YKSI

Jälleen on mennä hujahtanut viikko ja jälleen on kevät edistynyt, joskin vasta vauvanaskelin, koska suoraan pohjoisesta on tuullut ja kylmää on sen myötä saatu aina etelää myöten. Pihan sakura on silti aivan täydessä kukassa eivätkä kukat tunnu kärsineen. Sitkeä on ollut tuo Japanin lahja kansallemme.

Sitkeä on myös vanha japanilainen kivilyhty, joka on löytänyt kodin sakuran ja luumupuun välistä.

Luumupuussakin ovat silmut jo isoja ja kukat tulossa, mutta onneksi eivät vielä. Ne eivät kylmän puraisua kestäisi ja sen maukas luumusato jäisi tänä vuonna vain pelkäksi haaveeksi.

Sateita on saatu, mutta pääosin vetenä ja siksi luonto vihertää jo kaikkialla. Tuomissa isot lehdet alkavat kohta paljastaa altaan kukkavanoja. Linnut ovat tulleet lähes kaikki – pelkkiä hyönteissyöjiä (pääskynen, satakieli) lukuunottamatta – ja alhaalla laaksossa on viimein kaivattu tulva, joka on saanut joutsenparin etsimään sieltä taas pesimispaikkaa.

Samoista reviireistä kilpailevat kurjetkin. Taivaanvuohi kitkuttaa, kaulushaikaran kumea pönttöhuuto kaikuu laaksossa ja vesijätöllä. Reunuspelloilla taas töyhtöhyypät lentävät ja naukuvat sydämensä halusta. Vai pitäisikö sanoa mielensä tai vaistonsa. Miten vain: rikas on kevään äänimaailma, joskaan ei enää yhtä runsas kuin aikoinaan, kun tänne muutin. Mutta toivossa on hyvä elää. Uskon, että luonto osaa korjata tuhoisiakin jälkiä, jos kato ei ole ollut täydellinen.

Taas on västäräkki jo varhain asettunut taloon asukiksi. Se tosin käyttäytyy kuin olisi suurikin herra ja lentää kymmenet kerrat päivässä salin isolle ikkunalle kopistelemaan sitä siivillään tuijottaen sisään. Mitä se haluaa, en tiedä. Ehkä se näkee ikkunassa oman kuvajaisensa ja yrittää häätää sitä muille maille pois omalta reviiriltään. Joka päivä pantomiimi kuitenkin toistuu. Voi sinua, räkki. Vasta syksy saa sinut taas rauhoittumaan, kun lennät pois.

Syksy? Juhannukseen on enää alle kaksi kuukautta, tämän ajan päivä pitenee ja valon määrä kasvaa. Seis. Ei synkkiä saati pimeitä ajatuksia, ei vielä. Nythän on vasta alkukevät, huhtikuun viimeiset päivät, valon juhlan alkuaikaa. Ja pian on vappu, toukokuu. Paljon on seudulla jo toukoakin laitettu maahan. Mutta pääosin viljelytyöt silti vasta alkavat.

KAKSI

Perjantaina lähdimme matkaan kohti Tamperetta, jossa Pirkkalaiskirjailijat olivat järjestäneet iltapäivän kestävän seminaarin vähälevikkisen kirjallisuuden puolesta. Sain kultuurikeskus Laikun tilaisuudessa olla paneelissa mukana konkarikirjailijana, kun taas nuorta polvea edusti Elsa Tölli ja sitten keskipolvea Sinikka Vuola. Meitä kolmea haastatteli Jyrki Vainonen, pitkän linjan kirjailija itsekin.

Sitä ennen lavalla istui kolme kustantajaa, joista Tommi Parkon tunsinkin. Hänen uraauurtava ja sitkeä työnsä runouden ja nimenomaan käännösrunouden hyväksi on kunnioitusta ja arvostusta herättävää. Sitä enemmän ymmärsin hänen tahtovan, että hänen kustantamiaan kirjoja ei vain kiiteltäisi vaan myös ostettaisi ja luettaisi! Toive jonka todella haluaisi myös toteutuvan.

Käsitin, että äänikirjoja jotkut pitävät jopa valtalajina nykyään, näin Otavan Antti Kasper. Teos-kustantamon Päivi Koivisto taas onneksemme halusi yhä pitää kiinni laadusta. Se ilahdutti.

Äänikirja ei ole kirja, haluan nyt sanoa, vaan esitys ja tulkintayritys siitä kokonaisuudesta, minkä joku aivan toinen on kirjoittanut. Eräänlainen monologikuunnelma siis. Ja sellainen se on silloinkin, kun sen lukee tekijä itse, hänkin tulkitsee omaa tekstiä vain laillaan ja omalla äänellään.  Mutta ihminen joka lukee painettua kirjaa on sen kanssa kahden, täydessä rauhassa. Ja vain hänen tulkintansa silloin ratkaisee. Lukija ja kirja ovat vuorovaikutuksessa äänettömästi, ”nahatusten”, kuten Tuomas Anhava kauan sitten kirjoitti. Voiko sitä tuon paremmin enää kukaan määritellä.

Kirjastoilta on nyt poistettu vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja niinpä se jää yhä enemmän marginaaliin. Tämä jos mikä on paha isku ja potku vyön alle. Vastustan, vaikka kukapa siitä piittaisi. Huutavan ääni kuuluu korvessa, ja korvessa ääni ei edes kaiu. Kyllä siihen kallioita tai iso laakso tarvitaan rummuksi.

Silti yritettävä on. Mukanani oli ja nyt taas tuolla hyllyssä on A. Kiven runoteos Kanerwala vuodelta 1866. Puhuin sitten siitäkin. Kirja on aikanaan julkaistu  ”Helsingissä tekijän kustannuksella” kuten kansilehti kertoo. Köyhä olisi kirjallisuutemme, jos tuo erityisen vähälevikkinen teos olisi täysin jäänyt unohduksen uumeniin.

Fraktuuralla painetun runokirjansa takakannessa Kivi etsii myös tilaajia seuraavalle teokselleen, joka olisi ”sisältäwä noin 300 siwua”. Sen nimeksi Kivi kertoo ”Seittemän Miestä”, jonka hän juuri uusien tilaajien avulla haluaisi julkaista seuraavaksi omin toimin. Teos on Kiven sanoin ”ilostelewa (humoristisk) elämänkertomus seittsemästä weljestä Hämeen metsissä.”

Mies ja hänen uransa ja unelmansa ja elämän synkkä todellisuus tuolloin. SKS suostui lopulta pitkän väännön jälkeen tuon suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäisen romaanin kustantamaan, mutta kesti ainakin parikymmentä vuotta Kiven kuoleman jälkeen, kunnes teos vasta todella löydettiin. Aivan marginaalistakin on siis voitu nousta huipulle.

Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa. Yleensäkin on niin, että kaikkien päättäjien tiedot kaikesta jo tapahtuneesta, eli historiasta, ovat hämmästyttävän köykäisiä. Ja silti juuri menneisyys kertoo ja osin myös ratkaisee sen, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu.

KOLME

Ennen Tamperetta oli jo ollut välipysäkki Hämeenlinnassa, jossa tapasimme Olli ja Riitta Jalosen. Olli löytyi aikanaan järjestämästäni Otavan novellikilpailusta ja esikoisensa Unien tausta hän julkaisi vuonna 1978. Ja heti perään löytyi Riitta. Löytyminen on sana vain, ja sanon siksi näinkin: heistä kummastakin kasvoi ja tuli itsestäänselvä osa nimenomaan hyvää ja parasta suomenkielistä kirjallisuuttamme. Ja kaiken lisäksi kummastakin on tullut perheemme ystäviä, mikä myös tuntuu yhtä hyvältä. Tapaamiset voivat olla harvassa, mutta yhteys ja ajatukset säilyvät ja pitävät. Siinäkin ne ovat kestäviä kuin painetut kirjat!

Tampereella majoitumme hotelli Rosendahliin, jossa ennenkin olimme yöpyneet. Kun esiintymiseni oli ohi, lähdimme hotellilta kohti Sara Hildénin museota, joka edelleen on itselleni Tampereen nähtävyyksistä numero yksi. Vuonna 1990 minun henkisen mielentilani pelasti nimenomaan siellä loppuvuonna ollut Pierre Buraglion näyttely. Miten ja miksi, sitä en tiedä. Kun nyt katson hänen töitään, en saa enää niistä samalla lailla kiinni. Mutta jos olinkin silloin lähellä tuhoni, tajusin, että taide parantaa ja rauhoituin. Alkoi nousu kohti optimismia ´Candiden tavoin´.

Tässä yksi Buraglio joka taisi olla jopa näyttelyssä. Kehystyksiä, mutta jotenkin vain silloin mieltäni valostuttavia.

Vielä muutamia vuosia sitten puhuttiin siitä, että kaupunki aikoi nielaista museon, siirrättää sen ja vallata alueen Särkänniemen idioottilaitteille ja melulle. Näin ei ehkä sittenkään tapahtune? Kulttuuri, tässä tapauksessa kuvataide, saa siten rauhassa kukkia ja kukoistaa tuon kauniin betonipunkkerin sisällä. Jos muutoksia tarvitaan, niin ainoa mitä toivoisin, olisi uusi sisäänkäynti jostain sivuummalta, jottei Särkänniemestä sen ns. hupilaitteista tarvitsisi nähdä vilaustakaan. Mutta turha lienee toiveeni. Kyllä Manse itse tietää, mitä Manse tekee ja tahtoo… Omahyväisyyttäkö? Mahtaisi Masi Larvan henki nyt hymyillä jossain ja lausua taas jotain kuolematonta tyyliin ”Ihminen se on Mäkeläkin, vaikkakin huono.”

Nyt museon seinät olivat täynnä vuonna 1966 syntyneen Heikki Marilan värikylläisiä maalauksia. Kyllä niistä sai taas lohtua, vähän samaan tapaan kuin sain aikanaan Buragliosta, joka muuten hämmästyttävää kyllä elää ja on 86-vuotias, nuorehko mutta jo kypsä mies siis.  

Vaan nyt pääosassa oli Marila.

Suuri ilo, hieno kierros pitkin poikin tuota näyttelytilaa joka tuo äkkiseltään mieleen toisen suosikkimme Emman, mutta on varta vasten taiteelle aikanaan myös rakennettu.

Maalauksissa oli jylhyyttä, löytyi kauneutta, jopa kattomaalauksien kaltaista.

Kun eilen haudattiin paavia Francescoa ja näimme Sikstiiniläiskappelin maalaukset jotka kappelin kattoon oli tehnyt Michelangelo, samankaltaisuus yllätti. Mieleen tulivat myös aikanaan näkemäni Giotton freskot Padovassa Scrovegnin kappelissa.

Ja toki Tiepolo, joka lienee yksi Marilan suosikeista. Menneisyys voi siten olla läsnä nykyisyydessä eikä kehityksen ja historian lankaa ole katkaistu.

Hyvillä mielin katselimme tauluja, kuten sitten katselimme kuinka Näsijärveltä puhalsi pohjoisen tuuli joka toi lumipyryä mukanaan, vaikka oli kevät! Mutta sekin hetki kuului asiaan.

Myös ikkunanäkymä Hildenin museossa on siten taulu aina. Sekin vaihtuu ja on aina uusi jokaisen päivän ja vuodenajan mukaan.

Ilta ja yökin sujuivat sutjakkaasti hotellissa, joskin hupaisa sattuma oli päättänyt, että kun vuotta aiemmin olimme olleet Dubrovnikissa, sen liikennettä sekoitti Rod Stewart. Näin oli Tampereella nytkin, sama laulumies, ja jopa konsertti Nokia-areenalla. Pientä töminää käytävillä siis yöllä, kun konsertista tulijat olivat hieman huumaantuneita, eivätkä vain musiikista. Mutta pientä vain.

Kaunis oli näkymä myös Pyhäjärvelle. Aamun kuvaan tuli mukaan myös heijastus huoneesta ja kuvaajasta.

Hyvä sattumakin hipaisi koko vierailun teemaa. Lukemisen tärkeyttä symboloi myös vuoteemme yläpuolella ollut työ, miten olikin juuri saamaamme huoneeseen osunut. Annoin sille nimeksi Lukeva tyttö.

Sen aihe sopi hyvin koko matkamme loppusymboliksi, kuten Instagramin postaukseen jo kirjoitin: ”Lue niin opit. Lue niin tiedät. Lue niin innostut ja kehityt. Lue niin nautit, jos hyvää luet. Tiede pelastaa, taide parantaa. Ilman niitä kuihtuu ihminen taas osaksi muuta eläinkuntaa.”

Jatkakaamme siis kehittymistämme; lukemista myös. Ja olkaamme ihmisiä. Vaikka meissä on yhä eläintä, on myös olemassa pyrkimystä hyvyyteen. Muuta suuntaa ei kerta kaikkiaan voi tai ainakaan ei saisi olla.

(27.4.2025)