Vanha laulu sanoo sen, tai sanoi, moniko sitäkään enää muistaa: ”On juhla ja juhannusilta.” Joskus todella niin olikin. Lapsena maalla Siikasaaressa paloi aina iso juhannuskokko luodon kärjessä. Luoto oli peruskalliota ja saari muista niin kaukana, ettei tulipalonvaaraa ollut tai jos oli, niin ainoastaan meille itsellemme. Ainakin äitini mielestä. Hän kävi vielä yöllä ikään kuin salaa kurkkimassa, ettei vain mikään sittenkään hehkunut jo moneen kertaan vedellä sammutetussa hiilloksessa. Varmuus aina parasta.

Noista juhannuksista muistan yhä paljon, varsinkin sen, että äiti ja siskoni Anja pukivat aina kansallispuvut ylleen. Isoveli Juha oli koonnut luodon kärkeen kokon meidän sisarusten auttaessa (Kokko, kokoo kokoon koko kokko. – Koko kokkoko? – Koko koko). Juha soitti myös haitaria ja sitten jopa laulettiin. Suomen lippu liehui tangossa. Järvi oli tyyni ja kuulas (muistoissa on). Saattoi olla myös joskus. Kaukaa kuului kajavien ääniä ja kuikan joka heti perään sukelsi huudettuaan ensin: ”Kuiikka kuiikka kuik!”

Ja sitten kokkojuhla oli ohi. Mutta säällä kuin säällä mentiin joka tapauksessa takasaareen jossa Juha grillasi makkaraa ja joimme julkisesti oluet, kun äidin silmä viimein vältti. Olinhan minäkin jo iso mies, kuudentoista. Maailmalla (Saksa, Lautenthal, sahalla töissä) ollut ja siellä jopa weinbrandia Milchbarissa juonut iso mies.

Eivät pala kokot täällä, juhlia ei illalla ole. Olutkin on alkoholitonta ja kuuluu itse asiassa vain saunaan. Mutta henkisesti voi aina juhlia ja kaksi riittää juhlaan hyvin. Voipa olla että ollaan vain täällä kotosalla, ellei sittenkin innostuta soutelemaan joella aina Musterpyyn järvelle saakka. Siihen olisi kyllä mahdollisuus, sillä ennuste lupaa ettei ainakaan tänään sada. Huomenna sitten taas saa maa sitäkin lajia tarpeekseen ja ehkä nyt jo vähän ylikin. Viime kesä oli helteinen ja kuiva, kai se kuivuus sitten nyt korvautunee. Säälle emme vieläkään mahda mitään. Sen voi vain ottaa vastaan.

Sateiden määräkö on saanut aikaan sen, että kaikkialla kukkii ennätyksellinen määrä luonnon omia kasvatteja. Vihreä suorastaan tunkee silmiin, peittää kaiken, jopa kulkutiet pihalla.

Kas noin. Ja sitten myös näin.

Akileijoja on äkkiä kaikkialla. Tämä on niiden vuosi. Emme vastusta.

Ruusut kukoistavat nekin. Niin valkoiset juhannusruusut kuin muutkin, hempeämmän punaiset; Helena Anhavan lahja minulle aikoinaan, kun lähdin Otavasta.

Myös sininen on kauniin kukan oikea väri. Tuo kasvi on karannut viljelylavalta ja leviää sinne minne mielii. Kasvit ovat kulkureita.

Tienvarret ovat vastaavia vaeltajia eli lupiineja täynnä. En kaihda tuota vieraslajia, kunhan se ei leviä luonnonniityille ja metsään, vaan tyytyy koristamaan teidenvarsia.

Etukuistilla vaimon keräämä kimppu kertoo edes hiemamuistakin lajeista. Jopa apila on kukassa kaikkialla. Emme ole tästä pahoillamme, vaan otamme kaiken vastaan.

Ihminen säätää. luonto päättää. Näin yhä vain on. Toki ihmisten määrä ja teot muuttavat luontoa myös, joka sitten maksaa takaisin tavoilla, joista ehkä onneksemme emme sittenkään tiedä. Mutta pois tuo tummuus. Sellainen tosin kuuluu Leinonkin runouteen:

”Miksi metsän tummuus sävelehen?

Kosk´ on mustaa murhe ylpeäin.

Miksi juova päivän laskenehen?

Koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuorten siinto?

Koska sinne oli silmän kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

Koska päättyneet on päivän kemut.

Mutta miksi varjot virran veen?

Kosk´ on mieli mulla siimekseen.”

Tämä on Nocturnen välisäkeistö, jonka Leino kokoelmastaan jätti pois, mutta joka säilyi luonnoksissa joista Aare M. Peltonen sen löysi. Liian tumma sävy siinä taisi olla, kun runoilija vertasi sitä senhetkiseen rakkauteensa Freya Schoultzia kohtaan. Elettiin vuotta 1903, vaan viisi vuotta myöhemmin myös poisjätetyn säkeistön tunnelma oli jo totta; sitä todempaakin. Kukapa meistä koskaan tietää mitä edessä on. Mutta juuri se on toisaalta kiinnostavaa. Rakkaus säilyy, jos kohta kohteet ehkä vaihtelevat, nuorempana siis. Syteen tai saveen, ojaan tai allikkoon, mutta sittenkin aina tuonne jonnekin on kuljettava, kunhan mennään eteenpäin. En avant!

Leino kuuluu juhannukseen, ainakin omaani, ja pianhan on myös hänen syntymäpäivänsä, jolloin mies täyttäisi jo 147 vuotta. Ensi tammikuussa syntymästään tulee puolestaan kuluneeksi tasan sata. Aika kuluu, vesi virtaa, vuodetkin, mutta runous säilyy. Kunhan vain tekstien lukijoita löytyy myös tulevaisuudessa. Se jos mikä on kasvatus- ja koulutuskysymys.

Leinoa saattaa moni vielä ilman suurempia vaikeuksitta lukea, vaan miten on toisen mestarin eli Aleksis Kiven laita. Kas tässä ensimmäinen säkeistö hänen runostaan Onnelliset:

”Jo valkenee kaukainen ranta

ja koillisest’ aurinko nousee

ja auteret kiirehtii pois

kun pohjolan palkeet käyvät

    kun mennyt on yö

kun kimmeltää kesäinen aamu

    ja linnut ne laulelee.”

Ei tuokaan vielä liene liian vaikeaa, vai? Ja joka tapauksessa se kuuluu ainakin omaan juhannukseeni. Kuten Suomen lippu, olipa sitä tai ei. Salossa se heiluu myös mielessä ja lepattaakin, jollei ole tyven.

Mikä vielä olisi suomalaista, vanhasuomalaistakin? Ehkäpä maan omat antimet: uudet perunat, potaatukset tai potut sekä kalaa, jos suinkin mahdollista. Ja sitten herneitä, mansikoitakin, jos kasvukausi on niitä jo suonut. Se syödään mitä saadaan ja mitä on. Ainakin näin oli ennen.

Juhannukseen kuulunee myös kotoinen sauna. Ensimmäinen tuoreista koivunoksista tehty vihta tai vasta siellä; vihdan huumaava tuoksu saunan hämärässä. Niin, kyllä, en sitä tuoksua vastustele. Ja jos ei tänään, niin tuo ilo on edessä huomenna. Onhan juhannuspäivä nykyään aina lauantaina. Oikea juhannus on vasta ensi viikon alussa. Mutta onko sillä väliä. Joka tapauksessa huomenna on päivämääränä jo 21.6. ja vuorossa siten kesäpäivän seisaus. Siitä alkaa loputon lasku taas kohti pimeää. Mutta ei ajatella sitä nyt, ei vielä, ei. Valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa!

Valoa kansa aina tarvitseekin, jos meidän omamme, niin sitten varsinkin ne, jotka tuolla mielipuolisen hulluutensa tähden aina vain sotivat. Onko maailmassa toisaalta koskaan ollut pitempää rauhan aikaa? Jos ei täällä, niin sitten tuolla joku idiootti saa taas jotain päähänsä. Mutta kun historiaa katsoo, ei yhdestäkään sodasta ole ollut sen suurempia voittoja saati hyötyjä. Rooman valtakunnalla oli koko Välimeri sisämerenään, vaan missäs on Rooman valtakunta nyt; historian lehdillä vain ja Italia on Italia, toki viehättävä saapas. Mutta merentakaiset maat on jo aikaa sitten menetetty. Näin käy kaikille valloittajille aivan lopulta.

Ihmiskunta on idioottien lauma, sanoisin, ellen taas muistaisi miten paljon hyviäkin asioita on saatu aikaan vuosisatojen kuluessa. Tiede pelastaa, taide parantaa, siteeraan itseäni taas, jos kohta tämä tuskin lohduttaa Gazassa tai Ukrainassa asuvia. Onko niin, ettei koskaan ole hyvää ilman pahaa. Jos, niin sitten ei koskaan ole pahaa ilman hyvää, vai? Minun uskoni hyvyyteen on nyttemmin kaikesta huolimatta horjumaton. Jos en uskoisi siihen, miksi ylipäätään olisin enää olemassa.

Joellamme vallitsee rauha. On vallinnut niin kauan kuin täällä olen asunut, siis yli 40 vuotta. Kun kuvaan, saan kuvaan myös kurjemiekkojen parven. Itse kurjet ovat pelloilla syömässä ja taas näyttää siltä, etteivät ne ole lisääntyneet. Miten laji säilyy, jos jälkikasvua ei tule?

Käväisin tässä kaiken välissä Lohjan torilla ja kyselin kotimaisia herneitä, mutta eihän niitä ollut, tanskalaisia ja saksalaisia vain. Isoja kyllä, mutta vailla makua. Herneproteiinia niissäkin kaiketi sentään on. Sama koskee mansikoiden laatua. Jos kotimaisia, niin kasvihuoneista ja nekín valitettavasti yhtä mauttomia kuin kaukaa tuodut. Mutta ei pidä valittaa. Täällä on yhä rauhaa ja runsauttakin, jos niikseen tulee. Muistakaamme se. Joskus voisi olla kiitollinen vähästä.

Ja olenhan minä. Kesämme on nyt tällainen ja viileänä näyttää jatkuvan. Jos siitä jotain hyvää voi sanoa, sanoin että mieluummin niin kuin plus 35 tai jopa 40 joka päivä. Vaan sinne lämpöön moni nyt kaipaa. Luin että kaikki matkat etelään alkavat olla pian loppuunmyytyjä. Tervemenoa. Tänne puolestaan saapuu sieltä hellepakolaisia viileydestä nauttimaan. Ja lentoliikenteen päästöt vain kasvavat.

Juhannusaatto on alkanut kuitenkin valoisasti; aurinko on taas tullut jostain pilvien takaa esille ja heijastaa ikkunasta huoneeseen vilkkaan tuulen värisyttämien haavanlehtien varjoja. Kaunista on ja lisää mieli pyytää. Niinpä lähden nyt kohta ulkotöihin, niittämään ja laittamaan venettä vesille. Kyllä juhannuksena pitää viimeistään päästä joelle, vaikka mikä olisi. Talviturkkia en kuitenkaan vielä heitä, vesi on aivan liian kylmää.

Senkin aika tullee joskus. Joskus sitten, jossain, jos ei täällä, niin sitten muualla… Tai ensi vuonna. Kyllä vuosi 2026 tuntuu myös kiinnostavalta. Jospa maailma silloin hengittää taas luonnon ikiaikaista ja rauhallista tahtia ja synkeät pilvet ovat kaikonneet kuin iskelmässä.

Niinpä. Hyvää juhannusta vain kaikille. Hyvä tulee, jos itse pidämme siitä sanasta kiinni ja jopa ymmärrämme sen sisällön.  

(20.6.2025)