LIPUT LIEHUKOOT

Äiti on ainakin kerran äänestetty suomen kielen kauneimmaksi sanaksi, mikä tuskin johtuu sen äänneasusta. Äät ja ööt eivät soi laulullisesti kauniisti, mutta sanan merkitys ja sisin kyllä. – Aitäh, sanoo viron tai eestin kieli siitä. Myös omassa äiti-sanassamme on kiitos leivottu sanan sisälle ja yleensä äiti jopa sen ansaitsee. Synnyttäjällä kun on lapseen lähes aina myös oma suuri tunnesiteensä, hyvää tarkoittava.

Jokaisella ihmisellä on äiti, ainakin hetken. Isä on voinut olla harhaileva siittiö vain, nykyään myös kuin sattumallinen muumimukin tuotos. Mutta voi isäkin olla ihminen, mies minussa lisää nyt. Joskus isä voi olla jopa äitiä tarpeellisempi. Mutta myönnetään, että vain joskus.

Äiti synnyttää, äiti hoitaa, äiti kasvattaa. Ja jos perheessä kaikki on hyvin, myös isä hoitaa ja kasvattaa. Kyllä tämäkin voi pitää paikkansa – nykyajassamme etenkin.

Äitienpäivää ruvettiin viettämään Yhdysvalloissa aivan 1900-luvun alussa, Suomessa ensimmäisen kerran 1918, mutta se vakiintui liputuspäiväksi vasta 1947. Monissa maissa äideillä on nykyään oma päivänsä, mutta ajankohdat vaihtelevat. Täällä meillä se on toukokuun toinen sunnuntai, siis juuri nyt. Liput ovat jo monissa saloissa, mutta eivät liehu. Tuolla ulkona kun on aivan tyyntä nyt, kun kello lähenee puolta seitsemää. Ennuste lupaa kuitenkin niin tuulta kuin myös aurinkoa. Äiti saa siis hyvän päivän hulmuavin lipuin ja minä, äidin lapsi katselen niitä jo nyt mielesssäni ilolla.

Oma äitini makaa tuhkauurnassa Hietaniemen hautausmaalla ja on maannut siellä jo yli 30 vuotta. Haudalla kävin, nimi alkaa häipyä kivestä.

Paljon onnea kuitenkin ja kiitos. Isä olisi halunnut taas raskauden keskeytystä, mutta äiti halusi pitää minut. Aamulla isä souti viimeisillään raskaana olevan äitini Siikasaareltamme mantereelle, josta Kaupin Jukka kuljetti äidin hevosella maantien poskeen linjuria odottamaan.

Draamaa näyteltiin jo veneessä. Kun isä souti, hän ei halunnut nähdä edes äidin kasvoja. Niinpä isä souti keulasta ja äiti istui keskituhdolla kasvot perään päin. Joka osaa soutaa, tietää, ettei siinä ole järkeä: etupainoinen vene pyrkii koko ajan kääntymään. Mutta isä souti vain, hampaat irvessä siis. Ehkä tämä kertoo paljon myös tulevasta isäsuhteestani ja sen varhaisimmasta alusta.

Draama jatkui häkäpöntöllä etenevässä linjurissa joka oli hidas; olin syntyä siihen. Kätilöopistolla tulin sitten heti maailmaan. Tuo sairaala sijaitsi vielä silloin Kaivopuistossa kalliolla, Venäjän suurläetystön nykyisellä alueella. Ironiaa, koska Suomi oli 1943 sodassa Neuvostoliiton kanssa. Tilanteen takia kaikki silloin syntyneet saivat hätäkasteen, koska kuolema pommikoneiden muodossa olisi voinut tulla milloin vain.

Varhaislapsuus josta en mitään muista liukui silmien ohi Ullavassa, jossa äiti toimi opettajana. Ja kun palasimme kotiin, ei siellä isää ollut, hänen laittamansa uusi lukko vain. Sen äiti sai talonmiehen ja lukkosepän avulla auki ja sai pitää kotinsa, kun kääntyi vuokranantajan puoleen. Tuomari Tolonen äiteineen oli armelias, ainakin sen hetken, mutta vuokra piti kyllä ajallaan maksaa aina.

Alkuun se oli todella hankalaa, koska isä ei suostunut maksamaan ruokkoa minusta, en kuulemma ollut hänen lapsensa; isän oli pakko maksaa vasta oikeuden määräyksen jälkeen. Hän joutui myös hankkimaan uuden kodin. Paha paha sekin. Isäni näin sitten ensimmäisen kerran vasta vuosien päästä, kun siskoni vei minut sunnuntaisin häntä katsomaan. Niitä käyntejä en koskaan unohda.

Äiti antoi minulle isän torjunnan vastineeksi rakkautta ja se oli hyvä asia, varsinkin ensimmäisten vuosien aikana. Äidin poika ei Kalliossa kuitenkaan voinut viisivuotiaana enää olla, en halunnut olla mikään mammantissi. Piha opetti nyrkein elämää, kirosanat opin ennen kuin lukemisen hienon taidon. Siitäkin on kiittäminen äitiä, hän opetti kirjaimet jo kaksivuotiaalle ja viisivuotiaana opin omin päin lukemaan. Se oli ollut äidin tarkoitus; roikuin omasta halustani kirjoissa enkä enää hänen helmoissaan. Äiti sai edes hetken levätä.

Kirjoissa sitten olen elämää elänyt ja jatkanut ihan joka tavalla. Maaseudun pakolliset kesät Kukkian Siikasaarella ilman leikkikavereita saivat minut lukemaan joka ainoan kirjan mikä saarelta löytyi. ”Yksinäisyys joka luki monta kirjaa” on säe runostani, ja kertoo noin yksinkertaisesti kaiken olennaisen kesistä. Nykyään yksinäisyys ajaa lapsia jo muihin virtuaalisiin maailmoihin, mikä on sääli. Jos mitä, kirja opettaa ja avartaa oman sisäisen mielikuvituksen ja tiedon  maailmaa ja antaa vertaistukea ponnistuksille, kun kirjoista löytää kohtalotovereita ja löytää paljon. Peleissä kun on usein vain tappajia ja tapettavia.

Viimeistään murrosiässä minun oli kuitenkin aivan pakko sanoa irti suhteeni äitiin, koska pojan oli seistävä omilla jaloillaan, eikä äiti sitä koskaan ymmärtänyt. Silmät kostuivat, mutta yritystä silti löytyi.

Eikä hänen rakkautensa milloinkaan laantunut. Kiitos siitä äiti, hyvällä minä sinut muistan enkä minä sinua unohda. R.I.P. – Recuiescat in Pace – kyllä me taas Hietaniemessä tapaamme.

Tässä sinulle ihan Leinon runo, kainuulaisia kun olitte molemmat. Hieno on runo, mutta äitikin löytyi, ainakin minulle. Ja Leinolle myös: side katkesi vasta äidin varhaiseen kuolemaan. Yksin hän sen jälkeen kuitenkin lähes aina joutui elämään. Siitä tämäkin runo kertoo:

”Metsään nukkunut

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik’ aika on,
ei tiedä miss’ on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, huu,
niin kaikk’ on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien’ on poika, suur’ on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.”

KUKAT KUKKIVAT

Äitienpäivä on myös kevään juhlaa, kukkienkin. Tänä vuonna lämmin jakso sai monet kukat kukkimaan jo liiankin aikaisin, mutta kylmä kausi tuli noin vain; se jatkoi ja pidensi kukintaa. Sinivuokkojen aika on tosin jo mennyt, mutta valkovuokkoja on yhä kaikkialla. Niitä lapset ennen poimivat pienin sormin ja pusersivat kimpun nyrkkiin kun veivät kukkia äidille. Miten lie nyt. Mutta ajatuksissani minä tämän tapahtuman yhä näen ja pidän siitä. Ei se lahjan arvo, vaan sen tarkoitus.

Belliksiä ei kylmyys ole lainnistanut.

Myös voikukat ovat keltaisina nauhoina lähes kaikkialla kylämme tienvarsilla. Seppel niistä äidin päähän, vertauskuvallisesti.

Samoin meitä tervehtivät ojissa rentukat. Aaro Hellaakosken komea säe tulee niistä aina mieleen: ”rentukoita, kulleroita, kevään kultavasaroita”.

Keltavuokot ovat täällä pihallamme myös levinneet, vaikka hitaasti.

Ja juuri eilen näin miten lemmikkien rypäs oli jo täydessä kukassa. Kun ruohoa ensi kertaa leikattiin kaikki kukat saivat kuitenkin olla ja kasvaa rauhassa. Ja näin kauniilla tavalla ne palkitsevat meidät nyt. Emme unohda, vastaamme niiden äänettömään kysymykseen.

Luonto ympärillä on muutenkin täynnä elämää. Iso rusakko on asettunut asumaan aivan pihamme lähelle, eilen taas näin miten kettu pujahti autotallin luona metsikköön. Kaulushaikara huutaa kumeasti kuin navettaan teljetty lehmä (Tshehovin lause kertomuksesta Rotkossa) ja eilen kuulin myös satakielen joka näppäili ja avasi kurkkuaan ensimmäistä kertaa tämä kesänä. Pieni mitättömän näköinen lintu on kuin onkin mestarilaulaja. Ulkoasu ei kerro totuutta siitä – eikä ihmisestäkään, koskaan.

Ulkona taivaanvuohi värisyttää sulkiaan ja siitä mäkätys, kun taas tuolla vesijätöllä moni toverinsa laulaa kitkuttaa. Ääniä, joita ilman ei kevään loppua ja kesän alkua oikein osaa edes kuvitella.

ARBORETUM

Eilisen päivän kohokohdaksi muodostui sitten käynti tutussa paikassa Karkalinniemellä, jossa sijaitsee Arboretum Magnolia. Se on ollut monen hehtaarin alue täynnä mitä ektoottisimpia puita kuten arboretumeissa yleensä; mutta varsinkin magnoliaa. Juuri nyt se oli yhä kukassa hortensioiden kanssa. Käynti oli tämän vuoden ensimmäinen, mutta myös viimeisemme, sillä Magnolia sulkee kokonaan ovensa satunnaisilta kävijöiltä.

Tämä oli suru-uutinen, joskin ymmärrettävä. Sen ikääntyvät omistajat eivät mitä ilmeisimmin eivät enää jaksa, vaan etsivät suurtyölleen jatkajaa. Sellaista, joka sitoutuisi paitsi hoitamaan nykyistä tuhatpäistä kasvustoa myös lisäämään ja vaalimaan sitä muillekin näyttäen. Tuota sitoutunutta ei vielä ole löytynyt. Toivottavasti löytyy. Rakkaus luontoon olisi numero yksi uuden yrittäjän arvoissa ynnä se, että hän jaksaa myös panostaa siihen. Rakkautta löytynee, voimavaroja ja työn esittelemisen halua ehkä vähemmän. Jos paikan hankkisi vain asuakseen, olisi koko arboretum vuosien myötä aina vain villimpi, toki kaunis sellaisenaan. Ja sitten kuitenkin enää vain omistajiensa ihailun ja oleilun kohteena.

Me jotka olemme saaneet paikalla käydä, kiitämme ja muistamme. Aina siellä kulkessa tuli jotenkin erityisen hyvä olla.

Ei voi muuta kuin toivoa ja rukoilla, että vielä joskus löytyy idealistikin. Sellaisia löytyy ajatuksissa, vaan entä teoissa. Arboretumin henki auttakoon!

Kujeskelimme eilen tutut paikat vielä viimeisen kerran. Japanilainen puutarha järven rantamilla on hieno kokemus aina ja samoin sivummalla kantojen valtakunta. Kuka mistäkin pitää, me molemmista.

Tässä A. omassa hengen valtakunnassaan, näin ainakin ajattelen. Äitien päivä on hänenkin päivänsä.

Tässä minä ja minun jo kumartuva selkäni japanilaiseen puutarhaan menossa.

Tässä sitten japaninlyhty omassa puutarhassamme.

Eilinen päivä päättyi lopulta kesäsaunaan, vaikka vielä ei ollut kesäisen lämmintä. Kotoinen kyly tuli tarpeeseen, se kuori minusta pois talvi-ihmisen ja antoi lisää uskoa tulevaan.

Kello on nyt puoli kahdeksan sunnuntaiaamuna ja aurinko ilmestyi jo näkyviin aamun pilvien lomasta. Tästäkin tulee hyvä päivä, uskon. Ei ole vielä kiirettä. Lounas syödään Saukkolan ruokasalissa ja sitten loppu on vapaata seurustelua. Näin mennään eikä vain meinata.

Niin vain käy, että tähän loppuunkin on tunkemassa runo, Lauri Viitaa tietenkin: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät,/ Jumalan näkevät. /Heille on annettu voima ja valta /kohota unessa pilvien alta/ ja katsella korkeammalta.”

Jumala on hyvä sana sekin, eikä sen tarvitse merkitä mitään sen erityisempää uskonnollista mielikuvaa. Pelkkä luonto ja sen henki ja elämä voivat jo hyvin sisältyä Jumal-sanaan ja käsitteeseen. Sen rinnalla arjen totta edustaa puolestaan Äiti Maa, ja totta kaiketi sekin, että juuri hän haluaa edelleen kasvattaa meitä, omia lapsiaan. Paljon onnea myös sille!

(11.5.2025)