Kulunut viikko on ollut edes sään suhteen armollinen. Ei liian kuuma, ei liian kylmä. Sellaista kesää meille nyt myös ennustetaan, kesää entisaikojen malliin.

Entisajat olivat aina hyviä, eivätkös kuulemma olleet? No, kyllä menneisyyteen mahtui ihan samaa kuin nykyisyyteen. Puhutaan paljon siitä, että lapsuuskesinä paistoi ennen aina aurinko, mutta minä muistan saaremme kesistä varsinkin sateet ja harmauden, sumut, koleat viimat, ja sitten toki myös tyynet poutapäivät, jolloin Kukkiajärven pintaan kuvastuivat pilvet selvemmin kuin taivaan kantta vasten. Kuvia on siten mielessä paljon ja ne pysyvät. ”Kaikki kauneus on ilo ikuinen”, kuten John Keats jo aikanaan  runoili. Omapäinen suomennos tosin minun.

Kauneutta oli lopulta kaikki, muistoissa varsinkin, myös juuri nyt. Ilmoihin tottui, siihenkin että sää aina vaihteli. Kun satoi kaatamalla, oli oltava sisällä ja kun muuta ei ollut, oli luettava. Sillä kirjoja piskuinen Siikasaaren mökkimme oli tupaten täynnä. Tulin lukeneeksi ne kaikki, niin lasten kuin aikuistenkin kirjat. Vieläpä moneen kertaan. Jopa vanhojen Valittujen palojen jokaisen jutun. Muistan nekin.

Kulunut viikko on ollut jopa taideviikko, koska joskus taiteen nälkä kasvaa niin suureksi, että sen perään on ihan matkattava –  etten sanoisi juostava. Ja juostava ilolla, tosin pitkien matkojen tähden autolla ajaen.

Paradoksi, jonka kuitenkin jokainen maalla ja metsässä asuva sentään ymmärtää. Julkista liikennettä kun ei enää edes ole, jos ei koulukyytejä lasketa. Niihin taidan olla jo liian iäkäs.

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Chappe Tammisaaressa. Tuo vasta  äsken avattu tuliterä museo on todella hyvin suunniteltu ja rakennettu, jokaisesta sen ikkunasta aukeaa kuin uusi taideteos, näkymä yhä ympärillä olevaan puutalokaupunkiin. Näyttelyiden taso ei tosin ole tätä ennen suuremmin innostanut, mutta nyt alkoi tuntua paremmalta.

Saleihin oli koottu kolmekin näyttelyä, joista varsinkin kaksi kiinnosti. Ensinnäkin näimme ison joukko ruotsalaisseutujemme taiteilijasiirtokuntien tuotoksia. Seiniltä löytyi siis kaikenlaista, totta kai, mutta myös hyvää. Suuresta joukosta jäi mieleen varsinkin aivan uusi tuttavuus J.A.G. Acke, jonka omaperäinen tyyli kiinnosti.

Kun otin miehestä selvää, kävi ilmi, että hän oli riikinruotsalainen, mutta Önningebyn taiteilijasiirtokunnan uskollinen jäsen. Aina voi siis löytää myös uutta. Se juuri on taiteen tehtäväkin: ohjata eteenpäin. Acken muistan nyt, jos kohta uusia hänen teoksiaan täällä Suomessa tuskin sen enempää näen.

Toisekseen mieltä varsinkin ilahduttivat Perttu Saksan metsäkuvat Jussäröstä. Kyllä ne olivat hienoja. Valokuvien tekniikkaa en aivan käsittänyt, mutta siitä viis. Vaikutelma oli ja on tärkein.

Saksa osaa. Kuvissa oli mystiikkaa ja muinaisuutta, joka kuitenkin on myös vielä jossain luonnossa yhä tätäkin päivää. Ikimetsät. Mikä on sen siunauksellisempaa. Metsä joka saa itse hoitaa itsensä on ikuinen. Ja metsä on ollut olemassa jo paljon ennen ihmisen tuloa. Muistakaamme taas Aleksis Kiven sanat Seitsemässä veljeksessä: ”Metsä poikiansa suojelee.” Jos me emme metsää suojele, miten se enää suojelee meitä.

Taiteen nälkä taittui, mutta ihan tavallisen ruuan nälkä kasvoi ainakin hitusen. Koska Karjaa oli lähellä, kävimme siellä ja nimenomaan sen vegeravintola Green Mamas´issa syömässä. Kannatti. Hyvää oli ruoka ja kuin sitä ennustaen puu ravintolan vieressä kukki kuin viimeistä päivää, kun sinne menimme.

Kotia kohti pääsee Karjaalta pariakin kautta ja aina valitsen sen pitemmän, koska tiet ovat pieniä ja siten myös rauhallisempia ja kiinnostavampia ajaa. Tie vie myös Fiskarsin läpi ja ainahan siellä voi pysähtyä ja nauttia jokilaakson tunnelmasta, varsinkin kun sen suurempaa  turistitulvaa ei siellä lisäksemme vielä ollut.

Vettä joessa virtasi vähän. Rauhaa löytyi sitäkin enemmän.

Näin jopa antiikkikahvilassa. Taulu tuokin.

Kotiin palasimme ja saimme sielläkin lahjan, nyt luonnon omaa taidetta. Talomme nurkalta löytyi muiden joukosta aivan uusi puu, ehkä omenapuu, liekö siemenestä siihen vuosien ajan kasvanut. Sen ensimmäiset neitsytkukat paljastivat puun olemassaolon ja sen laadun.

Ihmeellinen on luonto, alati arvoitus.

Kaunis on juuri tällainen maailma. Pasifisti minussa nosti päätään. Tätä täytyy suojella. Mutta miten? Ja taas vastaa Voltaire: ”Meidän on viljeltävä puutarhaamme.” Siihen lauseeseen Candide päättyy.

Helatorstai koitti. Silloin muinainen Jeesus nousi taivaisiin lopullisesti ja muuttui Kristukseksi. Näin siis legendan mukaan. Legenda on hieno, uskokoon siihen sitten ken haluaa. Ruotsiksi helatorstai on Kristi Himmelsfärdsdag, eli päivän merkitys selittyy jo Kristuksen taivasretkellä. Meillä hela tarkoittaa pelkästään heligiä, pyhää. Jo Ritvalan helkajuhlilla helkaa huudettiin. Näin jos etymologiaan on luottaminen.

Helatorstaina taidekohteeksi valikoitui kuin itsestään Emma Espoossa. Siellä oli myös uutta: Karin Hellmanin laaja näyttely. Muutama kuva kiinnosti, kuten omakuva.

Muuten kokonaisuus oli lievästi sanoen sekavahko. Osaavuutta, mutta: ei sittenkään sellaista omaa tyytliä josta tunnistaisi tai josta todella voisi pitää. Simppeli Huuto jäi lähes ainoana käteen.

Silti Weegeen vanha painotalo on aina käynnin arvoinen. Ja pukunäyttelyssä yksi asuste innosti kuvaamiseen. Nykyihmisen panssari? Kuin WALL-E animaatiosta. Hauskahan puku oli, kun muuta ei ajattele.

Kotiin ajoimme myös pienempää tietä, vaikka myös se on himpun pitempi, mutta jo sellaisenaan kiinnostava. Sen varrella on heti Kehä kolmosen jälkeen tienviitta Luoma, joka ohjaa kulkijaa kohti Hvitträskiä. Tuo Eliel Saarisen ja kumppaneiden yhdyskunnaksi aikanaan muodostunut rakennuskompleksi on jo taideteos sinänä, niin ulkoa kuin sisältä.

Ison ateljeen laatikostosta löytyy edelleen isäni piirtämiä ex-libriksiä. Outoa katsella niitä. Mahtaisi mies olla niistä yhä ylpeä.

Kiitos, ettei tämän museon toimintaa sittenkään lakkautettu säästötoimenpiteiden sarjassa. Näinkö nöyrä on nykyään oltava? Ja vastaus siihen on tämä: ehkä se on viisainta. Mutta tahdon myös huomauttaa, että kansallisomaisuus kuuluu kaikille, erototen kansalaisille! Joten myös kulloistenkin valtaapitävien olisi otettava jopa kansa, kaiken pohjimmaiset omistajat huomioon. Aivan me kaikki: sinä, minä ja hän, niin Hentun Liisa kuin Puntun Paavokin.

Nyt alkaa kesäkuu. Ihan nimensä veroisesti. Pistäydyimme vielä eilen, toukokuun viimeisenä päivänä Somerniemellä, jossa normaalit lauantaimarkkinat. Kukkia ja mitä tahansa tavaraa , kotimaisia mansikoitakin. Ja vaikka ihmisiä oli paljon, tilaa oli sitäkin enemmän.

Olkoon kesäkuu nimensä veroinen myös tästä eteenpäin, sillä kesältä tämä näyttää jo nyt. Tosin taas kerran liian nopealta. Juhannukseen ja sitä ennen kesäpäivän seisaukseen on matkaa enää alle kuukausi…

No, paras olla vielä surematta. Yhä kymmenet vihreät ovat erivärisiä vihreitä, kunnes ne muuttuvat vain kahdeksi vihreän sävyksi: havupuiden tummaksi ja lehtipuiden vaaleammaksi. Sen jälkeen tuleekin jo syksy. Ja sitten koittaa uusi talvi, jolloin saa taas nähdä tästä kaikesta unta. Se uni on kuitenkin tarpeen. Kun muistaa mitä on myös tulossa, voi selvitä kaikesta. Joskus jopa pahasta. Siihen minun itsenikin on vain uskottava.

(1.6. 2025)