YKSI

Vanha vappulaulu kajautettiin ennen oikein ylioppilaslakkisen kuoron voimalla: ”Nyt on toivon ja lemmen aika.” Huvittavaa kyllä kumpikin sattuu olemaan ihmisen etunimikin. Kuten myös Vappu. Ainakin Toivo-nimisiä vielä löytyy ja maalla Kukkialla juuri ennen maitotaloamme asuivat tien vasemmalla puolella niin Sulo kuin vaimonsa Lempikin. Kummankin muistan yhä hyvin. Kyllä Lempi sittenkin kaikki maailman muualta tuodut hienot tekonimet Jasmiineineen kaikkineen voittaa. Mahtaako silti enää koskaan tulla muotiin jonkin Eetun lailla. Lyyleistä puhumattakaan.

Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä. Hyviä nimiä ovat edelleen Lempi, Lyyli ja Sulokin. Ehkä jopa Armas? Koskee se kumpaakin sukupuolta, tuo sanonta.

Nyt on toukokuu, ja kylmänlaisesti se alkoi. Siitä huolimatta monet kukat ovat jo heränneet. Pikkusydän kukkii jo, mutta sinivuokot sentään lopettelevat.

Talon nurkalla kaksi aikanaan lahjaksi saatua piskuista tainta ovat kasvaneet kunnon puiksi ja kukkivat joka vuosi, nyt ehkä liiankin aikaisin. Sakura on vain koriste, ja nyt jo sulkasatoinen, mutta luumupuu on hulvahtanut kukkaan ja on jo parina vuonna tuottanut maukkaan ja runsan sadon.

Jos kylmyys jatkuu, eivät pölyttäjät lennä. Katsomme ehkä nyt sitten vain puun kukkivaa kauneutta ja satotoiveet saamme unohtaa.

Mutta onhan kauneuskin jotain, joskaan ei kaikki, kuten sanoo asunnonvälittäjä Kerttu-Kaarina Suosalmen mainiossa kirjassa Hyvin toimeentulevat ihmiset (Otava, 1969). Siihen pitää tyytyä, minkä luonto antaa, koska säille emme mitään mahda. Ihmisten maailmassa taas voimme ja täytyykin vaatia muutosta. Jokaisen päätöksen takana kun on vielä ihminen, ei sentään pelkkä tekoäly – niin kuin ehkä kohta?

KAKSI

Saimme vapuksi taloomme hyvin pidetyn vieraan eli filosofi-emeritus Paten. Nyt on sen elämän ehkä suurin virstapylväs edessä. Filosofi kun täyttää tässä toukokuussa kaikkiaan 15 vuotta.

Onneksi olkoon. Se on pienelle koiralle todella paljon. Iän myös huomaa. Kaikki hidastuu, kulkemisen iloa näkee enää harvoin, unen maailmassa Pate viihtyy niin, että joskus päiväkin hurahtaa yön lailla. Kaikesta näkee, että ruumis valmistelee filosofin henkeä toiseen maailmaan, joka mitä ilmeisimmin juuri Paten kaltaisilla hyvillä koirilla on. Ihmisistä en niinkään tiedä, mutta hyville senkin soisi.

Ulkoillutamme Patea silti kuten ennenkin ja joskus, kun se saa vainun toisesta koirasta on sen askelissa hetken ketteryyttä. Yksi paikoista joista Pate laillamme pitää on Aurlahden ja Paloniemen ohella lähellämme Sammatissa sijaitseva Elias Lönnrotin Paikkarin torppa.

Itse torppa on auki vain kesäisin mutta tilusten avaralla pihalla on lupa ja hyvä käyskennellä. Elias, toisen etunimeni kaima, istuu rauhassa kalliollaan ja katselee maisemaa vähän takaperoisesti, Haarjärveä miehen kaiketi pitäisi ihailla. Mutta tulijoita hän nyt tervehtii. No, kohteliaisuus edellä Suomessa ennen mentiin.

Patsaan suunnitteli kauan sitten eli jo 1800-luvulla Emil Halonen, Lapinlahden Halosia siis, joista Pekka tunnetuin. Kävi kuitenkin niin, että sen toteutti vasta 1952 Eino Räsänen Kalevalaseuran toimesta. Avaraa on patsaan ympärillä, korkea taivas, kaunis järvi, ja kaikkialla soi puhdas hiljaisuus. Kuin kaukainen kannel? Usein ei näy ketään missään. Onko tämä suomalaisen ihmisen onni? On, jos minulta kysyttäisiin.

Kun palasimme kotiin, filosofi nukkui taas jo autossa autuaan untaan. Kyllä Pate on P. Mustapään Lindbladin todellinen ja aito sukulainen.

KOLME

Eilen oli lauantai ja teimme pitemmän retken, kunhan ensin palautimme filosofin toiseen kotiinsa. Suunnaksi määrittyi taidekeskus Gumbostrand, koska olin lukenut että taidekeskuksessa oli jo 96-vuotiaan valokuvaaja Caj Bremerin näyttely.

Gumbostrand löytyy kun ajaa Itäkeskuksesta vanhaa tietä Porvooseen päin. Siinä ohittuu monenlaista maisemaa, Harkimon Sipoonrantakin, kunnes tulee kahvila N´avetta ja sitten heti perään arkisempi toinen sumppila, jonka jälkeen onkin syytä heti kääntyä oikealle. Siitä alkaa kaunis kiemurainen tie kohti merta.

Gumbosta olen aina pitänyt, jo pelkästä tiestä sinne, sitten merellisistä kalliomaisemista, vanhoista puista, uhkeista taloistakin. Mutta tärkeimpiä ovat kalliot ja meri: –Thalatta thalatta! Ulappaa ei vielä näe, sen aavistaa vasta. Joten idyllikin on lähes täydellinen.

Olimme paikalla vähän ennen avaamisaikaa kello 11, mutta sinne oli jo kerääntynyt muutakin väkeä autoineen. Ja kun ovi avautui, lisää tuli. Enpä muista koskaan nähneeni niin suurta väentungosta Gumbossa. Käynti myös kannattaa. Caj Bremerin valokuvat ovat aina katsomisen arvoisia.

Mustavalkoinen valokuva on merkillinen, se kiehtoo usein värillistä enemmän. Miksi? Esimerkkejä olisi tukkukaupalla, mutta otinkin itse kuvia vain sellaisista, joilla oli sanoma minulle.

Kuten tällä. Pelkät kasvot. Oikeastaan katse. Arvoitus. Doris Bremer vuonna 1955.

Ja sitten vielä yksi ainoa ruusu maljakossa hänen jalkojensa juurella. Uusi arvoitus, jonka silti voinee arvata.

Hagertin häät taas muistan hyvin. Tuula Saarto julkaisi sittemmin kirjoja Otavassa, jossa tein työtä myös hänen kirjojensa kanssa. Ja äkkiä tapasin hänet näin, taas. Taide voi olla myös informatiivistä.

Muitakin taiteilijoita esiteltiin ja eniten itseäni kiinnosti Ian Bourgeotin digitaaliset piirrokset. Tässä niistä mielestäni paras.

Söimme ravintolassa ja olimme valmiit lähtöön. Kapealla tiellä oli tungosta kun vastaan saimme autoja, jotka vasta pyrkivät näyttelyyn. Autot lähes hipoivat toisiaan. Mutta kun ei ole kiire, kaikki onnistuu. Gumbossa ei kaahaaja menesty.

NELJÄ

Suuntasimme ensin Helsinkiin ja ajoin taas N´avetan ohi. Siellä viime vuoden heinäkuun lopulla sain sairaskohtauksen, josta ja sen seurannaisista selvisin monien operaatioiden jälkeen vasta jouluksi. Niinpä emme pysähtyneet. Muistoja, muistoja eivätkä kaikki kovinkaan hyviä. – Mutta miksi ajaa juuri Helsinkiin nyt, näin aikaisin? vaimoni kysyi. Käänsin heti ilolla auton ja lähdimmekin kohti itää eli Porvooseen.

Hos Runeberg i Borgå, sellainen oli ruotsin oppikirjan kappale. Häntä emme kuitenkaan käyneet katsomassa, joskin tuon ensimmäisen kansallisrunoilijamme henki on kaupungissa yhä tallella. Ihailimme sen sijaan pieniä matalia puutaloja, maisemia ja kirkonmäkeä. Katsomista ja kokemista riitti. Mukulakiviä, aavistus vanhasta elämästä, ihmisistä aivan erilaisessa yhteiskunnassa. Näin hyvin säilyneitä kaupunkimiljöitä ei Helsingin lähellä enää juuri löydy.

Kirkossa oli alkamassa häät, sisään emme päässeet. Mutta hauska oli vain kuljeskella sinne tänne ja ottaa muutama kuvakin. Porvoo on vanhalta osaltaan aina idylli, käynnin arvoinen. Miltä siellä tuntuisi asua on sitten toinen juttu.

Kotiin ajoimme pitkän kaavan mukaan eli Hanko-Hyvinkää-Porvoo -tietä pitkin. Lähes puoliympyrä eli paljon pitempi, mutta sittenkin nopea, koska viikonloppuna tietä oli väljä ajaa ja nopeus sai usein kohota aina sataan saakka. Matka joutui ja koti odotti. Kun lopulta olimme perillä, oli aamun lähdöstä silti kulunut aikaa jo reippaasti yli kahdeksan tuntia. Joskus niinkin.

VIISI

Nyt on sunnuntai, aamu aikainen. Yö on taas ollut kylmä, mutta onneksi ei sentään ole ollut pakkasta. Vielä muutama päivä mennään näin, sitten pitäisi säänkin taas lämmetä. Seuraava etappi on äitienpäivä, sitten helatorstai ja helluntai, nuo kirkolliset pyhät, sitten jo juhannus, aikanaan niin pakanallinen ilon ja synninkin juhla. Juhannustanssit ja Salama!

Hengellistä ei juhannuksesta ole vieläkään saatu, vaikka kovasti kirkko aikanaan yritti sitä muuttaa Johannes Kastajaa ajankohtaan ujuttamalla.

Vanha pakanuus piilee jossain aina, kokkotulista nuoriin koivuihin.

”Juhannus on meillä herttainen, tähtitaivas on sininen”, laulussa kyllä sanotaan.  Mistä sekin säe tuli mieleen toivon ja lemmen lailla. Ei ei, seis seis! Miten nopeaa onkaan kaikki silloin kun kaikki on hyvin. Ei vielä, ei juhannusta, ei. Sehän tarkoittaisi sitä, että päivä alkaisi taas tylysti lyhetä.

Ajatus on miten sanoisikin armoton. Juuri nyt, juuri näin, vihreän kymmenien sävyjen vasta ilmestyessä on elämä juuri sellaista, jota koko talven ja alkukevään on kaipauksella odottanut. Pidetään tästä vielä pitkään ja ihan kynsin ja hampainkin kiinni.

(4.5.2025)