pitkä, kun sitä omalla autolla ajaa. Mutta siinä on myös puolensa. Näkee paljon ja aina voi psähtyä ja ihmetellä näkemäänsä. Kemistä Muonioon pääsee suoraakin tietä, mutta tämä Revontuliväylä ei ollut pahemmin kansoitettu; pitkät pätkät sai ajaa rauhassa. Mikä sen mukavampaa. Me ja maailma edessämme ja matka eteni.

Pysähdyimme toki Kukkolankoskella. Paikalla kolme autoa, kahvila ja yksi siianlippoja. Ja kosken kuohu. Aina siitä pitää.

Ruotsin puolen siisteys näkyy joen ylikin.

Kaikki on siellä toisin. A. kysyy aina miksei syntynyt Ruotsiin. Minä vastaan nyt että siksi että täältä tuota idylliä on helpompi ihailla.

Idyllia riittää maassa kyllä yhä. Sjölyckan on totta sekin, vaikka muuten maa on jo aivan muussa kuin onnen tilassa. Mutta täällä pohjoisessa ero on iso edelleen. Kun kerran Muoniosta ajoimme joen poikki siltaa myöten ja teimme lenkkiä vastarannalla, emme Ruotsin puolella nähneet ainoatakaan huonosti hoidettua paikkaa, romahtanutta taloa, hylättyä tilaa. Täällä meillä niitäkin riittää, rumuudessaan joskus toki kiehtovia, mutta aina yhtä surumielisiä ja väliin niitä on kuin tienvarret täynnä. On maamme köyhä ja köyhemmäksi muuttuu. Olemme ikävä kyllä ikuisesti jonkinlainen kehitysmaa, jota muut maat voivat noin vain riistää ja käyttää hyödykseen /(sähkö, kaivokset, kohta kaikki teollisuus). Luonteemme liiallinenkin kiltteys? Mutta siinä toisaalta on se suomalaisuus, perirehellisyys josta syystä (ja kielen ja luonnon tähden) maatamme niin rakastan.

NELJÄ

Toinen suurempi pysähdys oli Pellossa, josta aina yritän etsiä meille sopivaa eli ei vain pelkkää lihaa tarjoavaa ruokapaikkaa (aika turhaan, no, lohisoppaa löytyisi). Mutta joka tapauksessa sieltä löytyy hautasmaa, jossa nukkuu Timo K. Mukka.

Hänen elämänsä, 28-vuotiaana jo kuolleen lappilaisen, oli traaginen. Erinomaisen kirjan siitä kirjoitti Erno Paasilinna, Petsamon ja Tervolan ja Kuikeron mies. Lappilainen hänkin jos kuka.

Myös Erno oli legenda jo eläessään ja muistuu yhä ainakin omaan mieleeni. Kuinka ei muistuisi. Erno tunsi Mukan ja yhdessäkin he vaelsivat aikanaan Lapin erämaissa. Kun sitten Antti Tuuri, minä ja Terhon Ville lähdimme rinkat selässä kohti Sabbenjavrea, Erno jäi maantien poskeen Lihtos-Jussan ohjaaman Volvon luo. En unohda, miten hänen silmissään kuvastui kaipaus tunturien luontoon ja vaelluksen vapauteen. Koskahan sama katse on omissa silmissäni?

Mukan kirjoista on moni yhä hyvinkin luettavissa. Moniin aikansa suuruuksiin se ei lainkaan päde. Koiran kuoleman olen mainitnnut ja aiemmin blogissa. Laulu Sipirjan lapsista on toinen joka on jäänyt mieleeni kuten myös Ja kesän heinä kuolee, viimeiseksi jäänyt teos.

Pieni kumarrus haudan paadelle, kauniille luonnonkivelle, ja sitten matkaan. Edessäkin kun olisi vielä kilometrejä.

VIISI

Ajatuksena oli käydä Ylläksen luontokeskuksessa eli Kellokkaassa syömässä, koska tiesimme että siellä Matias ja hänen vaimonsa valmistuvat myös mainiota kasvisruokaa. Mutta kun A. luki nettiä, kävi ilmi että paikka oli tyhjillään; yrittäjä luopunut ravintolan pidosta.

Aina sattuu ja tapahtuu. Toki siihen olisi pitänyt varautua ettei mikään koskaan ole aivan kuin ennen. Pitkin hampain oli taivuttava, etsittävä korvaavaa einespaikkaa. Pari turhaa yritystä, kesäksi suljettuja paikkoja, kunnes Jounin kaupan tiloista löytyi meluisan pubin vierestä lopulta pizzeria Via Tribunale, jossa yllätys yllätys oli jopa vegaanisia vaihtoehtoja, vieläpä maukkaita.

Niin kulkee maailma, niin elämä menee, olisihan se pitänyt muistaa. Yksi lähtee, toinen tulee, kolmas vasta on jossain kasvamassa. Ja maailma jatkaa vääjäämättä kulkuaan trumppeineen ja putineineen, aina uusilla nimillä vain. Sama koskee myös hyviä ihmisiä, uskon; kyllä sellaisiakin yhä syntyy. Matiasta, Eestin poikaa ja hänen eestiläistä vaimoaan tuli joka tapauksessa ikävä. Miss oletkin, kuss lienetkin, voi ja voikaa molemmat hyvästi.

Kirjailijaliiton kämppä Jerisjärven rantamilla on tullut jo todella tutuksi. Se on mainio paikka olla ja asua ja sieltä pääsee autolla vaikka minne. Seikkailu alkakoon siis. Tai sanoisiko tuon jotenkin paremmin: aina voi vielä nähdä ja oppia uutta – aina hamaan loppuunsa saakka.

On aamu aikainen ja kohta jätämme kämpän ja lähdemme kohta kohti Pallastunturia. Ensimmäinen pieni nousu, tosin autolla. Ensimmäinen kosketus myös itse tuntureihin. Ensimmäinen henkäys ylämaailman ilmasta, yhdestä puhtaimista. Pysy edes sinä, arvoisa Pallas Himmelriikeinesi ja Pyhä- ja Laukukeroinesi; älä muutu ja tule joksikin uudeksi Leviksi. Se Baabel on jo tuolla Kittilässä ja kasvaa vain. Vaan kasvakoon. Kaikkia hälypesiä aidompaa ja yhä viatonta Pallaksen maailmaa pitää meidän kaikkien sen sijaan todella huolella suojella ja hoitaa.

(Eino Leinon syntymäpäivänä 6.7.2025. – Leino siis jo 147 vuoden ikäinen mies)