Nyt jos koskaan luonto kukoistaa, juuri nyt on se ennenkin niin odotettu ”Suomen suven suloin aika”, myös laulun mukaan. Vanha laulu jonka enää harva osaa. Mutta silti se on olemassa ja puhuu. Kuten puhuu luonto ja sen kaikki kasvit ja niiden kautta elämän suuri, ihmeellinen ja alati yhtä käsittämätön voima.

Sadepäivä saapui ja sai ehkä osaltaan kukoistuksen aikaan. Kaikkialla alkavat viljelykset täysin vihertää. Alhaalle naapuri kävi kyntämässä taas kukkapellon ja minä kylvin siihen siemenet käsin ja tunsin olevani kuin se Raamatun mies jota siteerailin siinä saapastellessani: – Kylväjä lähti kylvämään.

Mullan alle on nyt kätketty ihan kilon paketissa postissa tullutta lajitelmaa nimeltä Diana, jossa pitäisi olla paljon kaikenlaisia kukkia ja sitten aikanaan niissä jopa mettä pölyttäjille. Sen lisäksi sirottelin maahan paljon unikonsiemeniä. Toivon mukaan myös ne alkavat kukoistaa jolloinkin elokuussa, niin pienet kuin suuretkin. Saamme nähdä, jos jotain näemme.

Kauneus ei ehkä ole kaikki, mutta onhan se vanhan sanonnan mukaan puoli ruokaa. Ja kun tuon kirjoitin, tuli heti mieleen Gaza ja sen nälkään kuolevat lapset. Kiitos vain Israel, maailman fasistisin valtio juuri nyt. Paradoksi jos mikä.

No, onhan samaa sorttia myös nyky-Venäjän johto kuten Pohjois-Korean tai Afganistanin. Pitää muistaa, että kaikissa valtioissa eli myös Israelissa asuu varmuudella oikeita ihmisiä, mutta nämä nykyiset vallanpitäjät pitäisi teljetä jollekin autiolle Pirunsaarelle ja antaa heidän itse selviytyä luonnossa lopun ikäänsä pelkin omin käsin.

Ajatus heistä yrittää pilata kaiken tämän, varsinkin kukista puhumisen, mutta en tahdo, että maailmaa ja ihmisiä häpäisevät fasistit hallitsevat myös ajattelua. Niinpä siirrän heidät jonnekin tulevaisuuden jäteastiaan (toivottavasti edes Haagin tuomioistuimen eteen) ja jatkan.

Me olemme viettäneet nyt aivan tarkkaa filosofi-emeritus Paten merkkipäivää, joka oli perjantaina 23.5. Viisitoistavuotias! Ihmisen iässä se tarkoittaa yli sataa.

Suurin osa Paten ajasta kuluu jo nukkuen ja nyt herramme uinuu myös kaikki yöt putkeen. Päivälläkin vain pieni lyhyt nuuskukävely on tarpeen tai edes kiinnostaa. Rapsuistakaan herra ei enää pahemmin piittaa, mutta parhaat herkut kiinnostavat sentään yhä. Ei niitä monia ole, niin valikoivaksi on muuttunut filosofin maku. Mutta sama se. Muistoja mukaan taivastielle! Hyvä elämä saa toki jatkua loppuunsa saakka.

Kävin torstai-iltana Forssassa (Vorssassa) puhumassa runoudesta. Runouden ylistys siis jatkuu yhä, ainakin näin suusanallisesti. Paikkana oli Vorssan vanha iso Työväentalo, epäilemättä yksi kauneimmista vastaavista pytingeistä Suomessa. Otin tullessa kuvan, jossa tyhjiä tuoleja salissa vielä oli, mutta kaikki täyttyivät, kun tuli minun ja haastattelijani Arja Kanervan aika avata suu ja kannoimme jopa pari lisää. Se tuntui hyvältä.

Kuulijoiden keski-ikä oli kuitenkin jo aika korkea, sanoisiko 60 tai 70. Kun nykyinen kouluopetus saa aikaan yhä kelvottomampia tuloksia ja lukutaito edelleen rapistuu, ei kohta uusia lukijoita juuri enää ole, tai heitä on yhä vähemmän ja vähemmän. Ja me taas vanhastaan kirjoja rakastavat painumme silti vääjäämättä täältä filosofi-emerituksen jo viittomalle polulle. Mutta vielä ainakin me osaamme lukea. Vielä kunnon kirjallisuus ja taide ovat hengen ruokaa, vielä meistä monetkin saavat syvää nautintoa sanoista. Alussa oli sana, niin alkaa jopa Johanneksen evankeliumi; evankeliumeista kiinnostavin. Olihan Johannes näkijä, popsiko peräti sieniä aikanaan?

Kiitos oman suomen kielemme sanoista sinulle, Mikael Agricola. Uskallan sinutella, koska välissämme on jo viitisensataa vuotta. Avasit tien, josta kasvoi kirjallisuus, jonka yksi suurimmista uranuurtajista oli sitten Aleksis Kivi. Ja yhä on. Muistettakoon aina, että suurimman osan omista kirjoistaan, kuten runokokoelman Kanerwala tuo alati onneton mies kustansi itse lainarahoilla ja ennakkotilaajien markoilla ja penneillä. Kaiken, aivan kaiken hän uhrasi kirjallisuuden ja suomen kielen eteen.

Ja mikä oli tulos. Alkuun jopa huono. Seitsemän veljestä sai odottaa parisenkymmentä vuotta Kiven kuoleman jälkeen ennen kuin sen nerokkuus todella käsitettiin, runouden arvo vielä myöhemmin. Onneksi sentään kävi niin. Ehkä siksi voisi ajatella, että myös tulevat jälkipolvet voivat taas löytää painetut sanat ja kirjat ja käsittää mikä maailma niihin kätkeytyy. Toivoa ei pidä koskaan tyyten sammuttaa.

Kukat edustavat minulle toivoa, nekin. Pienen pienestä siemenestä kasvaa lopulta kaunis kukka. Näin tapahtuu yhä vain. ”Pienen kukan luominen on aikakausien työ”, kirjoitti jo William Blake ja käänsi Tuomas Anhava. Uskon siihen ja uskon kukkiin siinä missä kasvavaan viljaan. Osa ruumiille, mutta kun se on ravittu, kaikki loput hengelle! Ruumis pitää elämässä, mutta vasta henki antaa sille merkityksen ja sielun.

Niinpä. Seuraava kuvakavalkadi saa luvan kertoa siitä ja maamme kauneudesta juuri nyt. Kukista, jotka eivät itse puhu, elleivät sitten katseillaan.

Kuusama, tuo lonicera, aloittaa juuri kukinnan. Se tuoksuukin. Kesä alkaa, kesä.

Juuri eilen huomasimme, että myös syreeni rupeaa kukkimaan. Onhan tosiaan toukokuun loppu. Leinon runossa syreeni kukki vasta kesällä; mutta joko kesät olivat silloin lyhyen lyhyitä tai sitten mestarimme ajankäsitys oli sanoisiko hieman runollinen. Näin Leino toteaa runonsa lopussa:

     ”Syreenit anteeks-antavaiset yössä,

      en teistä luovu, muistan päivän työssä

      jokaista ystävyyden, lemmen kukkaa,

      jokaista orvon oudon riemurukkaa.”

Hyvä niin, mekin saamme riemurukkamme. Runoissa syreeni voi kukkia vaikka talvella ja silloinhan se vasta kaunis symboli olisikin. Mutta aito syreeni aloitti nyt ja upea se jo on: juuri kukkaan puhkeamaisillaan. Itse asiassa silloin kauniimpi kuin täydessä kukassaan. Miksi? Taidatkos sen sanoa?

Sama koskee omenapuita jotka myös aloittivat kukkimisen. Nupussa on vielä hieman punervaa, vauvan suloisuutta.

Täysin avauduttuaan kukka kalpenee ja muuttuu lopulta kokonaan valkoiseksi. Ei se ruma ole toki silloinkaan.

Myös weigela on avannut kukintonsa. Kymmeniä vuosia sitten istutettu vaatimaton alku on kasvattanut itsestään valtaisan röyhypensaan ruusupuskien vierelle. Lisää punervaa kauneutta meille jotka sitä haluamme ja kaipaamme.

Siperian hernepensas on samoin kukassa ja pörriäisiä täynnä. Pienet keltaiset kukat muuttuvat ja kasvavat herneenpaloiksi, joista sitten tipahtelee kuivuneita mustia siemeniä maahan. Näiden kukkien koko kauneuden näkee vasta, kun niitä katsoo ja kuvaa oikein läheltä.

Sama koskee piskuisia sinisilmäisiä tädykkeitä, jotka eilen huomasimme nurmikolla. Miten paljon niitäkin oli ja on. Luonnosta löytyy siis myös mikroa eli makroa, pienenpientäkin, mutta sitten kyllä samoin suurta. Kuten Tuomas Anhavan runosäkeet kuuluvat: ”Tietää että maailmassa on kaikkea: pientä, keskikokoa ja suurta.” Tämä tarkoittaa runosäkeissä kyllä myös taidetta.

Eilen tulivat maatyöt valmiiksi eli kaikki aikomani on tehty mitä istutuksiin tulee. Perunat olin jo saanut pannuksi maan poveen, koska uusi peruna suoraan maasta otettuna, pestynä ja höyrytettynä on makein mahdollinen herkku ja kaipa ajatus siitä että se on omaa, lisää makunautintoa. Mutta juuri eilen istutin myös loput tomaatit. Nyt minitomaatteja sitten ainakin on maassa taimina ja sen että saammeko tomaatteja todella, tiedämme vasta elokuussa. Viime vuonna niiden viljely ilman mitään kasvihuonetta onnistui kuitenkin hyvin. Niinpä odotan jotain vastaavaa tältäkin vuodelta, kunhan vain lämpöä ja aurinkoa riittää. Kastelun voin onneksi hoitaa itse.

Näin on alkanut sunnuntaimme. Kahvia juodaan, kello on jo seitsemän, monille muille ihmisenlapsille tuo kellonlyömä merkitsee tosin vielä syvien unien aikaa. Muualla ehkä vielä nukutaan, vaan meillä jo kukutaan. Filosofi-emeritus on jo käynyt ulkona toisenkin kerran, saanut siitä uroteosta palkaksi uudet herkut ja nyt tuo herra puolestaan käy nukkumaan taas, ihan vain koska ajatus sitä selvästikin miellyttää.

Niin on hyvä, juuri niin. Kullekin makunsa mukaan, taas kerran. Ulkona käkikin kukkuu lisäksemme, muuten on tyyntä, hiljaista. Aurinko hohtaa kevyen pilviverhon takaa. Maailma tuolla jossain on edelleen paha monin tavoin, aivan liian monin, mutta juuri nyt juuri täällä haluan pitää kiinni pienestä idyllistä, olkoon se vaikka kuinka hapertuvaa lajia.

Mikä sopisikaan siitä paremmin kertomaan kuin runo, vaikka sitten nyt taas Leinoa. Kaikki oleellinen tulee sanotuksi näinkin, jo yli sata vuotta sitten kirjatuin pienin lyhyin säkein:

     ”Rakas, pyhä, suuri Luonto,

       sulle soitan, sormet liitän,

       lumosit mun lasna kerran,

       siitä miesnä nyt sun kiitän.”

(25.5.2025)