Viime lauantaina heräsin aamulla ja muistin äkkiä uneni, mikä ei ollut tavallista, koska ne katosivat herätessä lähes aina. Unessa seisoimme A:n kanssa ulkona ja koira, tuo kunnioitettava herra Pate, juoksi meidän ympärillämme ja teki täyttä ympyrää niin kiivaalla laukalla että näytti lentävän. Niin kovaa se ei koskaan ollut minun nähteni juossut. Eikä juossut nytkään, kun katsoin. Makuuhuoneen koiranpedilla se nukkui ja väliin kuului sen pieni ääni, tuttu ja vain hieman rahiseva hengitys.

Enneuni? Kun lähdin keittiöön, Pate ei herännyt, ei seurannut minua kuten aina ennen. Se oli ihme, sillä keittiömme oli sille eräänlainen taivas. Siellä sijaitsi sen herkkujen kaappi, jonka edessä Pate usein makoili. Ihan vain, jotta muistaisimme, miksi se ylipäätään oli olemassa.

Pateen, jota näinä viimeisinä aikoina aloin kutsua paitsi filosofiksi myös emeritukseksi, koska sellaisen epiteetin antoi sille pitkä jo 15-vuotta jatkunut elämä, olin tutustunut yli kuusi vuotta aiemmin avioliiton myötä.

En ole koskaan ollut mikään koiraihminen, mutta niin vain kävi, että minusta melko nopeasti tuli Pate-ihminen. Patella oli avioliiton kautta lopulta kaksi kotia, joista meidän talomme sijaitsee metsässä. Täälläkin se viihtyi, paitsi siksi, että vaimoni oli sen äiti, ehkä myös siksi, että Patella oli ympärillä luonnon suomaa rauhaa ja koko suojainen piha vain omassa käytössään.

Ensimmäisinä vuosina se teki pihalla ja sen ympärillä laajoja kaaria, jopa pieniä tutkimusretkiä, minkä näki talvisin lumesta, johon jäljet jäivät. Ajan myötä kaaret pienenivät ja nyt kevään lopulla ja kesän alkaessa se jaksoi enää kävellä kymmenisen metriä, lysähti sitten polulla maahan ja katsoi jonnekin kauas mäkeä alas aina autotallille saakka.

Tuntui kuin se odottaisi jotain, jonkin saapuvaksi, mutta mitään ei mäen alla tapahtunut. Meille ei juuri kukaan eksynyt; muutama tuttu vain. Sen olossa ja makuuasennossa oli silti jotain järkähtämätöntä. Mitä Pate maatessaan mietti, sitä en osannut arvata. Ja joskus tuntui ettei filosofi tiennyt sitä itsekään. Lopullisen noutajan saapumista se ei kuitenkaan odottanut. Siitä olen kyllä varma. Tämä maallinen elämä miellytti sitä aina, lähes viimeisiin hetkiinsä saakka.

Sen elämää halusimme varjella, varsinkin vaimoni oli siinä tarkka. Syytäkin oli, sillä seudullamme liikkui kaikenlaisia petoja, varsinkin ilveksiä, jotka tosin mieluimmin jahtasivat kauriita ja peuroja, mutta ehkä koiriakin, kukapa tietää. Siksi Patelle hankittiin yötä varten myös välkehtivä ja tuikkiva valopanta.

Sen, paremminkin diskoihin sopivan, oli määrä pelottaa saalistajia, mutta myös näyttää meille missä herra filosofi kuljeksi, jotta voisimme rientää sen avuksi pimeälläkin. Apua se ei onneksi koskaan tarvinnut eikä petoihin törmännyt. Ehkä juuri filosofi kokee sellaisen onnen ja pitää sitä luonnollisena.

Ihminen on kaikista pedoista suurin ja pahin, mutta ihmisiä nimenomaan Paten ei tarvinnut pelätä. Jotenkin sen tapa olla tuntui miellyttävän ja hellyttävän kaikkia sen tavanneita. Tässä olen ja tällainen olen; jos pidät minusta, minä pidän sinusta, se sanoi olemuksellaan ja hiljaisella käytöksellään. Siinäpä metodi joka sopisi myös ihmiskunnalle. Sitä lienee kuitenkin turha vielä tässä kehityksen vaiheessa toivoa.

Usein ulkoillessamme Pate pysähtyi, veti jarrut pohjaan, katsoi A:ta ja  sanoi katseellaan (ei koskaan minulle vaan vaimolleni, todelliselle äidilleen): – Kanna minut. Ja A. kantoi, kuten kuulemma oli kantanut aina. Olihan Pate hänen valintansa aikanaan Virosta. Se oli kennelnimeltään Metsäpiiga bariton, mikä tuntui vähän hassulta, mutta osin kuvasi silti sen luonnetta. Kuulin, että vaimooni vaikutti heti sen katse ja välinpitämätön olo toisen vilkkaan ja touhuavan pennun vierellä: – Ota minut tai ole ottamatta, samantekevää. Ja tietysti A. otti. Kun katsoo kuvaa, ymmärtää kyllä miksi.

’

Aina ennen Pate tahtoi yöllä ulos, koska siellä sijaitsi sen toiletti tai tualee, kuten filosofi-emeritus varmasti itse olisi halunnut sen sanoa, mutta kevään lopulla se tyytyi vain nukkumaan. Unessa se usein kulki jossain, jalat viskoivat ja ääniä kuuli, mutta harvemmin edes pientä haukkuja saati murinaa. Tämä saattoi kertoa siitä että sen unet olivat yhtä sopusointuisia kuin sen elämäkin. Pax vobiscum, sanoisi ehkä katolinen pastori vihkivettä lennättäen.

Patella ei ihmisten lisäksi ollut juurikaan muuta sosiaalista elämää. Se ei tuntenut lainkaan kiinostusta toisiin koiriin, hajuihin vain, olihan se filosofi, ja kokenut sellainen. Jos joku koira halusi leikkiä sen kanssa, Pate aina kääntyi ja ikään kuin pakeni. Eläimistä vain ihminen tuntui enää kelpaavan. Ja ihmisiä Pate kyllä osasi kohdella omilla tavoillaan saadakseen aina sen mitä halusi. Se oppi oli tullut kantapään kautta.

Vielä filosofilla oli kuitenkin joitakin alkukantaisia viettejäkin. Joskus naaraiden juoksuaikana se sai lenkkipolulla hajun ja sitten kotona päätti äkkiä tuntejakin myöhemmin ulista korkealla kummallisella äänellä, joka vaikutti sekä kutsulta että hartaudelta, jota nykyluterilainen pappi puolestaan yrittää laulamalla uuden liturgian mukaisesti ylläpitää. Tätä tapahtui minun aikanani kuitenkin vain pari mystistä kertaa. Tänä keväänä se kuitenkin jo vaikeni. Nyt ei sitäkään ääntä enää kuulunut.

Miksipä juuri filosofi huutelisi, onhan filosofia mietinnän ja pohdinnan syvällistä tiedettä. Filosofi-nimen löysin sille P. Mustapään Lindblad-runosta, josta tähän otan vain murto-osan keskeltä: ”Hän on filosofi, Lindblad, joka tuntee elämän./ Sen kaksi eri puolta, kolkon ja lempeän,/ hän tuntee surun harmaan/ ja tuntee ilon armaan,/ niin, nepä tuntee hän.”  

Totta kaikki tuokin. Myös suruja herra Pate tunsi ehken joskus, mutta iloja sittenkin enemmän. Iloja olivat hajuretket, rapsut, hellittelyt, ja aivan kaikki vastaavat. Jos löytyi suruja, ne liittyivät itse asiassa aina siihen, ettei sille annettu ruuaksi niitä riistaherkkuja, joita se eniten kaipasi, tavallista terveellistä arkiruokaa vain. Silloin se tuhisi ja tuhahteli tavalla, joka kyllä lopulta sittenkin hellytti sen palvelijoiden eli ihmisten sydämet.

P. Mustapään Lindblad-runoa siteerasin jo vuonna 2022 heinäkuun kolmantena päivänä senaikaisessa blogissa, jolle annoin nimeksi Vanha koira ja kesä. Mutta vaikka silloin tuntui, että filosofin elämä oli hauras ja luisumassa kohti loppua, se jatkui sittenkin vielä lähes kolme vuotta. Pari kertaa oli jo lähellä, ettei kohtalo kutsunut tätä oman tiensä kulkijaa, mutta aina se ponnisti jaloilleen ja eteni taas käärmemäisesti aaltoillen kohti uutta auringonnousua kuin jokin oman maailmansa Lucky Luke.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Nyt aaltoilu oli kuitenkin kadonnut ja askeltaminen alkoi kaikin tavoin olla hankalaa. Jalka jos toinenkin saattoi jo tavan takaa lipsua ja siksi makaaminen oli olomuodoista miellyttävin. Sekä uni, jota väliin riitti niin, että hereilläolon aika jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi.

Timo K. Mukka julkaisi novellikoelman Koiran kuolema vuonna 1967 (Gummerus). Sen niminovelli on kokoelman parasta antia. Tässä ote alusta:

”Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poika toi aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloilleen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastiketta, mutta se söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksi. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, käpertyi siihen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia”.

Nuori, tuolloin vasta 23-vuotias Kolarin Pellosta kotoisin ollut Mukka kuvasi novellissaan Lapin oloja ja aitoa ulkokoiraa siellä. Pate taas oli sisäkoira ja hyvin hoidettu loppuun saakka, mutta samanlainen on sisimmältään jokaisen koiran loppu; oikeammin ensin lopun alku ja sitten poistuminen tästä maailmasta siihen, jota emme tunne, josta kukaan ei ole palannut ja josta kenelläkään ei ole mitään varmaa tietoa.

Koirat tuskin ajattelevat taivasta, mutta jos sellainen paratiisi on olemassa, se on luotu juuri niille. Varsinkin Paten kaltaisille on koirien taivas ilman muuta olemassa. Kun on koko ikänsä tehnyt vain hyvää ketään vahingoittamatta, sen Paten kaltaiset ansaitsevat. Ihmisistä ja heidän taivaastaan en sen sijaan olisi kovinkaan varma.

Jokin aika sitten luin Helsingin Sanomista mielipidekirjoituksen, jonka ydin oli siinä, että sen kirjoittaja halusi itselleenkin koiran kuoleman. Miksi? Siksi, että laki sallii koirille eutanasian, ihmisille ei. Eläimen kärsimykset, tuskat ja kipujen piinan saa lailla ja lääkärin avustuksella lopettaa, kun taas elämän kunnioittaminen menee ihmisillä usein lähes järjettömyyksiin.

Mutta ei siitä nyt, vaan tämän koiran elämän lopusta. Kun Paten kulkeminen hyytyi viimein lähes täysin ja tuska sai aina niin vaiteliaan filosofin parahtamaan, oli selvää, että oli tullut hyvästelyjen aika.

Se tapahtui sunnuntaina ja tapahtui onneksi tavalla, jota oli vaikuttava seurata. Hyvä naislääkäri osasi lohduttaa ja löytää sanoja, jotka koko operaatiota ja sen kulkua siinä kuvatessaan olivat asiallisia, mutta auttavia. Koko filosofi Paten suurperhe (neljä ihmistä) oli läsnä. Sille oli hankittu jo iso pyyhe, johon Pate käärittiin ja sen suojissa alkoi Paten viimeinen matka. ”Maa maahan jää, mut henki taivahalle”, kuten Leino kirjoitti.

Viimeinen matka, eikä kuitenkaan viimeinen. Muistopaikkakin sille tuonne alapuutarhaan omenapuun katveeseen on jo tehty ja paitsi että Paten henki nousi yläilmoihin, se jäi kyllä myös taloon. Tuntuu että Pate kulkee täällä yhä, kulkee kuten aina kynnet puulattialla rapsuen ja kun on väsynyt, menee vuoteelleen ja nukahtaa. Niin jatkuu elämä ja Pate elää niin kauan kuin me sen muistamme; itse asiassa varmaan ylikin meidän aikamme. Onhan kyseessä juuri Pate, kaikista kohtaamistani filosofeista ehdottomasti sympaattisin ja vilpittömin.

(10.6.2025)